Image

Häpeän ammattilainen Petri Tamminen

Kirjailija Petri Tamminen on tehnyt nolostelustaan huumoria, taidetta ja uran. Mutta kun isä kuoli, huumori ei enää riittänyt.
Kuvat Hannes Paananen

Petri Tamminen ei ole nukkunut haastattelua edeltävänä yönä.

Ei sitä hänen ulkomuodostaan huomaa. Ryhdikäs, jäntevä olemus on verhottu harmaaseen, tukka selvästi äskettäin leikattu ja jalassa kirjailijalla on samaan aikaan käytännöllisen ja mukavan näköiset lenkkitossut.

Mutta kun Tamminen on johdattanut meidät Vääksyn omatoimikirjaston hiljaiseen saliin, juuri unen puutteesta hän alkaa ensiksi pehmeällä äänellään puhua.

”Valmistelin yöllä mielessäni näitä haastatteluvastauksia, eli nukuin ja ajattelin yhtä aikaa, mikä tietysti tarkoittaa, että kumpikaan ei oikein onnistu.”

Nukkumattomuus on Tammiselle tavallista. Vähintään pari kertaa viikossa hän valvoo muutaman tunnin, yleensä aamuyöllä kahdesta neljään. Silloin hän menee usein kotinsa saunaan, siis kylmään saunaan. Se on sopivan pesämäinen tila murehtia kaikkia niitä asioita, joista aamulla ei pysty vaimolle oikein selittämään, että mitä murehdittavaa niissä olikaan.

Tai vaikka pystyisikin, ei meinaa kehdata.

Ja se taas ei ole mikään ihme. Kehtaamattomuus on nimittäin Petri Tammisen ydinosaamisaluetta. Se tulee hänen seurassaan ilmi noin seitsemän minuutin välein.

Otetaan esimerkki.

Tamminen on hetkeä aikaisemmin kirjaston hyllyjen välissä puhunut monta minuuttia sokeririippuvuudestaan, joka sai alkunsa jo lapsuudessa, kun hänen äitinsä oli töissä Fazerilla. Tammisten kotona syötiin jatkuvasti herkkuja, muun muassa tiiliskiven kokoisia kääreettömiä suklaalevyjä.

”Edelleen olen täysin riippuvainen pullasta. Kai se on joku lohdun muoto, nopeat sokerit”, Tamminen tuumiskelee.

Häpeä, ujous, pelko ja epäluottamus ovat asioita, joiden kautta kirjailija näkee maailman ja sen asukkaat.

Sitten kävelemme kirjastolta kahvilaan, ja nyt Tamminen ilmoittaa tiskillä, että hän ottaa kahvin. Siis pelkän kahvin. Mitä ihmettä?

”No kun sä sanoit, että tarjoat. Niin enhän mä nyt kehdannut sitten ottaa mitään. Etten vaikuttaisi sellaiselta, joka pyrkii jotenkin... hyötymään.”

Tällaista tämä on, tammisuus.

Häpeä, ujous, pelko ja epäluottamus ovat asioita, joiden kautta kirjailija näkee maailman ja sen asukkaat.

Ne saavat hänet välttämään ihmisille puhumista, karttamaan kaiken maailman facebookeja ja esiintymisiä, harjoittelemaan etukäteen haastatteluvastauksia pitkin yötä, jättämään väliin kustantajan juhlat ja tuntemaan sosiaalista luuseriutta jopa lähikaupan kassan edessä.

Mutta ei Tamminen aivan lukossa ole.

Kehtaamattomuutensa keskellä hän havainnoi itseään jatkuvasti – ja kirjoittaa. Kirjoittaa tavalla, johon pystyy ehkäpä vain hän itse: hioen häpeästään tiiviitä ja kuulaita kirjallisia helmiä. Ne ovat monelle lukijalle tärkeitä teoksia, minullekin.

Erityisesti Tammisen kirjoituskokoelma Muita hyviä ominaisuuksia kuuluu omiin lohtukirjoihini. Luen sitä, kun elämä tuntuu liian vaikealta. Lukiessa nyökyttelen ja hymyilen. Että kyllä, juuri tuollaista minullakin on.

En olekaan yksin, en olekaan hullu. Tai en ainakaan molempia.

Puhelin soi aamuyöllä kaksi ja puoli vuotta sitten. Siitä hetkestä sai alkunsa Petri Tammisen uusi, tämän syksyn kirja.

Tai ehkä se alkoi oikeastaan muodostua jo vähän aikaisemmin, silloin kun Tammisen isä joutui sairaalaan, eikä poika löytänyt parkkipaikkaa, kun hän tuli vierailulle. Siinäkin kohtaa Tamminen tunsi taas epäonnistuvansa elämässä, erityisesti suhteessa isäänsä – isä olisi varmasti jollakin konstilla saanut auton näppärästi jätettyä lähelle.

Totuus olikin paljon yksinkertaisempi: kuolema tappaa.

Vai olisiko tarinan alkupiste kuitenkin S-marketin kassajonossa? Siinä, missä Tamminen seisoi hautajaisten jälkeen tumma puku päällään ostamassa kolmea sinistä kylmäkallea. Muistotilaisuudesta jäi yli runsaasti savulohta, ja se piti saada helteisenä päivänä kuljetettua kunnossa kotiin.

Kassajonossa hän tajusi, että isän kuolema oli täysin luonnollinen, normaaliin elämänjärjestykseen kuuluva asia mutta se tapahtui hänen elämässään nyt ensimmäistä kertaa.

Samalla hän oivalsi, että oli aina ajatellut kuolemaa jonain kaukaisena, myyttisenä asiana. Totuus olikin paljon yksinkertaisempi: kuolema tappaa.

Silloin Tamminen alkoi pelätä.

Jos Petri Tamminen olisi ihminen, joka järjestää juhlia, hän voisi tänä vuonna järjestää 25-vuotistaiteilijajuhlat. Niin monta vuotta on vierähtänyt siitä, kun hänen esikoisteoksensa Elämiä ilmestyi.

Siitä on vuosien mittaan tullut pieni moderni klassikko, jota edelleen luetaan ja luetetaan niin yläasteen äidinkielentunnilla kuin työväenopiston kirjoituskurssilla.

Tamminen on käyttänyt neljännesvuosisadan tehokkaasti. Hän on julkaissut tunnollisesti kahden vuoden välein uuden kirjan: romaaneja, novellikokoelmia, lyhytproosaa. Hän on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kentällä, kuten sanotaan. Se tarkoittaa, että hän ei ole voittanut Finlandia-palkintoa, mutta monet tuntevat hänen nimensä, ja kritiikeissä häntä verrataan toistuvasti toisiin, vielä himpun verran tunnetumpiin ja arvostetumpiin tekijöihin, yleensä Veijo Mereen ja Antti Hyryyn.

Ei hän erityisesti halunnut kirjoittaa isän kuolemasta. Mutta muutakaan aihetta ei ollut, kun kuolemanpelko oli vallannut koko hänen elämänsä.

Jos mieskirjailijoita ei olisi aina tapana rinnastaa toisiin miehiin (ja niihin kirjailijoihin, joihin edellisetkin kriitikot viittasivat), hyviä vertailukohtia Tammisen teoksiin löytyisi myös esimerkiksi Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan tuotannosta. Tamminen tekee samalla, lämpimällä tavalla pilaa ihmisistä, erityisesti ja eniten itsestään. Juuri tästä huumorista häntä on jatkuvasti kiitetty.

Mutta tänä syksynä humoristi julkaisi uransa synkimmän kirjan, Mustan vyön.

Ei hän erityisesti halunnut kirjoittaa isän kuolemasta. Mutta muutakaan aihetta ei ollut, kun kuolemanpelko oli vallannut koko hänen elämänsä.

Pelko oli niin suuri, ettei Tamminen enää mahtunut arjen pieniin tilanteisiin, kahvinjuonnin hetkiin. Aluksi hän lopetti kaikki työnsä. Tamminen alkoi päivisin maata riippukeinussa pelkäämässä ja selata käytettyjä autoja internetissä öisin. Lupaavimmat autot hän merkitsi mustaan vihkoon.

Erityisesti hän etsi Volvoja, farmarimallisia. Ja vaikka hän kaiken aikaa muisti, että isällä oli ollut työpaikan sininen farmarimallinen Volvo 1970-luvulla, meni jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, että se voisi liittyä hänen omiin yöllisiin etsintöihinsä.

Tamminen siis suri, omalla tavallaan. Volvot olivat samaan aikaan sopivan lähellä ja kaukana isää oleva asia. Suorempi lähestymistapa olisi tuntunut vaikealta. Tuntuu vieläkin, hän sanoo minulle.

”Isän kuolemasta on nyt kaksi vuotta, enkä ole vieläkään uskaltanut tunnustaa, että minulla on häntä ikävä. En ole kehdannut sanoa sitä, en edes itselleni. Että on sitä jumalauta ihmisessä vikaa kun ei tällaistakaan kehtaa.”

Häpeän lisäksi pelko on kenties kaikkein yksinäisin tunne. Siksi ei olekaan ihme, että uuden teoksen motoksi tuli lopulta: ”Aikuisuus on yksinäistymisen muoto.”

Ihan suoraa vastausta on selvästi vaikeaa antaa. Tamminen aloittaa lapsuudesta ja päätyy lentopalloon.

Se on merkityksistä raskas lausahdus. Mutta jospa kysytään ihan suoraan, mitä kaikkea se Tammiselle itselleen tarkoittaa.

Ihan suoraa vastausta on selvästi vaikeaa antaa. Tamminen aloittaa lapsuudesta ja päätyy lentopalloon.

Ensin se lapsuus. Tammisen mukaan useimmissa lastenkirjoissa kaikkein tärkein teema tuntuu olevan ystävyys. Mutta aikuisten kirjoissa aiheena onkin yleensä erillisyys maailmasta, yksin oleminen.

Ja se lentopallo, se on yksi niistä harvoista asioista, joiden kirjailija huomaa tuovan elämäänsä iloa. Kentällä hän unohtaa, että toinen ihminen on lähtökohtaisesti uhka – vaikka kyllä se kuulemma jo pukuhuoneessa nopeasti palaa mieleen.

Harrastuksen aloittaminen ei ollut yksinkertaista. Oikeastaan se toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten aikuisena oleminen on yksinäistä, miten paljon luontevampaa lasten ystävystyminen usein on.

Tamminen meni joitakin vuosia sitten Vääksyn urheiluhallille norkoilemaan ja katseli aikansa lentopalloa pelaavia miehiä. Kun eräs heistä osui kuuloetäisyydelle, kirjaillijan suusta pääsi lauseentapainen: ”Voisko tähän niinku tulla mukaan?”

”Mutta sitten se tyyppi ei vastannut, ei sanonut mitään! Mulkaisi vain. Niin meni mulla sitten pari vuotta taas nieleskellessä, ennen kuin pääsin pelaamaan”, Tamminen kertoo.

Ei hän usko, että mitään sanomaton palloilija oli tahallaan tyly. Varmaan hänellä vain oli peli kesken. Mutta jos kyse olisi ollut lapsista, tilannetta valvonut valmentaja tuskin olisi jättänyt reunalla norkoilevaa poikaa yksin ja ulkopuoliseksi.

Toteamme Tammisen kanssa, että aikuisille tekisi hyvää suhtautua toisiinsa useammin samalla tavalla kuin he suhtautuvat lapsiin. Huolehtivasti.

Vanhemman kuolema muuttaa lapsen paikkaa maailmassa, sen Tamminen on huomannut. Ei kuitenkaan sillä lailla, että hän osaisi nyt ottaa isältään vapautuneen roolin, siihen hän ei pysty.

Isä oli nimittäin täysin erilainen ihminen kuin hän itse.

Tammisen isä teki työuransa Ylellä, ensin äänittäjänä ja sitten kuvaajana. Pienenä Tamminen oli usein isän mukana töissä. Ehkä hän siksi ajatteli, että voisi ruveta toimittajaksi. Mutta lopulta kävi niin, että Tammisen esikoisteos ilmestyi miltei samaan aikaan kun hän valmistui Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta. Kirjailijan työ vei mennessään – eikä Tamminen oikeastaan usko, että olisi pärjännyt toimittajana. Ihmisten tapaaminen on hänelle vaikeaa, vaikka isälle se oli Ylellä työskentelemisen paras puoli.

”Monesti mietin, että jos me ei olisi oltu ihan samannäköisiä, niin ei meitä olisi uskonut sukulaisiksi. Isä oli sellainen tyyppi, joka pystyi kohtaamaan kenet tahansa vieraan ihmisen kuin hyvän toverinsa. Mulla se on päinvastoin, kohtaan jopa ystäväni vuosien ajalta kuin vieraan ihmisen.”

Silti Tamminen sai voimaa isästään ja heidän erilaisuudestaan.

”Se on jännä, miten tärkeä identiteetti on ihmiselle, vaikka se sitten olisikin sosiaalisesti heikko. On parempi olla ujo kuin jotain epämääräistä. Sen takia olen kertonut itselleni tätä tarinaa ujoudestani, että ylipäätään olisin mukana näytelmässä, että mulla olisi joku rooli.”

Häpeäherkät suomalaiset nimittäin haluavat lukea siitä, miten vaikeaa elämä sosiaalisesti rajoittuneena on.

Niinhän me kaikki omalla tavallamme teemme, mutta ehkä Tammiselle nolostelu on muodostunut niin vahvaksi identiteetiksi myös siksi, että se toimii: se on hänen taiteellisen työnsä ydin.

Häpeäherkät suomalaiset nimittäin haluavat lukea siitä, miten vaikeaa elämä sosiaalisesti rajoittuneena on. Ja Tamminen onkin palannut aiheeseen usein, kirjojensa lisäksi lukuisissa kolumneissa, joita hän on vuosien mittaan kirjoittanut muun muassa Salon Seudun Sanomiin, Sunnuntaisuomalaiseen, Annaan, Kaksplussaan ja Hyvä Terveys -lehteen.

”Sähän myyt häpeää metritavarana”, Tammisen ystävä tokaisi hänelle joskus.

Mutta ei se tarina häpeästä ihan aukoton ole. Kenelläkään ei ole maailmassa vain yhtä, yhdenmukaista roolia. Sen Tamminen sai huomata muun muassa silloin, kun hän törmäsi vuosien takaiseen armeijakaveriinsa kirjakaupassa. Miehet rupesivat muistelemaan 30 vuoden takaisia aikoja. Enimmäkseen muistot olivat yhdenmukaisia, mutta sitten tupatoveri esitti uskomattoman väitteen: sinähän luit meille ääneen runojasi.

Tamminen häkeltyi täysin, mutta armeijakaverin todisteet olivat aukottomia.

Muisto jäi vaivaamaan häntä pitkäksi aikaa. Sitä oli niin vaikea sovittaa siihen identiteettiin, jonka hän oli itselleen luonut. Oli pakko tunnustaa, että ujous ei ollut koko kuva.

Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja.

Erno Paasilinna sanoi aikanaan: Jos haluaa tulla kirjailijaksi, on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja.

Todennäköisesti juuri se on auttanut häntä kehittymään sellaiseksi taiteilijaksi, joka hän tänä päivänä on: sosiaalisuudesta on tullut entistä vaikeampaa, joten ylivirittynyt hermosto pitää jatkuvasti huolen siitä, että tarinat erilaisesta häpeästä eivät lopu kesken.

Eikä Tamminen ihan aina yksin ole, onhan hänellä perhe. Valmiskeiton syömisen jälkeen hän odottaa, että vaimo tulee kotiin töistä. Tiedottajana Lahden kaupungilla työskentelevä vaimo on tärkeä hahmo paitsi Tammisen elämässä, myös tuotannossa. Erityisesti uusimmassa kirjassa juuri vaimo on se hahmo, joka jaksaa päivästä toiseen tsempata kuolemanpelkoista miestään.

Kunnes lopulta ei jaksa.

Kaikkien sosiaalisten rajoitteidensa kanssa Tammisen elämä vaikuttaa melkoisen vaikealta. Hän itse sanoo, että vaimo on ainut ihminen, jonka kanssa hän ei koe jatkuvaa häpeää ja kelpaamattomuuden tunnetta. (”Eli ainut, jolle uskallan olla paskamainen.”)

Mutta eikö Tamminen ole koskaan halunnut muuttaa tilannetta? Eikö ammattiapu voisi tehdä ammattihäpeäjän elämästä edes hieman helpompaa?

”Silloin kun me asuttiin Helsingissä, niin kävin parin vuoden ajan terapiassa. Mutta ei se tainnut riittää. Lähinnä yritin tehdä vaikutusta siihen terapeuttiin, ehkä joskus pois lähtiessä saattoi tulla joku totuus suusta.”

Yksi asia terapiassa kuitenkin nytkähti eteenpäin, vieläpä melko klassinen sellainen. Tamminen nimittäin osasi terapeutin sohvalla ensimmäistä kertaa yhdistää erään lapsuudenkokemuksensa vaikeisiin tunteisiinsa maailmaa kohtaan.

Kun Petri Tamminen oli neljävuotias, hänet vietiin uuden lastenhoitajan luokse. Se ei ollut helppoa. Pieni Petri itki joka aamu koko matkan kotoa hoitopaikkaan. Aluksi äiti ajatteli, että alku nyt vain on vaikeaa. Mutta kun itkeminen ei kuukaudessa loppunut, Petrille etsittiin uusi hoitopaikka.

Kului kymmenen vuotta. Sitten Tammisten puhelin soi. Langan päässä oli entinen lastenhoitaja. Hän oli tullut uskoon ja halusi sen vuoksi tehdä tunnustuksen: ”Minä aina hakkasin sitä teidän poikaa.”

Se tunnustus ei enää auttanut teini-ikäistä Petriä. Siinä iässä minä ajattelin jo ihan muita hakkaajia, hän kirjoittaa Mustassa vyössä.

Kirjassa ei kirjailijan mukaan ole juuri mitään keksittyä. Tapahtumat ovat suoraan Tammisen elämästä. Ja muut hakkaajat, ne viittaavat kouluun. Siihen, ettei kavereita aina oikein löytynyt.

Tamminen ei kuitenkaan halua avata enempää vaikeita koulumuistojaan. Sen teeman käsittelyn hän haluaa nimittäin jättää jollekulle muulle.

Ensimmäinen havainto Helsingin Musiikkitalon aulassa: poika on isäänsä pidempi. Hiusten väri on vaaleampi, vaatetus trendikkäämpi. Kasvoissa on kuitenkin paljon samaa, ja monet lauseet voisivat tulla suoraan isän suusta.

Mutta ei Antti Rönkä mikään isänsä kopio ole. Siitä todistaa jo sekin, että 23-vuotias esikoiskirjailija on ollut koko syksyn esillä miltei kaikissa Suomen medioissa. Hänestä on tullut muutamassa kuukaudessa kenties Suomen tunnetuin koulukiusattu, kun hän on kertonut nuoruutensa helvetistä niin kansien välissä kuin aamutelevisiossa.

Vahvasti omaelämänkerrallinen Jalat ilmassa -romaani on saanut kriitikoilta lähes varauksetonta ylistystä ja kohonnut kirjakauppojen myydyimpien teosten listalle.

Tällä kertaa ei kuitenkaan ole tarkoitus jutella Röngän nuoruudesta vaan hänen suhteestaan isäänsä. Aloitetaan vaikka tästä mediahommasta: siinä asiassa isä ja poika nimittäin eivät voisi olla enempää eri linjoilla.

Kerron Röngälle, että hänen isänsä on läpi juttuprojektin yrittänyt suostutella minua luopumaan tämän artikkelin kirjoittamisesta. Tai jos se ei ole mahdollista, niin voisiko juttu olla ainakin hyvin lyhyt tai keskittyä esimerkiksi siihen, mitkä ovat Petri Tammisen mielestä Antti Tuurin kirjojen parhaita lauseita.

Röngän romaanissa päähenkilö ja hänen isänsä ovat aika etäisiä mutta lopulta löytävät jonkinlaisen yhteyden toisiinsa.

Koska Tammisesta on niin vaikea puhua itsestään. Ja henkilökuvassa oleminen tuntuu hänestä lähtökohtaisesti, tietenkin, hävettävältä. Nololta.

”Jep, tunnistan tuosta kyllä isän”, Rönkä sanoo,ja jatkaa: ”Varmaan se on paitsi luonne- myös sukupolvikysymys. Isä on niitä ennen somea ripille päässeitä. Ei hän ole tottunut sellaiseen, että pitäisi olla esillä. Minä taas haluan kertoa ja keskustella kirjani teemoista, jos ketään vain kiinnostaa. Mutta isän mielestä pelkkä teksti ratkaisee.”

Röngän romaanissa päähenkilö ja hänen isänsä ovat aika etäisiä mutta lopulta löytävät jonkinlaisen yhteyden toisiinsa.

Niin on käynyt myös tosielämässä, tavalla, joka ei oikein voisi tuntua kahdelle kirjailijalle sopivammalta. Isä ja poika ovat ryhtyneet kirjeenvaihtoon.

Tamminen on kertonut minulle, että nimenomaan hän lähetti ensimmäisen kirjeen, koska poika ei vastannut enää puhelimeen eikä WhatsApp-viesteihin. Siis sen jälkeen, kun tämä oli pari vuotta sitten muuttanut Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa.

Rönkä taas on sitä mieltä, että isä saattoi lähettää ensimmäisen kirjeen, mutta idea oli hänen.

”Jos puhelin soi ja ruudulla vilkkuu isä, niin ensimmäinen olo on aina se, että mitä mä nyt olen tehnyt. Eikä me sitten puhelimessa oikein saada mitään sanottua toisillemme. Mutta kirjoittamalla se suhde aukesi eri tavalla”, Rönkä sanoo.

Kirjoittaminen on hänelle paikka, oikeastaan ainut paikka ja tilanne, jossa hän ei mieti, mitä muut hänestä ajattelevat. Silloin voi sanoa, mitä oikeasti ajattelee ja tuntee.

”Varmaan tää on isälle aika sama.”

Ja juuri siksi hän ehdotti kirjeenvaihtoa isälleen. Että kerrankin saataisiin asioita sanotuksi.

Todennäköisesti Antti Röngästä olisi tullut kirjailija muutenkin, mutta tämä idea taisi nopeuttaa asioita.

Tamminen ryhtyi omien sanojensa mukaan ”opettamaan” pojalleen kirjoittamista näissä kirjeissä, samalla kun he keskustelivat elämästä ja maailmasta. Pitämään siis ikään kuin luovan kirjoittamisen kurssia etänä.

Jossain vaiheessa Rönkä lähetti isälleen palasen romaanikäsikirjoitustaan, jonka Tamminen taas välitti luettavaksi kustannustoimittajalleen. Pian Rönkä olikin jo allekirjoittamassa kustannussopimusta.

Ja nyt Gummerus julkaisee tammikuussa kootun kirjeenvaihdon. Viimeiset kirjeet lähetettiin kesällä 2019.

Mutta kysytään nyt jo vihdoin: Antti Rönkä, millainen ihminen isäsi oikeastaan on?

”No, ekana tulee mieleen että... herkkä. Ja pedantti, vakavamielinen. Nimenomaan kirjoittamisessa, hänelle on tyypillistä sellainen äärimmäinen viilaaminen. Yhtä sivulausetta hinkataan kolme viikkoa. Sanoisin, että isä on sielultaan matemaatikko, ei taiteilija. Hän on myös esimerkiksi bakteerihysteerikko. Mutta on hänessä rentojakin puolia. Ristiriitaisiahan me kaikki ollaan.”

Antti Rönkä kertoo pelkäävänsä, että hänen kirjojaan verrataan isän teoksiin. Mutta ei siihen pelkoon taida olla aihetta. Isän ja pojan perusajatuskin kirjan tekemisestä on nimittäin aivan erilainen. Jo vuosia sitten Rönkä sanoi isälleen, että eivät ihmiset lue lauseita, vaan he lukevat kirjoja.

Siitä Tamminen hämmentyi. Hän oli aina ajatellut, että juuri lause on tärkein. Siksihän hän niitä hinkkasi ja hioi.

Tietysti lapsen ja vanhemman suhteessa on aina jonkin verran vastustusta vain vastustuksen vuoksi. Petri Tamminen ei ole ehkä voittanut Finlandia-palkintoa, mutta hän on voittanut Lause-Finlandian (lauseella ”Danny tuli Vääksyyn”).

Ehkäpä vain Lause-Finlandian voittajan poika voi todeta, että lauseet eivät ole tärkeitä – ja silti kirjoittaa ammatikseen.

Kirjailija on ihminen, joka koostuu toisista kirjailijoista ja näiden teksteistä. Niistä Tamminen voisi puhua loputtomasti, ja puhuukin. Kysyypä häneltä sitten lapsuudesta, yksinäisyydestä tai harrastuksista, puhe kääntyy sitkeästi lähes joka kerta samaan suuntaan.

”Siis hyvä kirja... se ylittää tunnetasolla sen, että tosielämässä mä en ylety kehenkään”, Tamminen sanoo.

Siis etkö edes vaimoon?

”No siis joo, totta kai. Me ollaan oltu 30 vuotta yhdessä. En mä häpeä hänen kanssaan. Mutta silti jatkuvasti tulee väärinymmärryksiä ja pohjaan katsomisen hetkiä, että näinkö yksinäistä tämä yhdessä oleminenkin oikeasti on. Niin kyllä se, että kun joku jossain kirjassa sanoo jonkun asian tarpeeksi hienosti ja ymmärrettävästi, niin kyllä se on ehdottomasti mulle paras todiste siitä, että ei tässä ihan yksin olla.”

Kahden tapaamisemme aikana Tamminen esittää perinpohjaisia, kauniita ja osuvia kirjallisuusanalyysejä niin Veijo Merestä kuin Väinö Linnasta, ja tietenkin Anteista, Tuurista ja Hyrystä.

Jälkeenpäin hän haluaa lisätä sähköpostitse, että pitää kyllä paljon myös uudemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, esimerkiksi Soile Pohjalaisesta ja Eeva Turusesta.

Jälkeenpäin hän haluaa lisätä sähköpostitse, että pitää kyllä paljon myös uudemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, esimerkiksi Soile Pohjalaisesta ja Eeva Turusesta.

Muustakin hän kirjoittaa, nimittäin jälleen kerran siitä, ettei ymmärrä, miksi hänestä pitää tehdä tämä lehtijuttu.

Sellainen tuntuu minusta oikeastaan aika virkistävältä, vaikka sähköpostikirjeenvaihtoon meneekin aikaa. Nykyaikana monet perustelevat toimittajille paljon useammin sitä, miksi heistä nimenomaan pitäisi tehdä juttu.

Mutta ei Tamminen. Hän kirjoittaa ennen toista tapaamistamme sähköpostissa muun muassa näin:

Olen ajattelija vain siinä mielessä, että saan kahden vuoden välein kasaan 150 sivua ajatuksia ja muutaman kolumnin. Kaikki vähänkin julkaisukelpoiset ajatukseni ovat siellä, sen ulkopuolella olen tylsä tyyppi. Eikä tämä ole nyt riittämättömyyteni kertosäettä, tämä on aito havainto, tässä asiassa minä olen kokemusasiantuntija, minulla on useiden vuosikymmenten mittaista näyttöä siitä että olen tylsä tyyppi ja se on ok, oikeastaan kaikkialla muualla paitsi haastatteluissa.

Yritän vastata, että jo nuo muutamat virkkeet todistavat minulle, että Tamminen nimenomaan ei ole tylsä tyyppi, ja etten oikeastaan edes usko tylsyyteen. Ei se oikein onnistu, henkilöjutun konsepti jää Tammiselle edelleen vähän vieraaksi.

Tapaamme Tammisen kanssa toisen kerran, tällä kertaa Lahdessa. Junamatkalla mietin, että Tamminen kirjoittaa usein isoista asioista pienten asioiden kautta. Savulohitarjottimesta aukeaa huomio kuoleman ainutkertaisuudesta ja farmarivolvoista isän menetyksen käsittelystä.

Siksi olen lopuksi päättänyt kysyä häneltä haastattelun lopuksi nimenomaan pienistä, konkreettisista asioista.

Pian saan huomata, että keskustelu niistä ei kuitenkaan välttämättä ole sen helpompaa kuin isoistakaan teemoista juttelu.

Rossi: Teetkö töitä viikonloppuisin?

Tamminen: En mä osaa vastata tohon. En... ehkä. En osaa sanoa.

Rossi: Siis et osaa sanoa, teetkö töitä viikonloppuisin?

Tamminen: Niin.

Rossi: Okei. Mä ajattelin, että tää olisi aika yksinkertainen kysymys. Jos mä kysyn vaikka näin... että avaatko sä viikonloppuisin tietokoneen ja kirjoitat sillä jotain?

Tamminen: No tietysti, ainahan mä siellä koneella olen. Mutta tuleeko siitä sitten mitään... Ehkä toi kysymys nyt vaan kosketti mussa jotain sellaista kohtaa, etten vaan kehuisi millään ahkeruudella…heti mua pelästytti.

Rossi: Ja sen pelon takia et halunnut vastata?

Tamminen: Niin. Kun pitäisihän sitä sitten olla enemmän tuloksia jos aina töitä tekee. Niin että en kyllä lähtisi kehumaan. Hm, noni.

Ihan viimeiseksi olen päättänyt kysyä nallesta, siis pienestä karhun muotoisesta pehmolelusta.

Pitikö Tamminen todellakin armeijassa nallea tyynynsä alla?

Tamminen on 25 vuoden uransa aikana parhaansa mukaan väistellyt henkilöhaastatteluja (itse hän sanoo toki, että ei häntä niin kovin usein niihin ole pyydettykään), mutta on olemassa yksi kiinnostava artikkeli. Sen kirjoitti Ilkka Malmberg Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen vuonna 2001, Tammisen kolmannen teoksen ilmestymisen jälkeen.

Juttuprosessin lopuksi Malmberg pyysi Tammista kirjoittamaan itsestään pienoiselämäkerran, sellaisen, joita hän oli esikoisteokseensa sommitellut monista henkilöhahmoista. Tällainen se oli.

Tamminen

Tamminen oli ainoa lapsi. Hän piileksi komeroissa. ”Se on taas täällä”, serkut nauroivat. Asuttiin lähiössä ja lämmitettiin maksalaatikkoa. Tamminen eli keksi kädessä. Hän rimputti ovikelloja ja pyysi tunnin päästä anteeksi. Isä ilmoitti Tammisen nappulaliigaan. ”Ihan hyvä mut ei sun heti tarvi syöttää”, keskushyökkääjä sanoi. Akne alkoi. ”Täällä ei ole poika mitään sulle ”, pornokauppias sanoi. Tamminen piti armeijassa nallea tyynyn alla. ”Mikä tämä on?” kersantti kysyi ja roikotti Nasua korvasta. Tamminen kävi matineoissa. ”Minä olen perhonen”, runoilijat sanoivat. ”Me ollaan kans perhosia”, yleisö sanoi. Tamminen meni naimisiin ja vaihtoi proosaan. Saatiin poika ja asuntolaina. Aikuistuttiin, ajeltiin sunnuntaisin maalla ja kehuttiin maisemaa. Ohituskaistan Datsunista näytettiin persettä. Se järkytti Tammista.

Teksti on, kyllä vain, taattua tammista. Mutta yksi asia siitä jää vaivaamaan.

Pitikö Tamminen todellakin armeijassa nallea tyynynsä alla?

Sen haluan vielä kysyä, vaikka vastaus vähän pelottaa. Jos nalle ei olekaan totta, olen pettynyt. Mutta entä jos se on ja tästä aukeaa jokin traumaattinen nyyhkytarina?

Esitän kysymyksen kahvilan pöydässä, ja kirjailijan naama menee vähän ryttyyn. Ei itkua enteilevällä tavalla, vaan vähän kuin lapsella, joka jää kiinni jostain mitättömästä rikkeesta, eikä heti keksi selitystä.

Sitten hän vastaa, loukkaantuneen puolustelevalla äänensävyllä:

”Se oli vaan ihan pieni nalle.”

Tuijotan Tammista kaksi sekuntia ja purskahdan nauruun. Nauran niin pitkään ja niin kovaa, että silmistäni alkaa valua kyyneleitä. Vähitellen Tamminenkin alkaa nauraa, ehkä sille, miten paljon hänen vastauksensa minua naurattaa. Nauramme yhdessä kaksi ja puoli minuuttia.

Sitten lähdemme kävelemään takaisin rautatieasemalle päin. Laitan nauhurin pois, ja Tamminen sanoo, että nyt tuntuu vähän kevyemmältä.

Julkaistu: 1.2.2020
2 kommenttia