Apu

Häpeämätön Rosa Meriläinen

1


Häpeämätön Rosa Meriläinen

Yhteiskunnallinen provokaattori ja äiti. Alakuloon vaipuva impulsiivinen ilakoitsija. Rosa Meriläinen on omakohtaisesti kokenut, kuinka masennus voi viedä aktiivisenkin ihmisen kohti syövereitä. Ja sen, että Suomessa mielenterveydestä puhutaan vieläkin kuiskaten.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö

Viime syksynä peiliin katsoessaan Rosa Meriläinen, 39,  oli kovin tyytymätön. Hänestä oli tullut normaalia itkuisempi, epävarmempi ja unettomampi. Nainen, joka tiesi jo entuudestaan, mitä depressio tarkoittaa. Nainen, joka sätti itseään siitä, että masentuu taas, vaikka elämässä kaikki palaset ovat periaatteessa paikoillaan.

Myös muistot nousivat pintaan: sekin vuoden 2004 hetki, jolloin  kansanedustaja Meriläiseltä meni taju tv-kameroiden edessä.

– Ennen elämäni ensimmäistä masennusjaksoa pidin masennusta hyvin kaukaisena asiana. Nyt tiesin, että minun on haettava apua.

Masennuksen ensikertalaisena Meriläinen ei meinannut uskoa edes eduskunnan työterveyslääkärin diagnoosiin. Piti sinnitellä romahduspisteeseen saakka.

Ensimmäiset masennusoireensa Meriläinen sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin.

– Sain eduskunnan työterveystarkastuksen testissä paljon stressautuneemmat tulokset kansanedustajana kuin eduskunta-avustajana. 

– Silloin kuitenkin vaan suutuin vihjauksesta, josko työkykyni on heikentynyt.

Kansanedustajana kokemansa töyssyn aikana hänellä oli ympärillään laaja tukijoukko.

– En usko, että kukaan on niin vahva, että kestäisi mitä tahansa yksin. Minulla oli Simon (avopuoliso Simo Frangén) tuki ja muutenkin vankka perusturva ja paljon rakkautta.

Rosa Meriläinen on puolustanut aina mielenterveyskuntoutujien asemaa. 

Hänen sappensa kiehahti taas kerran, kun hän näki uutisen: Kankaanpään kaupunginhallitus hyllytti aloitteen mielenterveyskuntoutujille rakennettavasta asumispalveluyksiköstä lapsiperheiden suosimalle asuinalueelle.

Viime elokuussa Meriläinen kirjoitti masennuslääkkeistä Helsingin Sanomien kolumnissaan. Meriläisen sanat kohauttivat laajalti: ”Masentuneelle masennuslääkkeet ovat tarpeellisia, ja on paitsi typerää myös julmaa niitä dissata.”

– Itse olen iloinen siitä, että monet masennuslääkkeistä avun saaneet ovat samaa mieltä kanssani. Eivät masennuslääkkeet muuta ihmisiä, vaan vievät sen verran terävintä tuskaa pois, että masentunut jaksaa aloittaa terapian.

Viime syksynä, masennuksen uusiuduttua Meriläinen hakeutui terveyskeskukseen. Depressiohoitajalla hän kävi aluksi kerran viikossa, ja tilanteen tasoittuessa kahden viikon välein.

– En tarvinnut raskasta psykiatrista hoitoa, mutta sain masennuslääkkeet.

Alakuloon liittyi unettomuutta.

– Nukkumaan meno ei ole ollut minulle oikeastaan koskaan mukava asia, sillä näen paljon painajaisia. Kun mielessä on huono kierre, yömöröt saavat vallan ja suhteellisuudentaju vähän katoaa.

Meriläinen käytti nukahtamislääkkeitä koko syksyn ajan. Lääkkeet tukivat myös muuta jaksamista – varsinkin, kun ei tarvinnut pelätä sitä, onko edessä jälleen uneton yö.

Unikoulu, johon Meriläinen pääsi tänä keväänä, on tukenut jaksamista. 

Tällä hetkellä Meriläinen ei tarvitse nukahtamislääkkeitä, mutta hänestä on hyvä, että ”kainalosauvoja” on olemassa, jos tilanne niitä vaatii.

Unikoulussa hän on saanut läksyjä ja harjoitteita. Hetken aikaa Rosa piti myös vireyspäiväkirjaa.

– Sitä kautta tajusin, että minulle tekisi hyvää pitää päivisin pieni siesta ja antaa vireystilan laskea rauhassa. Mutta vaikka tiedän, että silmät kiinni pötköttely on hyödyllistä, lepääminen keskellä päivää tuntuu saamarin vaikealta.

Muihin unikoululaisiin tutustuttuaan Meriläinen on miettinyt, josko  uniongelmat liittyvät persoonallisuuteen. Piinaako unettomuus erityisesti ihmisiä, joiden mieli ja keho eivät helpolla pysähdy?

– Meillä on ihana ryhmä. Tapaamisissa emme vaikuta voipuneilta, vaan käkätämme ja olemme iloisia.

Meriläistä huolestuttaa se, että mielenterveyspalvelut eivät jakaannu tasaisesti.

– Siinä suhteessa meillä on kahden kerroksen väkeä. Esimerkiksi lukioissa on koulupsykologeja ja sitä kautta ennaltaehkäisyä toisin kuin vaikkapa monissa ammattikouluissa.

Hänen mukaansa myös työikäisistä monet saavat työterveyshuoltoa, mutta yksityisyrittäjät, joiden toimeentulokin on usein epävarmaa, joutuvat hankkimaan yksityissektorin kallista apua. 

– Terveyskeskuksissa taas kaikki eivät osaa pitää puoliaan saadakseen ripeästi apua – eihän masentuneilla ole voimia, eikä kaikilla myöskään sellaisia läheisiä, jotka kävisivät kolkuttelemassa ovia heidän puolestaan.

Terapiassa Rosa Meriläinen kävi ensimmäisen kerran eduskunta-aikanaan ja jälleen viime syksystä toukokuun alkuun saakka.

– Aluksi olin tosi kiukkuinen ja mietin, miksi minun pitää olla tällainen, heikko. Itseruoskinnan kierteet seurasivat toisiaan. Terapiassa suurin oivallukseni on ollut sen hyväksyminen, että minulla on taipumus masennukseen. 

– Olen oppinut hyväksymään myös sen, että tarvitsen silloin tällöin ammattiapua. Jatkossakin – jos itku ei katkea eikä paha olo poistu läheisten kannattelemana – oikein osoite on ammattiapu.

Tähän saakka Meriläisen alakulon laukaisijoina ovat toimineet niin työelämään liittyvä epävarmuus kuin oma persoonallisuuskin.

– Olen itseäni säästämätön heittäytyjä – ja impulsiivinen niin hyvässä kuin pahassa. Se, että putoan välillä polvilleni, on hyvän kääntöpuoli.

Häpeää hän ei tunne. Facebookissa hänellä on tuhat kaveria, mutta Rosa on mielialoistaan avoin.

– Olen oppinut, että vaikka olisin kuopan reunalla, en valehtele. Jos menee huonosti, kaikki saavat tietää. En esitä edes puolitutuille, että minulla menee hyvin. Koen, että avoimuuteni ansiosta maailma voi myös suojella minua. Olen valmis ottamaan kaiken avun ja tuen vastaan.

Viimeksi Meriläisen mieliala notkahti 2015 eduskuntavaalien jälkeen, vaikka hänen oma puolueensa Vihreät kasvatti kannatustaan, ja ehdokas, jonka puolesta Meriläinen teki vaalityötä, pääsi läpi.

– Minulle tulee vaalien jälkeen aina tyhjyyden tunne ja hauras aika. Taisin tehdä taas surutyötä myös omaan poliittiseen kunnianhimooni liittyen. Surin jopa sitä, että en päässyt läpi, vaikka en ollut edes ehdolla. 

– Sen verran menin maahan, että annoin itselleni luvan vain olla möllöttää. Sallin itselleni totaalilevon, koska minulla ei ollut voimia edes lukea sähköposteja.

Lapselleen Meriläinen on kertonut masennuksestaan lempeästi. Piilotella hän ei ole halunnut, aistivathan lapset joka tapauksessa vanhempiensa tunnetilat.

– Meidän yhdeksänvuotiaamme ei ole tyhmä eikä sokea. Kerroin Fransille, että olen surullinen ilman syytä. Korostin, että surullisuuteni ei johdu hänestä eikä meidän perheestämme.

Meriläisen lapsuudenperheessä on suhtauduttu mutkattomasti masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin.

– Biologinen isäni on työskennellyt mielenterveyden keskusliiton johtajana ja puhunut sen puolesta, että hullut saavat näkyä yhteiskunnassa. Oikealla hoidolla hullu voi elää täyttä, hyvää elämää.

Kun on ilon aika, Meriläinen iloitsee. Juuri nyt kirjailija ja ex-kansanedustaja hymyilee leveää hymyä.

– Me ollaan saatu kansainvälistä huomiota, päästiin Time-lehteenkin! Nyt on jotain, mitä mummona muistella!

Tajutessaan, että kuuntelija ei tiedä, mistä Meriläinen puhuu, hän kertoo feministisestä Ajatushautomo Hatusta, jonka perusti yhdessä tohtori Saara Särmän kanssa. Idea ajatushautomosta syntyi tämän vuoden tammikuussa, kun naiset olivat kaupan kassajonossa ostamassa pussikaljaa.

Tuore ajatushautomo näkyy ja kuuluu pian Naiset esiin! -hankkeen merkeissä, ja Meriläinen ja Särmä tarjoavat myös muun muassa luennointi-  ja workshop-palveluja.

Meriläisen hyväntuulisuutta selittää myös Tampereen Vihreiltä tullut ehdotus.

– Minua pyydettiin Tampereen pormestariehdokkaaksi, naurulla idean kuitannut Meriläinen sanoo.

Omalla kohdallaan Meriläinen on onnellinen siitä, että hän ei työskentele vain yksin.

– Olen ollut käytännössä koko aikuisikäni itse itseni pomo ja elänyt siinä harhassa, että koko ajan pitäisi tehdä ja tehdä. Ajatushautomo Hatussa olemme Saaran kanssa toinen toisillemme lempeitä esimiehiä. Voimme avata kuohuviinipullon tai syödä munkit, kun siltä tuntuu. 

– Kiitollinen olen myös kirjailijoiden kollegiaalisesta tuesta.

Järjestöjen masennukseen tarjoama vertaistukea Meriläinen ei ole kokonut itselleen sopivaksi vaihtoehdoksi.

– Pelkään, että alkaisin järjestellä muiden vertaisryhmäläisten asioita oman jaksamiseni kustannuksella.

Muutaman viikon kuluttua Meriläisellä on jälleen syy huokaista ja olla ylpeä itsestään.

– Minulla on enää hyvin vähän työtä jäljellä romaanini kanssa. Se sijoittuu 1800-luvun loppuun ja kertoo seksuaalisuudesta ja aistillisuudesta.

Loppuvuodesta 40 vuotta täyttävä nainen suhtautuu työelämään kaikin puolin leppoisammin kuin nuorempana.

– Kaksikymmentä vuotta sitten olin paljon pakotetumpi käyttämään kyynärpäitä. Nykyisin uskallan jopa kieltäytyä joistain tarjouksista ja kehotan ottamaan jonkun nuoremman tilalle.

Voimia Meriläinen ammentaa esimerkiksi virkkaamisesta ja liikunnasta. 

Elämänkumppaniltaan Meriläinen on oppinut viisauden: hymyile niin koko kehosi luulee, että on hauskaa.

– Minusta omille jutuille nauraminen on kaikkein hauskinta. Ja voinhan aina esimerkiksi vetää vaginan päähäni, Meriläinen sanoo pääpannasta, jonka hän on itse virkannut.

Tunteikkuuttaan Meriläinen pitää myös voimavaranaan.

– Samaistumis- ja empatiakyky on tärkeää niin poliitikolle kuin kirjailijallekin. En halua luopua iden­titeetistäni, johon kuuluu sekin, että välillä juostaan lujaa. ●

Teksti Leila Itkonen, kuvat Timo Pyykkö

Julkaistu: 31.7.2015