Image

Onko hapanjuurileivonta hauska harrastus vai omituinen kultti? – Venla Rossi upotti kädet taikinaan ja tuli uskoon

Onko hapanjuurileivonta hauska harrastus vai omituinen kultti? – Venla Rossi upotti kädet taikinaan ja tuli uskoon
Hapanjuuriharrastajia on syytä kiittää siitä, että koko leipäala on viime vuosina joutunut vähän skarppaamaan. Trendi näkyy pienenkin lähikaupan leipähyllyllä.
Julkaistu: 29.4.2021
Muistatko ensimmäisen kerran, kun ravintolassa laskutettiin leivästä erikseen?
Aikaisemmin ilmainen leipäkori kiikutettiin pöytään heti aluksi. Se oli tukusta hankittua bulkkilimppua, jonka päälle oli vaikea levittää jääkaappikylmää voita. Leipää syötiin nälkään, ei nautinnon takia. Mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana maailma on muuttunut. Leivästä on tullut arjen sijaan luksusta.
Luksukseen liittyy ajatus laadusta ja erottautumisesta. Monet suomalaiset eivät enää syö ravintolassa tai kotonakaan mitä tahansa perusleipää tai paahtista. Sen sijaan nyt nautitaan artesaanileipää, joka on leivottu pienten myllyjen emmer- ja spelttivehnästä, joka on luonnollisesti fermentoitunut ja jota on kohotettu, taiteltu ja työstetty vähintään kaksi vuorokautta. Ja ennen kaikkea: se on saatu aikaan ilman teollista hiivaa.
Tämä leipien leipä on tietenkin hapanjuurileipää.
Kerrataanpa. Hapanjuuri on tuhansia vuosia vanha tapa leipoa. Juuri sekoitetaan yksinkertaisimmillaan jauhoista ja vedestä. Kun löysä jauhomössö jätetään muhimaan huoneenlämpöön, se alkaa kehittää itseensä villihiivoja ja bakteereja. Juurta lisätään leivottaessa taikinaan hiivan tavoin, ja taikinasta otetaan talteen osa seuraavaa leipomiskertaa varten. Näin juuri uudistuu koko ajan.
Suomessa juuren avulla on perinteisesti leivottu ruisleipää, mutta nyt vaalean leivän leipominen juurella on yleistynyt. Vaalea hapanjuurileivonta on viime vuosien suurin leivontailmiö, ei vain Suomessa vaan myös kansainvälisesti. Välillä tosin tulee mieleen, onko se oikeastaan edes ilmiö tai muoti vai onko kysymys pikemminkin jonkinlaisesta oudosta kultista.
Tie, jolta ei ole paluuta. Meidän pyhä kirja, Eliisan Leipävallankumous. Olen täysin hurahtanut. Juuri pidetään hengissä vaikka viimeisenä tekona. Tietysti otan juuren mukaan matkalle. Leipäjumala. Mikä teidän juuren nimi on?
Tällä tavoilla hapanjuurileipurit kuvaavat harrastustaan lehtijutuissa, blogikirjoituksissa ja hurahtaneiden omassa yhteisössä, Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmässä. Kyllähän se suoraan sanottuna kuulostaa aika oudolta, vaikka olen itsekin intohimoinen ruokaihminen ja teen reseptiikkaa ja ruokaan liittyviä lehtijuttuja myös työkseni. Mutta hapanjuurileipurit, he ovat ihan eri levelillä, tai niin ajattelin ennen.
Nykyään minäkin olen uskossa, vaikka ei siinä pitänyt käydä niin.
”Kun erosin ryhmästä, tuntui kuin olisin lähtenyt uskonnollisesta lahkosta.”
Hapanjuuri on kiinnostanut minua ilmiönä jo pitkään. Ajattelin, että voisin kirjoittaa asiasta ulkopuolisen näkökulmasta, analysoida ilmiötä kylmänviileästi, ehkä hieman huvittuneestikin. Mutta sitten tulin journalistisen tiedonhankinnan nimissä kokeilleeksi hommaa itse.
Kun aloittaa hapanjuurielämän, ensin tarvitaan itse juuri. ”Leipäjumalan” voi valmistaa itse, mutta siemenen siihen voi myös pyytää ystävältä tai ostaa netistä. Vanhempi, pidempään ruokittu juuri toimii usein tehokkaammin. Minä päädyn huhuilemaan juuren lahjoittajaa somessa ja saan vartin sisällä useita tarjouksia. Kahden päivän päästä tuttava sujauttaa käteeni pienen muovirasian vallilalaisella sisäpihalla.
Seuraavaksi täytyisi tietää, miten sen kanssa toimitaan.
Minulla on tapana leipoa näppituntumalla. Kun teen normaalisti sämpylä-, pizza- tai focaccia-taikinaa, en mittaa raaka-aineiden määriä. Mutta hapanjuuren kanssa kaikki on toisin. Ostan elämäni ensimmäisen keittiövaa’an. Koko homma tuntuu... insinöörimäiseltä. Tekniseltä. Mutta samaan aikaan myös mystiseltä.
Hapanjuurileipään ei oikeastaan voi antaa reseptiä, koska kysymys on prosessista, harrastajat sanovat. Silti he kirjoittelevat toisilleen monen sivun mittaisia reseptejä, joissa raaka-aineet täytyy punnita grammalleen oikein. Lisäksi suositellaan ohjevideoiden katsomista, ja kyllä, jälleen kerran sinne Facebook-ryhmään liittymistä.
Koska pelkään kiihkeästi ensimmäisen hapanjuurileipäni epäonnistumista, teen kaikki nämä asiat. Lisäksi olen hankkinut itselleni opastusta korkeimmalta taholta. Olen ostanut Eliisa Kuuselan 29,90 euron hintaisen verkkokurssin, jonka nimi on Selkeä opastus hapanjuurileivontaan.
Se ei ole mitä tahansa amatöörineuvontaa. Jos hapanjuurileipurit ovat kultti, on Kuusela kultin kiistaton johtaja. Hän on viime vuosina ollut esillä kymmenissä aihetta käsittelevissä lehtijutuissa. Usein hän kertoo niissä oman tarinansa. Kuusela ei vuosikausiin voinut syödä ollenkaan leipää, koska se turvotti ja väsytti. Mutta kuusi vuotta sitten Norjassa terveydenhoitajana työskennellyt Kuusela maistoi paikallisen leipomon hapanjuurileipää. Se maistui mahtavalta eikä aiheuttanut oireita. Silloin kaikki muuttui.
Kuusela muutti takaisin Suomeen ja vaihtoi alaa. Nykyään hän on Tampereella asuva täysipäiväinen leipäpappi, joka julistaa hapanjuurileivonnan sanomaa niin verkkokursseilla kuin jatkuvasti loppuunmyydyissä tietokirjoissaan. Vaikka Kuuselalla ei ole leipurin koulutusta, hän opettaa, konsultoi ruokafirmoja ja leipomoja ja myy omassa verkkokaupassaan leivontatarvikkeita (ja tietenkin omaa kuuluisaa Diiva-juurtaan). Ja tietenkin se oli Kuusela, joka perusti Hapanjuurileipurit-ryhmän Facebookiin 28. tammikuuta vuonna 2017. Aluksi se yhteisö oli tarkoitettu vain hänen omille kavereilleen, jotka olivat kiinnostuneita hapanjuurella leipomisesta.
Tänä päivänä ryhmässä on yli 25 000 jäsentä.
Siellä jaetaan kuvia, kysytään neuvoa ja pohditaan, mistä saisi ostettua parempia jauhoja. Siihen nähden, että kysymys on hapanjuurileivontaan erikoistuneesta ryhmästä, saattaa tuntua hieman oudolta, että juuren pyytäminen tai lahjoittaminen on ryhmässä kielletty. Jos joku erehtyy juurta kysymään, hänet neuvotaan nopeasti Eliisa Kuuselan verkkokauppaan ostoksille.
Ryhmässä ovat kiellettyjä myös kuvat ja keskustelu teollisella hiivalla leivotuista leivonnaisista. Vain asiaan vihkiytyneille, siis. Kaikkia tämä ehdottomuus ei miellytä. Jo viime vuoden syksynä eräs tuttavani lähetti minulle viestin, jossa hän päivitteli ryhmän käytäntöjä ja Kuuselan tyyliä.
”Minusta siinä hiivan vastustuksessa ja muussakin toiminnassa on outoa fanaattisuutta”, tuttuni kirjoitti. Hän ihmetteli myös sitä, että Kuusela on kieltänyt ihmisiä antamasta juurta toisilleen.
”Kun erosin ryhmästä, tuntui kuin olisin lähtenyt uskonnollisesta lahkosta.”
Tunnistan osittain, mistä tuttava kirjoittaa, vaikka minusta ryhmän tunnelma ei ihan yhtä ahdistava olekaan. Mutta säännöt ovat tiukat, kyllä. Toisaalta, niin ne ovat monissa muissakin Facebookin ryhmissä. Muuten on hankala hallita tuhansien ihmisten viestittelyä. Ja onhan ryhmä Kuuselan itse perustama ja tärkeä osa hänen bisneksiään. Tämä selittää sääntöjä.
Minua vähän vieroksuttaa hapanjuurifanaattisuuteen liittyvä terveysnäkökulma. Harrastajista monet ovat vakuuttuneita siitä, että hapanjuurileipä sopii heille hiivaleipää paremmin. Jotkut kertovat, että juurileipä on jopa parantanut sai­rauksia tai poistanut oireita, joista he ovat kärsineet vuosikausia. Tieteellinen tutkimus ei ole yksiselitteisesti todennut juurileipää tavallista leipää terveellisemmäksi. On tosin viitteitä siitä, että hapattaminen ja taikinan pitkä nostatus voivat tehdä siitä joillekin helpommin sulavaa ja täten vatsaystävällisempää. Tulevaisuudessa aihetta tutkitaan varmasti lisää.
Mutta ehkäpä tässä kohtaa onkin fiksua soittaa nimenomaan tutkijalle ja kysyä, mistä tässä kaikessa on oikein kysymys. Ennen kuin löydän itseni yöllisistä uhrimenoista.
"Juurileipä on symbolinen keskisormi teolliselle muovipussileivälle, jota pidetään paitsi huonolaatuisena ja pahanmakuisena, myös epäterveellisenä."
No hei vaan”, vastaa Piia Jallinoja puhelimeen. Hän on Tampereen yliopiston terveyssosiologian professori. Jallinojan tutkimusaiheisiin kuuluvat esimerkiksi muotiruokavaliot ja terveyskäsitykset. Siksi hän on juuri nyt mainio juttukaveri.
Jallinoja ei ole itse kokeillut hapanjuurileivontaa mutta on seurannut kyllä ilmiötä. Hänen mielestään se asettuu melko luontevasti Suomessa noin 15 vuotta pinnalla olleeseen ”foodie-kulttuuriin”.
Ketä ne foodiet siis olivatkaan?
”Enimmäkseen suurissa kaupungeissa asuvia, koulutettuja ja keskiluokkaisia ihmisiä, joille ruoka on tärkeä harrastus. He kiinnostuvat koko ajan uusista ruokatrendeistä”, professori selittää.
Trendit eivät kuitenkaan synny tyhjästä eivätkä sattumanvaraisesti. Jallinojan mukaan länsimaisessa ruokakulttuurissa on jo pitkään ollut vallalla aitouden, luonnollisuuden ja luonnosta saatavan terveyden ihanne. Ollaan samaan aikaan yksilöllisiä ja kiinnitytään yhteisöllisiin ilmiöihin. Ne kiinnostavat muitakin kuin suurten kaupunkien ruokahifistelijöitä.
Juuri siksi hapanjuurivillitys on tässä ajassa oikea täys­osuma, moninkertainen napakymppi. Juurileipä on symbolinen keskisormi teolliselle muovipussileivälle, jota pidetään paitsi huonolaatuisena ja pahanmakuisena, myös epäterveellisenä. Harrastajista löytynee yhtä paljon terveys- kuin ruokaintoilijoita, Jallinoja arvelee.
Siltä todellakin tuntuu, vastaan hapanjuuriharrastajien ihmeparantumistarinoita muistellen.
Jallinoja toteaa, että teollisen ruoan vastustamisessa ei ole mitään uutta. Prosessoitua, modernia ruokaa on kritisoitu pitkään – oikeastaan niin kauan kuin sitä on ollut olemassa. Ennen on siis aina ollut jonkun mielestä paremmin.
”Ja jos mietitään säilykkeitä ja teollisia ruokia esimerkiksi 1800-luvulla, oli kritiikissä myös melkoisesti perää”, professori muistuttaa.
Tuohon aikaan kauppiaat tapasivat muun muassa jatkaa vehnäjauhoja kalkkijauhoilla ja teetä sahanpurulla. Globaali kapitalismi on alusta lähtien perustunut osaltaan huijaamiseen.
Aitouden, luonnollisuuden ja foodie-hifistelyn lisäksi hapanjuurileivonnalla on vielä tarkempi resonointipiste suomalaisessa ruokakulttuurissa: meidän viha-rakkaussuhteemme vehnäjauhoihin. Suomessa on pitkä ja rikas leipäkulttuuri, joka näkyy jopa meidän sananlaskuissamme: Leipä miehen tiellä pitää. Tuoda leipä pöytään.
2010-luvun karppausbuumista lähtien vehnäjauho on kuitenkin niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa ollut kärkevän kritiikin kohteena. Ensin alettiin puhua paleoruokavaliosta, sitten ketogeenisestä dieetistä. Nuorempien Instagram- ja Youtube-vaikuttajien puheissa taas vilahtaa usein termi ”clean eating”.
Eihän valkoinen vehnäjauho tietysti mitään terveysruokaa olekaan, eikä se esimerkiksi keliaakikoille sovi lainkaan. Mutta onko vehnäjauho todella perimmäinen syy yleistyviin suolistovaivoihin, akneen, syöpään tai jopa masennukseen, kuten monet tuntuvat uskovan?
Ei tietenkään.
”Ihmisillä pitää aina olla joku pahisruoka, jota syytämme erilaisista vaivoista”, Jallinoja sanoo.
Hapanjuuriharrastajat ovat ovelasti vain vaihtaneet tätä kohdetta, tajuan. Vehnäjauhojen sijaan kaiken pahan alku ja juuri onkin heidän mielestään teollinen hiiva. Ovelaa!
Olen antanut juurelleni nimeksi Kalervo. Se on saapunut kotiin Kalervon nimipäivänä. Nyt Kalervoa on parin päivän ajan ruokittu tuoreilla jauhoilla ja vedellä, joten on aika ryhtyä tositoimiin. Klikkaan auki ensimmäisen Kuuselan kurssin videon. Jo ensimmäisen parin minuutin jälkeen tunnen itseni idiootiksi.
Olen maksanut miltei 30 euroa siitä hyvästä, että saan katsella, miten Kuusela sekoittaa taikinaa ja juttelee kameralle omalla, hieman sekavalla tavallaan. Hetken aikaa mietin, huijataanko minua. Mutta kyllä taikinan taittelutekniikka on ihan hyvä nähdä videolta. Ja bisneksenä tämä on joka tapauksessa hyvin pienimuotoista. Esimerkiksi Piilaaksossa hapanjuuriharrastus on hyvin eri tasolla. Siellä leipomisesta innostuneet nörtit ostavat Eater-sivuston artikkelin mukaan koteihinsa tuhansien dollareiden arvoisia, mittojen mukaan tehtyjä leipäuuneja, laserlämpömittareita ja kotikeittiöihin tarkoitettuja minimyllyjä, joilla voi jauhaa omat jauhot.
Eliisa Kuusela sen sijaan on guruksi melko maanläheinen. Hänen kurssissaan yhdistyvät käytännön ohjeet, hapanjuurileivän (oletetut) terveysvaikutukset ja yleinen fiilistely.
”Kuunnelkaa, miten leipä juttelee”, Kuusela sanoo videolla nostettuaan valmiin limpun uunista. Hän painaa korvansa leipää vasten rakastava ilme kasvoillaan.
Ensimmäinen leipomiskertani sujuu kohtuullisesti. Noudatan ohjeita pilkuntarkasti, ja uunista ilmestyy ihan mukavasti kohonnut limppu. Se ei ole yhtä kaunis kuin harrastajien taitavasti viillellyt käsityöläisleivät, mutta kyllä sen leiväksi tunnistaa. Maku on vielä parempi. Haukatessa ensimmäinen aromi on voimakkaan viljainen, miltei alkukantainen. Sitten esiin nousee ihanan hapan aksentti. Se antaa leivän maulle ryhtiä, tekee siitä kokonaisvaltaisemman. Ja tietysti myös rakenne on hyvin tyydyttävä: rapea kuori ja pehmeä mutta sitkeä sisus.
Seuraavilla kerroilla en enää tarvitse opastusvideoita. Hapanjuurileipomisessa on monta vaihetta, mutta ne voi tehdä rennosti päivän mittaan. Asiaan voi suhtautua tarkasti tai leväperäisesti (kuten itse päädyn tekemään). Siksi tähän varmaan onkin mahdollista liittää melkein millaisia merkityksiä tahansa: hapanjuurileipominen voi olla superhifistelevää insinööritoimintaa tai rentoa kotoilua. Minä lipsahdan pian hifistelyn puolella ainakin välinemielessä. Ostan kaksi kohotuskoria ja alan myös paistaa leipäni uunissa valmiiksi kuumennetussa padassa. Pata auttaa leipää kohoamaan paremmin, samoin viiltely. Siinä ei ole kyse pelkästä koristelusta.
Pian eri puolilla keittiötä ja jääkaappia on erilaisia astioita ja purnukoita: eri vaiheissa olevia juuria, esitaikinoita ja jämiä. Puoliso ei edelleenkään tajua hommasta mitään. Kun hän näkee minut sekoittamassa taikinaa, hän kysyy, milloin leipä on valmista.
”Ylihuomenna aamulla”, vastaan. ”Ehkä.”
Nimenomaan pitkä prosessi ja erityisesti taikinan lepääminen jääkaapissa yön yli tuo leipään vahvan maun. Ja leipominen kestää pitkään senkin takia, että juuri toimii hitaammin kuin kaupan hiiva.
Hapanjuurileivonta herättää reaktioita. Kun laitan ensimmäisten leipien kuvia Instagram-stooreihin, useampi vieras tai puolituttu ihminen kommentoi niitä ihastuneesti. Tuskin he hiivasämpylöitä ihailisivat. Tämä on hienoa, koska ihmiset tietävät, että tämä on vaikeaa. Eräänlaista leipuriasiantuntijuutta siis.
Pian tajuan olevani koukussa. Juuritaikinan kanssa puuhaileminen on hauskaa, ja lopputulos on parempi kuin mikään aikaisemmin leipomani leipä. Silti en vieläkään ihan pääse perille siitä oudosta sävystä, jolla hapanjuurileipurit puhuvat asiasta.
Päätän kysyä sitä heiltä itseltään.
"Kyllä, vähän minusta tuntuu siltä, että hapanjuurileivonta on kultti. Sen keskipisteessä on monimutkainen rituaali, jonka avulla me jäsenet pyhitämme ja muunnamme halveksitut vehnäjauhot jälleen joksikin hyväksytyksi, jopa arvostetuksi asiaksi."
Suomalaisten leipäsuhde on ollut muutoksen tilassa jo pitkään. Syömme kolme kertaa vähemmän viljoja kuin sata vuotta sitten. Samaan aikaan olemme kuitenkin valmiita maksamaan leivästä enemmän kuin aiemmin. Meillä myös on, mistä maksaa.
Hapanjuuriharrastajia on syytä kiittää siitä, että koko leipäala on viime vuosina joutunut vähän skarppaamaan. Trendi näkyy pienenkin lähikaupan leipähyllyllä: on levainia, ”kiireetöntä” leipää ja hapanjuuri-sanakin vilahtelee siellä ja täällä.
Niin, isot kaupalliset toimijatkin ovat halunneet mukaan hapanjuuritrendiin ja alkaneet tarjota omia juurileipiään. Ihan kaikki niistä eivät Kuuselan jengin vaatimuksia täytä, sillä moniin kaupan leipiin lisätään juuren lisäksi myös teollista hiivaa. Näinhän se menee. Aina kun marginaalissa syntyy ilmiö, isot toimijat ottavat hyödyn irti markkinoinnissa.
Ei Fazerin ja muiden leipäfirmojen toiminta minusta silti ole pelkästään huono asia. Vaikka esimerkiksi Lidl ei kaikkien mielestä tee hapanjuurileipää ”oikealla tavalla” (tuote kun sisältää myös hiivaa), on se minusta oikein hyvän makuista. Leipätarjonnan yleinen laatu on siis parantunut.
Mietin edelleen hapanjuurileivontaa elämäntapana. Mitkä sen elämäntavan arvoja ja merkityksiä lopulta ovat? Mistä tässä kaikessa on kyse – paitsi hyvänmakuisesta limpusta?
Esitän nämä kysymykset Facebook-ryhmässä hapanjuurileipureille itselleen ja pian olen hukkua vastauksiin. Vaikka olen aikaisemmin vähän hymähdellyt juurileipureiden hehkutukselle, tavaan näitä viestejä vuoroin vaikuttuneena ja vuoroin liikuttuneena.
”Taikinan käsittely on hyvin aistillinen kokemus. Muodonmuutos möykystä tuoksuvaksi leiväksi puolestaan esteettinen. Sitten päälle makuelämys. Mielenterveyden pelastaja pitkien yksitoikkoisten koronapäivien aikana.”
”[Hapanjuurileivonta] merkitsee uskoa omaan osaamiseen. Yleistä itseluottamusta, joka osaltaan auttoi irrottautumaan parisuhteesta, jossa oli henkistä väkivaltaa. Uusia ystäviä olen myös tämän elämäntavan ohessa saanut, ja päätös lähteä opiskelemaan jälleen liittyy vahvasti juurileivonnan kautta elämääni tulleisiin asioihin.”
”Perfektionisti saa toteuttaa itseään ja olla juuri niin tarkka ja huolellinen kuin vain haluaa tässä tarkasti rajatussa elämän osa-alueessa, sillä sitä ei voi muussa elämässä tehdä.”
Olen erottavinani leipureiden joukosta kaksi pääryhmää: toiset ovat klassisia foodie-harrastajia, juuri heitä, joista Jallinoja puhuu. He rinnastavat hapanjuurileipomisen molekyyligastronomiaan, pitävät sitä ruokaharrastuksensa huipentumana ja kertovat, miten hauskaa on viedä illalliskutsuille lahjaksi itse leivottu leipä.
Toinen ryhmä taas pitää tärkeänä leipomisen henkisiä ulottuvuuksia, juuren filosofiaa. He puhuvat leipomisesta terapiana, mindfulness-kokemuksena, pysähtymisenä ja rauhoittumisena. Vaikka en itse etukäteen ajatellut samastuvani tähän ryhmään, tunnistan paljon asioita heidän vastauksistaan. Minustakin leipominen on rauhoittavaa, ja ilman muuta nautin käsillä tekemisestä.
Vain muutama ihminen noin sadan vastanneen joukosta sanoo, että tarkoitus on vain tehdä hyvää leipää eikä mitään sen enempää.
Kaikkeen tähän vaikuttaa tietysti myös se, millaista aikaa elämme. Vaikka juurella leipominen oli iso ilmiö jo ennen koronaa, kiihdytti pandemia trendiä entisestään. Muutamaa kuukautta aikaisemmin Heikki Pursiainen väitti tässä samassa lehdessä, että ”keskiluokan hapanjuurizenkokemukset sivuuttavat ne kärsimykset, joita pandemia on aiheuttanut kaikista köyhimpien ihmisten joukossa”.
Varmasti meille kaikille on välillä hyväksi pohtia sitä, millä lailla olemme etuoikeutettuja ja miten vaikkapa koronan aiheut­tamista muutoksista kannattaa puhua. Mutta ei hapanjuuri ole vain keskiluokan harrastus, vaikka minäkin taisin etukäteen olettaa niin. Moni ryhmäläinen kertoo, että ryhtyi leipomaan sen jälkeen, kun joutui töistään lomautetuksi. Pitääkseen kiinni edes joistain rutiineista, saadakseen päiviin tekemistä ja merkitystä. Ollakseen jollain lailla perheelle tärkeä.
Pitääkseen kiinni mielenterveytensä rippeistä.
Ei ole sattumaa, että sellaisessa maailman- ja elämäntilanteessa, jossa emme voi hallita juuri mitään, haluamme opetella tekemää leipää tavalla, joka on hyvin yksityiskohtainen, monimutkainen ja vaatii paljon aikaa.
Ketoilu, karppaus, gluteeniton, vhh, fleksaus. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Aikamoista höpsöttelyä, ajattelen usein. Viime vuosien vehnä­jauhokammo näyttää kuitenkin erilaiselta, kun sitä katsoo ruoan kulttuurihistorian näkökulmasta. On nimittäin niin, että yläluokka (jossain määrin myös keskiluokka) on aina halveksinut köyhien ihmisten ruokia. Ja vehnäjauho on nykyään todella halpaa. Siksi sen täytyy olla pahaksi.
Mutta silti monilla on ikävä leipää.
Kyllä, vähän minusta tuntuu siltä, että hapanjuurileivonta on kultti. Sen keskipisteessä on monimutkainen rituaali, jonka avulla me jäsenet pyhitämme ja muunnamme halveksitut vehnäjauhot jälleen joksikin hyväksytyksi, jopa arvostetuksi asiaksi.
Ja kuten aina, monimutkaiset rituaalit vaativat aikaa, ohjeita ja neuvoja. Eli yhteisön. Ja silloinhan kultti onkin jo puoliksi valmis. Mutta eivät hapanjuurileipurit tässä mitenkään yksin ole. Vegaanit pelastavat ruokavaliollaan itsensä, eläimet ja koko maailman, perinteistä maskuliinisuutta suojellaan teollisilla lihajalosteilla ja kasvuyrittäjät kohottavat energiatasojaan joka viikko uudella paastodieetillä.
Kenen ruokavalio muka ei 2000-luvulla ole jonkinlainen kultti?
Ja tämän pohdiskelun keskellä on tarpeen muistaa, että vaikka hapanjuurileipä olisi ties minkä asian symboli, on se ennen kaikkea ihan saatanan hyvän makuista.
Minulla on tapana kertoa ystävilleni tähän asiaan liittyvää tarinaa. He kuuntelevat sitä kärsivällisesti, kuten hyviin tapoihin kuuluu, sillä tarina kertoo paitsi hapanjuurileivästä, myös avioliittoni solmimisesta. Menimme naimisiin puolisoni kanssa kolme ja puoli vuotta sitten. Itse vihkiminen tapahtui pari viikkoa ennen juhlia. Kävimme maistraatissa kahden todistajan kanssa ja suuntasimme sitten hotelliin.
"Ehkä tuossa hetkessä purkautui monenlaista jännitystä ja pettymystä. Silti tosiasia on, että vihkipäivänäni itkin lähinnä siksi, että hapanjuurileipä maistui niin hyvältä."
Usein ne asiat elämässä, joita eniten odottaa, ovat lähes poikkeuksetta pettymyksiä. Niin oli myös naimisiin meneminen. Itse vihkiminen kesti noin minuutin. En muista enää, mitä sen aikana sanottiin. Olin tuolloin toipumassa vakavasta terveysongelmasta. En miltei jaksanut seistä, enkä todellakaan liikuttua.
Toipilasaika hävitti myös toiveet niin sanotusti romanttisesta hääyöstä. Jopa kylpeminen oli kielletty. Vaikka puoliso oli suunnilleen kaikkea mitä saatoin toivoa, vihkipäivä ei todellakaan ollut.
Yksi asia kuitenkin teki päivästä täydellisen, hetkeksi. Menimme illalliselle Henri Alénin Finnjävel-ravintolaan. En muista seitsemästä ruokalajista enää juuri mitään, vaikka ne kaikki olivat herkullisia. Sen sijaan muistan erittäin selvästi aterian yhteydessä tarjotun hapanjuurileivän, samaisessa ravintolassa leivotun. Se tuotiin pöytään ennen ruokaa. Otimme puolisoni kanssa molemmat palasen ja söimme ne vaitonaisina.
”Mitä nyt”, mies kysyi minulta.
”Vähän itkettää”, tunnustin.
Huoli levisi nopeasti miehen kasvoille. Oliko avioliitto sittenkin ollut mielestäni virhe? Oliko huono oloni liian suuri pettymys?
”Siis se, miten hyvää tää leipä on”, jatkoin ja niiskutin. Ja tungin lisää leipää suuhuni.
Ehkä tuossa hetkessä purkautui monenlaista jännitystä ja pettymystä. Silti tosiasia on, että vihkipäivänäni itkin lähinnä siksi, että hapanjuurileipä maistui niin hyvältä.
Kun ajattelen asiaa jälkikäteen, on hyvin selvää, että tulin uskoon jo silloin.
Eliisa Kuusela ei vastannut Imagen haastattelupyyntöön.
Kommentoi »