Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Sydäntalven jälkeen – Entinen, siinä muodossa kuin muistamme, ei palaa takaisin

Hannu-Pekka Björkman: Sydäntalven jälkeen – Entinen, siinä muodossa kuin muistamme, ei palaa takaisin
”Pandemian ajasta tullaan kertomaan tarinoita. Siitä tullaan kirjoittamaan kirjoja ja ohjaamaan elokuvia, maalaamaan tauluja ja säveltämään musiikkia. Mutta tällä hetkellä, kaiken keskellä, tulevaisuus on arvoitus”, Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa Eevan kolumnissaan.
Julkaistu: 7.4.2021
Helmikuussa ajoin Naantalista kohti Helsinkiä ja katselin sumuun kietoutuneita puita ja rakennuksia. Oli tavattoman kaunista ja hiljaista, niin ajattelin, vaikka kiisin pitkin moottoritietä.
Sää oli lauhtunut ja ilmassa oli lupaus keväästä. Kaukaisesta, mutta varmasti tulevasta. Niin olin tottunut ajattelemaan. Kevät ja kesä tulevat aina.
Kaikki muu sen sijaan oli usvan peitossa kuin maisema ulkona. Radiossa puhuttiin poikkeustilasta, rajoitustoimista, suluista ja etätöistä. Mieleeni muistui ranskalaisen kirjailijan Paul Valéryn aforismi: ”Aikamme ongelma: tulevaisuus ei enää ole sitä mitä se ennen oli.”
Kohta jo vuoden olimme eläneet äkisti muuntuneessa todellisuudessa, joka oli hämärtänyt tulevaisuuden. Mitä toivoa? Mistä unelmoida? Mitä odottaa? Vitsauksen loppumista ja paluuta entiseen? Mihin entiseen?
Historiassamme tullaan puhumaan ajasta ennen pandemiaa ja ajasta sen jälkeen. Entinen, siinä muodossa kuin muistamme, ei palaa takaisin. Ja Valérya mukaillen, tulevaisuuskin olisi jotain muuta kuin odotimme. Historiaan on lyöty uusi merkkipaalu. Vedenjakaja. Rajalinja, jonka kiertäminen on mahdotonta.
On vain ennen, sen aikana ja jälkeen.
”Historiaan on lyöty uusi merkkipaalu. Vedenjakaja. Rajalinja, jonka kiertäminen on mahdotonta.”
Hannu-Pekka Björkman
Entä nyt, kun helmikuusta on jo aikaa? Kevät tekee tuloaan, ennustetusti. Tuulet kulkevat, sateet lankeavat ja kohta puutarhat jo kukkivat, ja odotus jatkuu.
Viime vuonna kirjallisuuden Nobel- palkinnon voittanut amerikkalainen runoilija Louise Glück on runossaan Kesäpuutarha ilmaissut säkeissään jotain, joka kristallisoi aikamme tunnelman.
Kuinka vaimennettua onkaan, niin näyttämö
kuin yleisökin; hengitys tuntuu
tungettelevalta.
Kuinka hiljaista onkaan,
kuinka äänetöntä
kuin iltapäivä Pompeijissa.
Vaikka Louise Glück kirjoitti runonsa vuosia ennen pandemiaa, se vastaa täysin käsitystäni odotuksen täyteydestä. Anni Sumarin suomentamat säkeet ovat kuin aavisteltua tulevaisuutta.
Mutta miksi kirjoittaa runoudesta näinä aikoina? Koska säkeet kertovat todellisuudestamme enemmän kuin tilastot.
Runous kurkottaa kaikkiin suuntiin. Se koettaa ymmärtää menneen, nykyhetken ja tulevaisuuden ja saattaa ne yhteen sanoiksi. Joksikin sellaiseksi, joka edes hetken, häilyvän tulenkajon tavoin, valaisee polkuamme eteenpäin.
”Runous kurkottaa kaikkiin suuntiin. Se koettaa ymmärtää menneen, nykyhetken ja tulevaisuuden ja saattaa ne yhteen sanoiksi.”
Aikojen kuluttua nyt käsillä olevat hetket ymmärretään parhaiten yksilöiden kohtaloiden kautta. Pandemian ajasta tullaan kertomaan tarinoita. Siitä tullaan kirjoittamaan kirjoja ja ohjaamaan elokuvia, maalaamaan tauluja ja säveltämään musiikkia.
Mutta tällä hetkellä, kaiken keskellä, tulevaisuus on arvoitus. Näkökyky on rajattu. Paul Valéryn sanoin: ”Olen yhtä paljon unohdusta kuin ajatusta.”
Ja unohdus, kuten tiedämme, on epäilyttävä siunaus. Ehkä juuri siksi olen alkanut yhä enemmän uskoa taiteessa ilmenevään lohdun elementtiin. Siihen, että jos nyt olemmekin sokeita ja kyvyttömiä ilmaisemaan todellisuuttamme, joskus niin ei enää ole.
Jorge Luis Borges kirjoitti: ”Yksi runouden vaikutuksista on se, että se antaa meille tunteen: Ei että löytäisimme jotakin uutta, vaan että muistaisimme jotakin unohdettua.”
On varmaa, että meiltä aikalaisilta tullaan kysymään, mitä ajattelimme kaikesta tapahtuneesta. Luulen, että osaan vastata siihen omalta osaltani. Ja toivon, että muistan myös hiljaisuuden, joka tuolloin aika ajoin valtasi maailman. Kuin luomisen hetkenä.
Mutta kysymykseen, miksi kaikki tapahtui ja tapahtuu, en osaa vastata. Ehkä kysymys on mieletön, ja vastaus on mahdollista vain runoudessa? Louise Glück antaa Luojan vastata:
Asiat ovat, hän sanoo. Ne ovat, eivät muutu.
Vastaus ei muutu.
Kommentoi »