Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Miten ennustaisimme tulevaa, tulevaa vuotta, tai edes tulevaa kuukautta?

Hannu-Pekka Björkman: Miten ennustaisimme tulevaa, tulevaa vuotta, tai edes tulevaa kuukautta?
"Kahden viime vuoden aikana maailma on näyttäytynyt täysin arvaamattomassa valossa. Samaan aikaan olemme kuulleet valtaisan määrän ennusteita, laskelmia, olettamuksia, tosiasioita ja valheita. Äänten moninaisuus saa meidät uskomaan johonkin, mutta epäilemään kaikkea", Hannu-Pekka Björkman pohtii kolumnissaan.
Julkaistu: 29.12.2021

Joulun ja uudenvuoden välisenä aikana hyvästelemme menneen vuoden ja valmistaudumme tulevaan. Elämme eräänlaisessa liminaalitilassa, jota juhlapyhät jaksottavat.

Se on rajavyöhyke uuden ja vanhan välissä. Seisomme kynnyksellä, kahden todellisuuden välissä. Molemmat todellisuudet ovat läsnä ja vaikuttavat meihin.

Kansantieteellisessä mielessä kyseessä on ”pyhä kaaos”. Traditionaalisissa yhteisöissä se merkitsi muun muassa vapautumista käyttäytymisnormeista. Siirtymäriitit olivat voimakkaasti latautuneita.

Omana aikanamme kamppailemme pitääksemme kiinni rituaalien ja perinteiden rippeistä. Perinteet muokkautuvat ja muuntuvat aikojen saatossa. Osa niistä katoaa vähitellen, kuten vaikkapa lapsuudessani tyypillinen tinan valanta uudenvuoden aattona.

Mutta yhä meissä vaikuttavat menneet uskomusjärjestelmät. Uuden vuoden saapuessa tarve nähdä tulevaan ja punnita mennyttä on säilynyt.

Uuden vuoden saapuessa tarve nähdä tulevaan ja punnita mennyttä on säilynyt.

Vanhan tavan mukaan vuoden vaihtuessa taloissa avattiin ikkunat ja ovet. Mennyt vuosi päästettiin pois ja laskettiin uusi sisälle. Tunne uudesta, raikkaasta, paremmasta elämästä ja ajasta eli ainakin toiveissa.

Se, koska vuosi vaihtui, ei ollut salomaitten eläjille tärkeää. Vuosi vaihtui aikoinaan kekrinä, joka taas ajoittui vaihtelevasti loka-marraskuulle. Usein siihen kohtaan, jolloin syystyöt oli tehty.

Kekri oli alkavan talven merkki. Silloin sopi vuodenkin vaihtua. Vuoden ensimmäiseksi päiväksi määriteltiin tammikuun 1. jo 1500-luvulla, mutta muutokseen sopeutuminen vei kansalta oman aikansa. Ihmisten elämää määrittivät työn rytmi ja vuodenajat, jotka kulkivat omaa vääjäämätöntä kiertoaan.

Olipa vuodenvaihde missä tahansa, ihmisten halu kurkistaa tulevaan oli vakaa. Alettiin katsoa enteitä ja tehtiin taikoja. Kaksi asiaa oli tuolloin ylitse muiden, naimisiinmeno ja kuolema.

Edellinen lienee menettänyt suosiotaan ennustusten kohteena ja jälkimmäinen poistunut kokonaan haluttujen tietojen joukosta.

Vanha tapa asettaa uudenvuodenyönä suolarakeita ikkunalaudalle ja katsoa aamulla, kenen suolarae oli kuoleman enteenä sulanut, ei liene enää kovin suosittu seuraleikki. Toinen ennustamisen tapa oli heittää aattosaunan jälkeen vasta katolle. Jos tyvi osoitti kirkolle, se tiesi kuolemaa. Latvapuoli tarkoitti onnea ja naimattomille avioliittoa. Uudenvuoden saunassa tuli olla hiljaa, muuten vaivaisivat kesällä kärpäset.

Uudenvuoden saunassa tuli olla hiljaa, muuten vaivaisivat kesällä kärpäset.

Kustaa Vilkuna totesi kirjassaan Vuotuinen ajantieto, että nykyihmiselle uudenvuoden tärkein tapahtuma on kalenterivuoden ja tilikauden vaihtuminen.

Lause lienee kirjoitettu kansantieteilijän kynällä ilman ironiaa, mutta kynänkärki on terävä ja osuu maaliinsa.

Miten ennustaisimme tulevaa, tulevaa vuotta, tai edes tulevaa kuukautta? Kahden viime vuoden aikana maailma on näyttäytynyt täysin arvaamattomassa valossa.

Samaan aikaan olemme kuulleet valtaisan määrän ennusteita, laskelmia, olettamuksia, tosiasioita ja valheita. Äänten moninaisuus saa meidät uskomaan johonkin, mutta epäilemään kaikkea.

Elämme jatkuvassa liminaalitilassa, kahden maailman rajalla. Menneisyyden, jonka yhä näemme, ja tulevaisuuden, joka on arvaamaton, ailahteleva ja ennustamaton.

Ehkä kyseessä on sittenkin pyhä kaaos, jossa normit ja kategoriat muuntuvat vähitellen uudeksi maailmaksi?

Ehkä vanhasta täytyykin luopua, antaa sen mennä menojaan. Kynnys täytyy ylittää. Rajan yli täytyy astua. Vaikka edessä olisi usvaa ja ristiriitaisten äänten meri.

Kaaoksesta syntyy harmonia vain rakentamalla.

Marcus Aurelius kehotti olemaan huolehtimatta tulevaisuudesta. Hän totesi, että selviämme siitä samalla järjellä kuin nykyisyydestä.

Vielä seisomme rajavyöhykkeellä. Ja tulevat ajat lähestyvät. Ovat jo täällä.

Lue kaikki Hannu-Pekka Björkmanin kolumnit täältä.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »