Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Matka minuuteen


”Itsensä kanssa pitää oppia tulemaan toimeen. Se on vähimmäisvaatimus ja suurin saavutus.”

Opiskellessani Teatterikorkeakoulussa professori Kari Heiskanen sanoi lauseen, joka syöpyi muistiini ikuisiksi ajoiksi: ”Näyttelijän tärkein ominaisuus on kaaoksen ja keskeneräisyyden sietäminen.” Miten monta kertaa olenkaan ammatissani muistanut tuon lauseen, ja miten lohduttavalta se aina on tuntunut.

Vasta myöhemmällä iällä lause on alkanut tavoittaa ihmisyyden mittakaavan ja herättänyt kysymyksen. Miten sietää omaa keskeneräisyyttään? Omaa kaoottisuuttaan?

Teatterin lainalaisuudet ovat hallittavia ja turvallisia. Olen oppinut tunnistamaan ja käsittelemäänkin innostuksen ja ahdistuksen jatkuvan vuorottelun, joka ammattiini sisältyy.

Mutta ihmiselämä ei ole hallittavissa näyttämön tapaan. Elämän näyttämöllä vastanäyttelijät lausuvat outoja repliikkejä ja saapuvat ja katoavat mielensä mukaan. Kulissit ovat kuluneet ja koneisto ruosteessa. Lippuja ei myy kukaan, ja katsojat ovat vähissä. Mutta näytelmä pyörii yötä päivää.

Risti-isälläni Kalle Holmbergilla oli tapana siteerata Paavo Haavikkoa: ”Ihmistä pitää näytellä, ei sitä muuten ole, ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

Teatterissa rooli on jotain, mitä näytellään, mutta joka ei ole itsestä irti. Itseään ei pääse pakoon. Ihminen on itsensä keskellä, halusi tai ei. Lavalla äänikin voi olla vieras ja ryhti outo, mutta kallon sisältä katsovat samat silmät kesät, talvet.

Itsensä kanssa pitää oppia tulemaan toimeen. Se on vähimmäisvaatimus ja suurin saavutus. Sen jos oppii, niin elämä sujuu ihan hyvin, tuli eteen mitä tahansa.

Monet lähtevät pitkille matkoille todeten, että he lähtevät etsimään itseään. Jotkut löytävätkin itsensä. Mutta se tapahtuu aina toisten ihmisten myötävaikutuksella. Toisten samankaltaisten kohtaaminen tekee meidät todeksi, olemassa oleviksi.

Enemmän kuin itsensä löytämistä, se on oppia itsensä sietämisestä. Jos sietää itsensä, sietää muutakin. Sen oivaltaminen voi tuntua itsensä löytämiseltä.

Jos haluaa todella koetella itseään sietämisen arvokkaassa lajissa, kannattaa hakeutua yksinäisyyteen, askeettien, erakoiden, kilvoittelijoiden ja pylväspyhimysten jalanjäljille. Siellä eivät selviä kovimmat vaan nöyrimmät. Ne, jotka tuntevat itsensä parhaiten ja ymmärtävät keskeneräisyytensä.

Mitä on nöyryys? Se on absoluuttista joustavuutta, josta edes paha ei saa otetta.

Keskiaikaisen ”salaliittoteorian” mukaan Kristus salasi jumalallisen luontonsa paholaiselta inkarnoituessaan ihmiseksi. Ihmisyys oli Jumalan valepuku, rooli, joka oli näyteltävä hyvin loppuun asti.

Kristuksen kuoltua paholainen tuli vaatimaan Hänen sieluaan omakseen, mutta silloin paholaiselle paljastui Kristuksen jumaluus ja täydellinen viattomuus. Hyvitykseksi erehdyksestään paholainen joutui luopumaan oikeudestaan ihmisten sieluihin.

Teologiassa puhutaan Kristuksen kahdesta luonnosta. Hän oli yhtä aikaa täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala. Täydellisen sijaan voimme sanoa myös: täysi ihminen. Tuohon täyteyteen kuuluivat kaikki inhimilliset ominaisuudet, myös keskeneräisyyden ja epäonnistumisen tunteet.

Keskeneräisyydessämme on siis ripaus jumalallisuutta. Samalla se on syvää ihmisyyden ydintä, jota ilman emme olisi täysiä ihmisiä. Vajavaisuutemme aiheuttaa väistämättä kärsimystä, jonka sietäminen lienee jokapäiväistä kamppailuamme. Tuon kamppailun tunnistaminen antaa kyvyn kohdella toisia lempeästi.

Teatteri kelvannee edelleen elämän allegoriaksi. Siinä missä roolit jäävät keskentekoisiksi, jää myös ihmisyytemme. Ja elämämme. Roolit on näyteltävä kaikesta huolimatta. Ammatit ja ihmissuhteet. Perheenäidit ja -isät. Jättäjät ja jätetyt.

Viimeinen rooli, vanhus tai potilas tai molemmat, ja kuolinkohtaus, joka jää toivottavasti lyhyeksi. Valot sammuvat, näyttämö tyhjenee, mutta esirippu pysyy auki. Näytelmä jatkuu kohta, uusin näyttelijöin.

Julkaistu Eevan numerossa 3/2017.

Julkaistu: 23.8.2019