Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Marraskuun hämäryys on kuin suojaava huntu



Hannu-Pekka Björkman: Marraskuun hämäryys on kuin suojaava huntu

"Taasko se pimeys alkaa? Voisiko sen yli hypätä? Onko marraskuu kaikille pakollinen?"
Teksti Eeva toimitus

Marraskuu. Miten siitä selviää? Miten sen yli ja läpi mennään?

Syksyn väriloisto on ohi. Tasainen hämärä valo peittää maan. Tuulet nousevat. Lumen tuoksu, jostain etäältä, meren takaa. Luonto pidättää hengitystään.

Kaiken pitäisi pysähtyä – ihmisen seisahtua ja ottaa hattu päästään. Vanhaa vuotta viedään jo kohti hautaa. Puut kohoavat sumusta, tummat märät oksat ojentuvat näkymätöntä taivasta kohti.

Lapsena kaiken sieti ja kesti. Villasukkien kostean hajun luokkahuoneessa, valuvan rään ja loisteputkien kelmeän valon. Aikaiset lähdöt pimeille teille. Mustana huojuvat kuuset ja sateen neulaniskut. Muistot kauniimpia kuin todellisuus. Niin ihminen suojaa itseään menneeltä.

Nyt olen jo vanha ja kyllästynyt tuohon kaikkeen. Mielessä on vain hauraita kysymyksiä: Taasko se pimeys alkaa? Voisiko sen yli hypätä? Onko marraskuu kaikille pakollinen? Kuinka moni haluaa ohittaa marraskuun, käsi pystyyn.

Baskilaisen kuvanveistäjä Eduardo Chillidan mukaan hämärä on pohjoisten kulttuurien mielen ja sielun valo. Se on jotakin, minkä alaisina olemme kasvaneet niin yhteiskunnallisesti kuin yksilöinä. Chillidan toteamus on lohdullinen ja merkityksiä antava.

Hän näkee hämärän voimana, josta kulttuurimme kumpuaa.

Hämärä ei ole valottomuutta, vaan eräs valon monista elementeistä. Hämärässä valo on herkimmillään. Se tekee kohteensa näkyväksi ja peittää samaan aikaan suojaavaan huntuun. Hämärä on hetki valon ja pimeyden välissä. Mutta se hetki jatkuu pohjoisessa loputtomiin. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon.

Kun valo murtautuu viimein esiin, se on kuin ihme. Ihmiset ja kosket alkavat kuohua ja paisua yli äyräittensä. Syntyy lapsia ja kirjallisuutta. Maalauksia ja veistoksia hämärän kohdusta.

Ehkäpä meidän tulisi näin marraskuussa kääntää katseemme itään, Japaniin. Siellä hämärään suhtaudutaan lempeästi. Junichiro Tanizaki kirjoittaa kirjassaan Varjojen ylistys, miten pimeys ei aiheuta idän ihmisille tyytymättömyyttä. Pimeyteen suhtaudutaan väistämättömyytenä. Ihmiset syventyvät pimeyteen ja etsivät sen erityistä luonnetta ja kauneutta.

Länsimaalaiset ovat taasen tuomittuja parantelemaan asemaansa. He kamppailevat jatkuvasti kirkkaamman valon löytämiseksi ja varjojen poistamiseksi.

Tanizaki kirjoittaa kiehtovasti kullan ja kuparin heijastavista ominaisuuksista. Siitä, miten metalleja käytettiin valaisemiseen. Pukujen kulta- ja hopeakirjailujen käytännöllisyydestä entisaikain hämärissä huoneissa. Tanizaki kertoo myös japanilaisesta arkkitehtuurista ja tavasta jättää huoneisiin pimeitä nurkkia: soppia, joihin aurinko ei koskaan paista. Noissa tiloissa asuu hiljaisuus ja ajattomuus ja rauha. ”Se salaperäinen itä, josta länsimaiset ihmiset puhuvat, viittaa luultavasti näiden pimeiden paikkojen outoon hiljaisuuteen.”

Pitäisikö meidänkin ajatella hämärää suojaavana viittana, johon kääriydymme viimaa vastaan. Elementtinä, jonka tarkoitus ei ole masentaa ja ahdistaa meitä, vaan saattaa yhteyteen luonnon erityislaatuisen kauneuden kanssa.

Ääriviivojen kadotessa ja liudentuessa ympäröivään maisemaan olemme vapaita hieman tinkimään tarkkuudestamme ja katsomaan sisäänpäin. Villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät. Äänet putoavat meihin kuin kirkkaaseen lasiin. Silmiemme edessä marraskuun harso. Ennen valon satamista taivaalta.

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 11/2013.

Julkaistu: 18.11.2017