Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Maalaus vei lapsuuden tunnelmiin

Hannu-Pekka Björkman: Maalaus vei lapsuuden tunnelmiin

"Pieni poika ei vielä tiedä, että vuodet kuluvat yhä nopeammin ja talvet vaihtuvat kesiksi ja kesät talviksi."
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Münchenilaisessa museossa on saksalaisen Caspar David Friedrichin maalaus Kuuset lumessa. Eräänä iltapäivänä taidemuseossa käyskennellessäni osuin varoittamatta tuon maalauksen eteen.

Ensi näkemältä teos saattaa vaikuttaa vaatimattomalta aiheensa puolesta, aivan kuten monet suuret maalaukset. Mutta pysähtyessämme sellaisen eteen tapahtuukin jotain odottamatonta. Niin tässäkin tapauksessa. Maalaus vei minut kauas kadonneeseen aikaan ja tunnelmaan.

Otin esille muistikirjani ja kirjoitin välittömän vaikutelmani: ”Hämärän hetki, myöhäinen iltapäivä. Harmaansininen taivas, etualalla kaksi pientä kuusta. Keltainen heinä näkyy vielä lumen keskeltä. Taaempana kolme pitempää kuusta. Oksilla hento lumipeite. Lapsuus. Kotimetsä. Hämäräntulo, hetki hetkien välissä, jotenkin irrallinen, tavoittamaton. Yksityinen lapsuuden tuokio, kuin odottaisi jotakin. Tätäkö hetkeä, kun on jo vanha ja voi istua ja ajatella? Eikä lapsena tiennyt, että silloin on helpompi olla kuin nyt.”

Maalaus muistutti myös toisenlaisesta odotuksesta. Siitä, miten joulu lähestyi hitaasti, päivä päivältä. Lapsuuden vilpittömyydestä ja puhtaudesta. Pieni poika, hämärä metsä, lumen peittämät puut, koko maailmankaikkeus. Kuolemaani asti, joulun kuva ja odotus tuossa hetkessä.

Miten hetket ja tunnelmat rakentavat koko ihmisyytemme, muokkaavat meistä sen mitä olemme. Joka hetki me kannamme ihmisyytemme salaisuutta, ratkaisematonta arvoitusta. Ja suhteemme tähän hetkeen määrittää ainoastaan se, miten suhtaudumme tuohon salaisuuteen. Kunnioitammeko me itsessämme ja toisissamme olemassaolon mysteeriä? Kaikkea sitä, mitä ei voi mitata ja punnita. Sillä mikään mittayksikkö ei kuvaa jatkuvaa kaipaustamme. Ja silti se on olemassa, vääjäämättömänä aallokkona.

Harvoin on niin tyyntä, että voimme levätä. Ehkä silloin, kun talvipäivän matala aurinko liikkuu huoneissa tai kun sade lankeaa metsiin ja soille, ja niiden tuoksut rauhoittavat mielemme.

Uskossa, luonnossa ja taiteessa kohtaamme mysteerin. Miten selittämätöntä onkaan, että lähes kaksisataa vuotta sitten maalattu taulu herätti henkiin lapsuuden tunnelman.

Maalauksesta ostamani postikortti on vain korvike, jäljennös. Siihen ei ole tarttunut öljyvärin tuoksu tai ensimmäisen siveltimenvedon arkuus. Siitä puuttuu taiteilijan energia ja henki, jonka voi kokea vain museon salissa, kun maalaus alkaa erottua toisten joukosta.

Teos kutsuu puoleensa, pysäyttää kulkijan ja katsoo häntä läpi vuosisatojen.

Ja niin lepää lumi kuusen oksilla hämärtyvässä metsässä. On tyyntä. Pienen pojan mieli vaeltaa tulevassa ja menneessä. Joulu lähestyy. Päivät ovat pitkät ja aurinko kitsas, odotus lepää kaiken yllä. Miten hitaasti aika liikkuu, poika miettii. Ei vielä tiedä, että vuodet kuluvat yhä nopeammin ja talvet vaihtuvat kesiksi ja kesät talviksi.

Ei tiedä myöskään, että tuo hetki lumisessa metsässä seuraa häntä aina, läpi epävarmuuden ja uhman, vanhuuteen saakka. Poika liikuttaa jalkojaan, pakkanen kipristää varpaita. Kuivat keltaiset heinät rahisevat saappaitten alla. Poika kääntyy, poimii maasta pulkkansa narun ja lähtee kävelemään metsätietä kotiin. Kuuset jäävät ikuisesti katsomaan hänen peräänsä, kurottamaan oksiaan mutkaan, jonka taakse pojan selkä jo katoaa.

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 12/2012.

Julkaistu: 17.12.2017