Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Lepoa luonnossa



Hannu-Pekka Björkman: Lepoa luonnossa

”Luonnossa on läsnä voimakas lohdun elementti. Jotain, jolle täytyy avautua, jotain, jonka suojassa olla.”
Teksti Eeva toimitus

Loman alkaessa huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Viime kesänä lähdin vuokraamalleni mökille välittömästi viimeisen työpäivän jälkeen. Sitä voisi kutsua pelastukseksi.

Nukuttuani ensimmäisen yön täydellisessä hiljaisuudessa ja herättyäni auringonpaisteeseen ja lintujen lauluun koin, että olin toipumassa jostain, jota en ollut itse edes havainnut.

Ensimmäisen viikon aikana nukahtelin vähän väliä ja joka paikkaan. Laiturinnokkaan, nojatuoliin, nuotion ääreen. Se tuntui samaan aikaan oudolta ja hyvältä, ja annoin siihen itselleni luvan. Vähä vähältä aloin virkistyä ja ymmärtää, miten väsynyt olin ollut ja miten kovilla kierroksilla olin edennyt edellisestä syksystä asti.

Kesä oli käänteentekevä. Päätin vaihtaa työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Kaksi asiaa, jotka aiheuttivat jatkuvaa huolta ja stressiä.

Kumpikaan päätös ei tuntunut aluksi helpolta, mutta keskusteltuani virolaisen, tänä vuonna pois nukkuneen hienon näyttelijän Lembit Ulfsakin kanssa suunnat selkenivät. Hän kysyi, kummassa tunnen itseni vapaammaksi: näyttämöllä vai työssäni teatterikorkeakoulussa. Vastasin näyttämöllä. Niin, hän sanoi, sittenhän kaikki on selvää.

Päätökset syntyvät usein juuri noin. Sisäinen tieto on jo olemassa, mutta jonkin tai jonkun täytyy vahvistaa se, että varmuus syntyisi. Että rohkeus tulisi. Päätöksestä alkaa henkinen ja fyysinen irtautuminen, joka kuluttaa valtavasti voimia, usein huomaamatta.

Päätökset helpottavat ja niitä on tehtävä, että asiat etenisivät, että elämä etenisi. Niistä maksettava hinta on asia erikseen. Se lankeaa maksettavaksi, jos on langetakseen.

Uuden kesän alku. Päätökset ovat toteutumassa. Olen vielä väsyneempi kuin viime kesän alussa. Lepo on ainoa asia mielessäni. Puita, valoa, vettä, hiljaisuutta. Tiedän, että loma alkaa kohta. Ajatus lämpiävän saunan savusta ja vienosta tuulesta ruohikossa tuntuu lähes epätodelliselta.

Eniten kaipaan läsnäolon tunnetta. Tuntumaa ilmaan, maahan ja veteen. Olla juurtunut johonkin. Olla osa jotakin.

Vieraantuminen tarkoittaa osattomuutta jostakin. Ja kun vieraantuminen koskettaa luontoa, olemme vaarassa menettää luontaisen kykymme levätä osana sitä.

Luonnossa on läsnä voimakas lohdun elementti. Jotain, jolle täytyy avautua, jotain, jonka suojassa olla.

Lapsuuden mielikuvamme liittyvät usein luontoon, kasvuympäristöömme. Miten helppoa onkaan muistaa kotipiha eri vuodenaikoina. Tuoksuineen kaikkineen.

Miksi me vanhetessamme menetämme herkkyyden luontoa kohtaan? Ehkä siksi, että lapsena olimme enemmän osa sitä kuin nyt. Olimme tarkkaavaisia ja samalla tarpeeksi joutilaita makaamaan ruohikossa ja sammalella.

Millainen näky onkaan pieni poika tai tyttö, joka on unohtunut mietteisiinsä kesken leikin? Tuuli tuulee, ruoho ja puu kasvavat, pilvi kulkee. Lapsi on. Ja on kuin yhtä, jotakin samaa.

Aikuinen pinnistää päästäkseen tuohon tilaan. Unohduksen ja autuuden tilaan, joka on kuin pala paratiisia, ikuisuutta. Näin on aina ollut.

Ihminen pysähtyy kesken askareidensa kuin oivaltaakseen jotain. Kuin jokin suuri arvoitus olisi ratkeamassa. Arvoitus, joka on läsnä kaikkialla, puissa, vedessä ja ilmassa. Hetki katoaa, ihminen jatkaa työtään. Mutta lapsi katsoo suoraan sinne, minne aikuinen ei nähnyt eikä näe. Ikuisuuden pyörteeseen, ajan olemukseen. Se on läsnä oleva tietoisuus elämästä ja vielä paljon enemmästä.

Jokin tuollainen suurempi asia on levossa läsnä. Mutta se vaatii antautumista ja unohdusta. Suorastaan luovuttamista.

Istua laiturilla, pitää varpaita vedessä ja katsella valoa järvenpohjan poimuisella hiekalla. Kuunnella tuulta, miten se liikkuu halki aamuisen metsän. Ja usva peltojen alangoissa. Hiekkatien metsään katoavat käänteet. Se aamuyön hetki, kun linnut heräävät, ja aurinko.

Ja ihminen tuntee olevansa elossa ja levossa.

Julkaistu Eevan numerossa 7/2017.

Julkaistu: 6.7.2018