Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Jatkuvasti huono omatunto



Hannu-Pekka Björkman: Jatkuvasti huono omatunto

"Ostan ekopusseja, jotka repeävät ennen kuin ehdin autoon. Keräilen perunoita pakkasessa ja mietin, mihin olemme menossa. Onko olemassa enää hyviä valintoja?"
Teksti Eeva toimitus

Minusta tuntuu, että kaikilla ilmiöillä on pohjimmiltaan jotain tekemistä omantunnon kanssa. Tämän surkastuneen inhimillisen elimen, joka yhä vaatii, että jonkinlainen oikeus ja tasa-arvo pitäisi olla olemassa. Näin toteaa kirjailija Doris Lessing romaanissaan Eloonjääneen muistelmat. Ja miten oikeaan Lessing osuukaan.

Lähes kaikista arkisista valinnoistamme voi tuntea huonoa omaatuntoa. Ristiriita oman ja yhteisen edun välillä on jatkuvaa ja todellista. Onko edes mahdollista, että joku omaisi hyvän omantunnon ja nukkuisi yönsä levollisesti?

Nelihenkinen perheemme tekee kauppareissun pari kertaa viikossa. Ensimmäinen ristiriita syntyy lähdön hetkellä. Jalkaisin vai autolla? Poikien maidot ja mehut voittavat. Valitsen auton, fossiiliset polttoaineet ja pakkasaamuiselle taivaalle kohoavan pakokaasupilven.

Kaupassa ovat vastassa ensimmäisenä hedelmät ja kasvikset. Espanjalaisten tomaatinviljelijöiden käyttämä orjatyövoima. Pohjois-Afrikan pakolaisten surkea kohtalo rakkaassa unionissamme. Keinokasteluun käytetyt miljoonat vesilitrat kuivuvassa Etelä-Euroopassa. Etelä-Afrikan ”apartheid-vapaat” appelsiinit ja pitkien kuljetusten uuvuttama kirkkaansininen taivaankansi. Israelilaiset rypäletertut ja kiinalaiset litsit. Palestiina, ihmisoikeudet, orpokodit ja kuolemantuomiot. Ananas ja del Monte -mies, joka sanoo kyllä.

Kolonialismin vuosisatainen henki istuu hedelmäpuntarissa ja kaikelle tuntuu kertyvän liikaa painoa. No niin, poden huonoa omaatuntoa myös siitä, että olen länsimaalainen. Mieleeni nousee äkkiä sanonta ”hiljainen omatunto ja kova työ tekee miehestä rikkaan”. Katkaisen ajatusketjun ja lähestyn reilun kaupan banaaniterttua. Sitten muistan lukemani artikkelin, jossa reilua kauppaa kritisoitiin; miten kehitysmaat hyötyvät toistensa kustannuksella ja suurin osa tuloista jää länsimaisille välikäsille. Alkaa tulla toivoton olo.

Onneksi on Suomi ja kotimaiset vihannekset. Mutta hetkinen. Ulkona on kaksikymmentä astetta pakkasta, eikä tomaatti kasva lumihangessa. Jossain Varsinais-Suomessa kuluu siis yhden Olkiluodon verran sähköä tomaattikiloa kohden. Tästähän on juuri puhuttu. Säästäkää energiaa. Sammutelkaa valoja. Pois, hyi, hehkulamput.

Ostan sitten perunoita, kun en keksi niistä mitään pahaa sanottavaa. Vielä!

Kananmunat on helppo juttu. Vapaan kanan munia ehdottomasti. Vankilassa olevien, rikollisten kanojen munia ei meillä syödä. Lihatiskillä on taas vaikeaa. Lihansyönnin etiikka, karjankuljetukset, täyteen ahdetut sikalat, teurastamojen sähköpiiskat.

Kalatiskin ohitse kuljen nopeasti, sillä toisella pojistamme on kala-allergia ja syömme sen tähden harvoin meren antimia. Vältyn siis ajattelemasta riistokalastusta, Itämeren saastumista ja kalojen elohopeapitoisuuksia.

Seuraavaksi on vuorossa talous- ja wc-paperi. Suomen huvenneet metsät ja sellutehtaiden ympäristöpäästöt. Sitten vielä shampoota ja nestemäistä saippuaa. Ai niin, kymmenen prosenttia muovista päätyy mereen. Tyynenmeren jätepyörteessä sitä kelluukin vaivaiset kolme ja puoli miljoonaa tonnia. Noin miljoona merilintua vuosittain kuolee syötyään tuota modernia planktonia.

Sitten kassalle. Ostan ekopusseja, jotka repeävät ennen kuin ehdin autoon. Keräilen perunoita pakkasessa ja mietin, mihin olemme menossa. Onko olemassa enää hyviä valintoja?

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 3/2010.

Julkaistu: 7.2.2018