Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Itsetutkiskelua kesäyössä



Hannu-Pekka Björkman: Itsetutkiskelua kesäyössä

”Ihmettelin, mikä oli saanut minut tuohon oudon tummaan mielentilaan. Hetken pohdittuani löysin aristavan ytimen.”
Teksti Eeva toimitus

Eräänä heinäkuun yönä huomasin ajattelevani kaikkia niitä ihmisiä, joita olin laiminlyönyt.

Yhä uusia kasvoja, nimiä ja tilanteita sukelsi esiin tajunnastani. Aloin tuntea oloni huonoksi tai oikeastaan toivottomaksi. Rintaani puristi, kun hakkasin onkaloa itsekkyyteni vuoreen. Otin esille paperia ja kynän – nuo ihmiskunnan toivon välineet – ja listasin kaiken, mistä en itsessäni pitänyt. Luettelo oli valitettavan pitkä ja kattava. Sitten kirjoitin mahdollisia syitä käytökseeni ja lopuksi luettelon siitä, minkälainen oikeasti haluaisin olla. Olo oli koko ajan hutera kuin kuilun partaalla puujaloilla seisten.

Ulkona oli valoisa kesäyö, mutta minä tunsin olevani kuin Danten Helvetin johdannossa: ”Eloni vaelluksen keskitiellä, ma harhaelin synkkää metsämaata. Polulta oikealta poikenneena.”

Ihmettelin, mikä oli saanut minut tuohon oudon tummaan mielentilaan. Hetken pohdittuani löysin aristavan ytimen. Olin viettänyt päivää lapsuuteni kodissa poikieni kanssa. Jo aamusta olin pudonnut outoon välitilaan, joka lasten kanssa välillä syntyy. Lapset halusivat huomiotani, ja minä väistelin parhaani mukaan. Ärryin turhasta monta kertaa ja lopuksi tiuskin saunassa kuin pahainen kakara konsanaan.

Tuolloin esikoiseni loi minuun pitkän tutkivan katseen. Hänen silmissään ei ollut kiukkua tai uhmaa. Pikemminkin niistä saattoi lukea jonkinlaista ihmetystä ja surumielisyyttä. Tunsin itseni läpivalaistuksi ja äärimmäisen typeräksi.

Pari tuntia myöhemmin istuin kesäyössä itsetutkiskelulappu kourassani. Huomasin, että haluamani asiat olivat lopulta hyvin yksinkertaisia paperilla, mutta tosielämässä ajoittain vaikeita toteuttaa. Kuten tunteiden näyttäminen ja ihmisten rehellinen, kuunteleva kohtaaminen.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka osaavat todella välittää keskustelukumppanistaan. Heitä tavattuani tunnen rauhoittuvani ja toisaalta olevani täynnä energiaa. Tiedättehän noita ihmisiä, joiden silmistä virtaa puhdasta valoa ja jotka ovat täynnä voimaa ja viisautta? He ovat ihmisiä, jotka eivät jaarittele vaan menevät suoraan asiaan luontevasti ja pakottomasti.

Tässä suhteessa mainittakoon, että pidän kovasti vanhasta körttitervehdyksestä ”Mitä kuuluu sisäiselle ihmiselle?” Siihen voi vastata: ”Vaivan vuoren rinnettä kontallaan!” Tuollaisen avauksen jälkeen luulisi voivan keskustelussa liikkua mihin suuntaan tahansa.

Kuuleman mukaan Dostojevski oli ihminen, joka ei sietänyt pinnallista keskustelua. Kuunneltuaan Turgenevin syntymäpäivillä aikansa onnittelu- ja ylistyspuheita Dostojevski marssi päivänsankarin eteen, otti tätä napista kiinni ja kysyi kovaan ääneen: ”Mutta mihin sinä uskot?”

Loistava kysymys kaikkina aikoina, kaikille ihmisille. Kysymys, joka johtaa kysyjän ja kohteen välittömästi totuuden kynnykselle.

Itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhard kirjoittaa vasta suomennetussa teoksessaan Hengitys isoisästään, joka totesi, että jokaisen taiteilijan tulisi oleskella säännöllisin väliajoin sairaalassa, vankilassa tai luostarissa. Hänen mukaansa noissa paikoissa ihminen on pakotettu pohtimaan olemassaolon kannalta elintärkeitä kysymyksiä.

Bernhard kutsuu edellä mainittuja laitoksia ajatteluvyöhykkeiksi. Taiteilija, joka ei hakeudu noille vyöhykkeille muuttuu merkityksettömäksi, koska takertuu vähitellen pelkkiin pinnallisuuksiin. Ilman oleskelua kärsimyksen ja ajattelun vyöhykkeillä taiteilija ei kykene saavuttamaan luomistyön vaatimaa tietoisuuden tajua ja syvyyttä. Bernhardin ajatukset saattavat kuulostaa hämmentäviltä, mutta olen sitä mieltä, että niissä on vinha perä.

Kaikki, mikä sysää meidät itsetutkiskeluun ja avaa silmämme, on henkisen kehityksemme kannalta tarpeellista. Olkoon se paikka, aika, ystävä, kirja tai lapsen katse.

Julkaistu Eevan numerossa 8/2012.

Julkaistu: 21.7.2018