Eeva

Hannu-Pekka Björkman: ”Hengellinen asenne työhön on tärkeää”


Hannu-Pekka Björkman on palannut harharetkeltään todellisten intohimojensa pariin. Viiden vuoden professuuri Teatterikorkeakoulussa on nyt ohi, ja hänestä on helpottavaa keskittyä taas näyttelemiseen ja kirjoittamiseen. Suurin intohimoista on kuitenkin hengellisyys. Se pitää kaiken kasassa ja ruokkii myös taiteilijan työtä.
Kuvat Timo Pyykkö

Vuoden 2018 alussa Hannu-Pekka Björkman, 49, teki uudenvuodenlupauksen, vastoin periaatteitaan ja ensimmäistä kertaa elämässään. Hän lupasi olla laiska. Oikein kunnolla laiska ja luvan kanssa. Lupaus piti, ainakin osan vuodesta.

Helmikuussa loppui viiden vuoden pesti Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina. Heti maaliskuussa alkoi kiinnitys Kansallisteatterissa, mutta harjoitukset käynnistyivät vasta elokuussa. Hannu-Pekalla oli ensimmäinen vapaa kesä kahteenkymmeneen vuoteen.

Professuurin jälkeen oli tarve hengähtää. Kesämökillä oli aikaa pohtia siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Tai oikeastaan vanhaan, takaisin teatterin lavalle.

Nyt elämän vauhti alkaa taas kiihtyä. Kansallisteatterissa on juuri saanut ensi-iltansa Karamazovin veljekset, jossa Hannu-Pekalla on pääosa. Hän esittää keskeistä roolia myös joulukuussa 2018 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Ihmisen osa, joka perustuu Kari Hotakaisen romaaniin.

Hannu-Pekka nauttii täysin rinnoin työn tekemisestä.

”Nykyään minulla on päällimmäisenä mielessä tekemisen ilo ja tietynlainen rauhallisuus.”

Syynä voi olla myös paluu omien todellisten intohimojen luo. Harharetket professorina ovat päättyneet. Hannu-Pekka voi taas keskittyä olemaan näyttelijä ja kirjailija.

Intohimo osa elämää

Intohimoinen Hannu-Pekka Björkman on ollut pienestä asti. Kun jokin asia on alkanut kiinnostaa, hän on pistänyt siihen kaiken tarmonsa.

Ensimmäinen intohimo oli luonto. Pikkupoika tutki Ilmajoen metsissä ötököitä ja haaveili hyönteistutkijan ammatista.

Nuorena kolahti musiikki. Hannu-Pekka soitti kitaraa ja tähtäsi rokkitähdeksi. Kaikki keskittyminen meni bändiin, koulu jäi sivuseikaksi.

”Musiikilliset kykyni eivät riittäneet, mutta se ei poistanut intohimoa. Monta vuotta bändi, kaverit ja musiikin maailma olivat se juttu, jolle elin kokonaan.”

Sitten elämään tupsahti kuin sattumalta uusi intohimo, joka vei täysin mennessään. Teatteri.

Hannu-Pekka meni Lahden kansanopiston näyttämötaiteen linjalle, ja se muutti kaiken.

”Minulle tuli hyvin vahva tunne, että miksi kukaan ei ole kertonut minulle tästä aiemmin. Soittaminen jäi yhdeltä istumalta, kamatkin jäivät treenikämpälle.”

Aiempi elämä loppui kuin veitsellä leikaten, myös vanhat ystävät jäivät. Elämän valtasi kristallinkirkas päämäärä: Teatterikorkeakouluun. Tuli vahva tunne siitä, että tätä varten hän on olemassa.

”En ollut erityisen hyvä koulussa, enkä ollut erityisen hyvä soittamisessa. Näytteleminen oli ensimmäinen asia, missä koin, että tämä on täysin minun juttuni ja tässä olen hyvä.”

Hannu-Pekka Björkman opettelee kärsivällisyyttä, jotta oppisi sietämään omaa epätäydellisyyttään.

Kirjojen taikamaa

Hannu-Pekka Björkman on kotoisin Pohjanmaalta työläisperheestä. Vanhemmat eivät yllättyneet pojan ammatin-valinnasta, eivät olleet ainakaan kauhuissaan. Hannu-Pekka arvelee, että he saattoivat olla jopa tyytyväisiä. Etelä-Pohjanmaalla asiasta ei tehty numeroa.

Kotona oli paljon kirjoja, erityisesti isä luki innokkaasti suomalaista kirjallisuutta ja merkitsi vihkoon kaiken lukemansa. Hän myös leikitteli ajatuksella, että kirjoittaisi kirjan nimeltä Kettuvuoren salaisuus.

”Koti jättää aina jälkensä. Muistan, kuinka kääntelin isän kirjoja käsissäni. Niillä oli hienoja nimiä: Turms kuolematon, Mikael Karvajalka.”

Kirjoja on Hannu-Pekalla itselläänkin koti tulvillaan. Hänen omat poikansa, Eliel, 14, ja Luukas, 10, kääntelevät nyt isän kirjoja käsissään. Hannu-Pekka on sanonut pojille, että muuta perintöä he eivät tule saamaan kuin kirjakokoelman.

Hannu-Pekan isä on kuollut, mutta 89-vuotias äiti asuu yhä Ilmajoella.

Elämän suuret kysymykset

Vaikka näyttelijän työ oli unelmien täyttymys, se ei ratkaissut kaikkia elämän suuria kysymyksiä. Jo ensimmäisten työ-vuosien aikana nuori näyttelijä huomasi, että teatterin tekeminen ei ollut kaikkea sitä ylevää, mitä hän oli odottanut.

Jokainen rooli ei kehittänytkään ihmisenä tai ruokkinut sielua. Osa näytelmistä tuntui joutavanpäiväisiltä.

”Nuoruuden idealismi törmää kaikilla ennemmin tai myöhemmin todellisuuteen. Minulle se oli kauhean tärkeää.”

Törmäys todellisuuteen tuli Lahden kaupunginteatterissa, jonne mies sai ensimmäisen kiinnityksensä teatterikoulun jälkeen. Silti Hannu-Pekka sanoo tuntevansa ikuista lukkarinrakkautta ensimmäistä työpaikkaansa kohtaan. Tuntui hienolta, kun oli oikea kiinnitys ja oma pukuhuone.

”Teatterissa kaikki tuntui ihanalta, mutta alla oli samaan aikaan myös tyytymättömyys, että tällaistako tämä onkin.”

Hannu-Pekka alkoi etsiä vastauksia näyttämön ulkopuolelta. Muut taiteenlajit vetivät puoleensa. Hän ahmi kaikenlaisia kirjoja, janosi tietoa.

Kirjallisuus, elokuva ja kuvataide alkoivat täyttää sitä aukkoa, jota teatteri ei täyttänyt. Silloin elämään alkoi pikkuhiljaa hiipiä myös ortodoksinen usko.

”Ortodoksisuus ikään kuin pelasti minut jostain, ja sillä tiellä olen edelleen. Neljäs intohimoni on hengellisyys, mutta myös tiedon hankkiminen elämänasenteena. Sitä myötä kirjoittaminenkin tuli elämääni.”

Hetken aikaa Hannu-Pekka jopa harkitsi, että hän lähtisi lukemaan teologiaa, kun hyvä ystävä lähti sille tielle.

”Muistan olleeni vähän kateellinen mutta päätin, että jatkan tätä teatterihommaa, joka minulle on annettu.”

Kun Hannu-Pekka Björkman puhuu ammatistaan, hän käyttää sanoja ’joka on minulle annettu’. Kokeeko hän edelleen, että näyttelijän työ on hänelle annettu, onko näytteleminen kutsumus?

”Kyllä, ehdottomasti. Oli aika, jolloin ajattelin, että ehkä ei. Mutta nyt ajattelen niin jälleen.”

”Hengellisyydestä virtaavaa hyvää voi käyttää lavalla”, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

Sisäinen taistelu

Vuosituhannen vaihteessa Hannu-Pekka kävi sisäistä taistelua sen kanssa, sopivatko uskonto ja taiteilijan ammatti yhteen. Vuonna 2000 hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon ja aloitti samana vuonna Kom-teatterissa, työpaikassa, josta oli haaveillut.

Pohdinnoista syntyi Hannu-Pekan ensimmäinen esseekirja Valkoista valoa. Se auttoi selkeyttämään omia ajatuksia.

Ristiriita oli ollut nimenomaan miehen omassa päässä. Näyttelijäkollegat eivät koskaan suhtautuneet ennakkoluuloisesti tai naureskellen hänen uskoonsa. Päinvastoin, monet työkaverit halusivat jutella hengellisyydestä hänen kanssaan.

”Ei kukaan sanonut teatterissa, että ’oletko sinä vähän pönttö’. Ei myöskään kirkossa kukaan sanonut, että ’ajattele nyt, miten syntinen ammatti sinulla on’.”

Sisäisen painiskelun jälkeen usko ja teatteri ovat loksahtaneet yhteen. Nyt ne ruokkivat toisiaan, hengellisyys antaa eväitä taiteen tekemiseen.

”Ne menevät sisäkkäin nykyään, en voi millään tavalla erottaa niitä toisistaan. Ajatus, että usko ja teatteri olisivat jotenkin toisensa poissulkevia, on järjetön.”

Luostarissa

Silloin tällöin Hannu-Pekka vetäytyy Valamon luostarin hiljaisuuteen. Yksinoleminen on synnyttänyt monta oivallusta siitä, mikä on tärkeää ihmisenä olemisessa, mutta samalla myös näyttelemisessä ja elämässä teatterin kanssa.

”Ehkä tärkeimpiä löytöjäni on ollut, että uskallan olla läpinäkyvä ja näyttää ihmisyyteni”, Hannu-Pekka Björkman sanoo.

”Minun tapani näytellä on se, että pyrin näyttämään myös itseni, jotta kaikki olisi mahdollisimman totta. Jopa silloin, kun esitän groteskia, yritän uskaltaa näyttää itsestäni senkin puolen.”

Näyttelemisessä ei Hannu-Pekan mielestä koskaan ole kyse omien taitojen esittelystä, vaikka hän pistääkin peliin aina kaikki paukut, joita itsestä löytyy. Hengellisyydestä virtaavaa hyvää voi käyttää lavalla.

”Se, mikä toteutuu lavalla luomisen prosessissa, on sukua luomisen prosesseille hengellisessä mielessä.”

Hannu-Pekka kertoo, että hän yrittää kasvattaa kärsivällisyyttään, jotta sietäisi omaa epätäydellisyyttään. Virheet ovat osa kokonaista ihmistä. Aina ei vain osaa.

Kun itseensä osaa suhtautua lempeän hyväksyvästi, voi myös nauraa itselleen eikä työhönkään suhtaudu ryppyotsaisesti.

”Sielullinen, hengellinen asenne työhön on tärkeä, jotta sitä jaksaa tehdä. Olen pyrkinyt korostamaan oppilaille tekemisen iloa, että olkaa iloisia, kun teette tätä hommaa.”

Rankka kokemus

Hannu-Pekka palaa puheissaan usein Teatterikorkeakoulun professuuriin. Rankka ja opettavainen kokemus on vielä sen verran tuore ja lähellä.

”Teatterikorkeakoulu oli minulle eräänlainen Siperia. Uhrasin professuuriin viisi vuotta näyttelemisikääni, sellaisia vuosia, jolloin on vielä paljon voimia.”

Kun häntä pyydettiin professoriksi, hän tarttui innolla tilaisuuteen. Se oli aikaa, jolloin hän oli jonkin verran väsähtänyt näyttelemiseen. Lavalla oli tullut oltua paljon.

Työhön sisältyi opettamisen lisäksi paljon hallinnollisia ja esimiestehtäviä.

”Silmät pyöreinä ihmettelin excel-taulukoita. En ymmärtänyt niistä mitään.”

Näyttelijä joutui professorina usein omalle epämukavuusalueelleen. Hän ei löytänyt itsestään johtajaa eikä sellaista opettajaa, joka olisi halunnut olla.

”En aina kyennyt auttamaan opiskelijoita, ja se on kauhean turhauttavaa. Se syö itsetuntoa. Ihailen pedagogeja, jotka ovat tehneet työtään kolmekymmentä vuotta.”

Professorin työ tuntui Hannu-Pekasta raskaalta siihen liittyvän vastuun vuoksi. Eikä se vastuu hellittänyt iltaisin, viikon-loppuisin tai lomilla.

”Minulla oli aina tunne, että jotakin on tekemättä ja asiat kasaantuvat. Johtajan rooli ei sopinut minulle. Minun on helpompi olla näyttelijä, joka tekee sitä, mitä tilataan.”

Professorina Hannu-Pekka kertoo olleensa arempi kuin näyttelijänä. Joskus oli vaikea sanoa mielipiteitään suoraan.

”En uskaltanut koulussa sitä, mitä uskallan lavalla. Minun olisi pitänyt olla rohkeampi teoissani, päätöksissäni ja suunnissani. Mutta on toinen asia olla Teatteri-korkeakoulussa kuin kuvitteellisessa maailmassa teatterin lavalla.”

Hannu-Pekka ehti myös saada aavistuksenjohtajan yksinäisyydestä. Esimies on asemansa vuoksi aina hiukan eristyksissä, ja häneen heijastetaan monia asioita.

Vasta kun hän piti monologikurssia professuurinsa viimeisenä vuonna, hän huomasi nauttivansa. Hän oli taas omalla vahvuusalueellaan.

”Olin parhaimmillani silloin, kun puhuin. Tämä liittyy tiedon hankkimiseen elämänasenteena. Luennon pitäminen on tiedon tuomista toisille.”

Professorikollega Elina Knihtilä saa kiitosta. Tämä kun osasi luontaisesti pitää kymmentä asiaa sormenpäissään yhtä aikaa. Hannu-Pekalta se ei onnistunut.

Paluu teatterin lavoille

Nyt Hannu-Pekka on palannut takaisin Kansallisteatterin tutuille lavoille.

”Tuntuu todella hyvältä ja helpottavalta. Ympyrä sulkeutuu, kun nyt näyttelen niiden opiskelijoiden kanssa, joita olen itse ollut valitsemassa Teatterikorkeakouluun.”

Sukupolvet seuraavat toisiaan. Hannu-Pekka muistaa lämmöllä heitä, jotka olivat aikoinaan auttamassa häntä uran alkuun. Nyt hän saa vuorostaan olla tukena nuorille näyttelijöille kollegana.

”Olen osa ketjua. Minä olen nyt keskellä, ja he ovat siellä alussa. Se on hienoa ja liikuttavaa. Ja sitten siellä on 82-vuotias Seela Sella. Se on aika komeaa.”

Opettajan itsetuntoa hivelee, kun hän huomaa, kuinka hyvin entiset oppilaat pärjäävät näyttämöllä. Jospa hän sittenkin olisi osannut antaa joitain eväitä ammattiin.

Paluu teatteriin on tuntunut myös vapauttavalta. Näyttämöllä mies on vapaa ja samalla turvassa.

”Olen monta kertaa ajatellut, että minulle on helpompaa lavalla kuin omassa elämässäni. Joskus tulee tunne, että voi kun minä saisin jäädä sinne.”

Hannu-Pekkaa hymyilyttää ajatus, että näyttämön voi tuntea turvalliseksi paikaksi. Hän on yksin lavalla ja kolmesataa silmä-paria tuijottaa. Se on julkista yksinäisyyttä.

”Onhan se kummallista, että se voi olla niin kodikasta ja nautinnollista.”

Elämän rajapyykki

Ikä on tuonut mukanaan muutoksia. Enää hän ei tunne pakkoa saavuttaa mitään, ei tavoitella Jussi-patsaita tai haaveilla Hollywoodista.

Juuri nyt riittää, että hän voi keskittyä näyttelemiseen ja kirjoittamiseen.

”En oikeastaan kaipaa mitään muuta. Yhtäkkiä se on valtava helpotus.”

Kirjoittamisesta on tullut näyttelijälle toinen ammatti. Se tarjoaa teatterin tekemiselle vastapainon.

Kun teatterissa on jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, välillä on hyvä nauttia kirjoittajan yksinäisyydestä. Se on toisenlaista vapautta.

”Saan päättää kaikesta yksin, kukaan ei sano mitään, ei vastanäyttelijä tai ohjaaja. Pidän kirjoittamisesta kauheasti.”

Kirjoittaessaan Hannu-Pekka on huomannut palaavansa usein lapsuuteensa. Hän on itsekin yllättynyt, kuinka melankolia ja nostalgia korostuvat teksteissä.

Hän viittaa suomenruotsalaiseen runoilijaan Gösta Ågreniin, joka on kirjoittanut, että lapsuus ei ole osa elämää, vaan se on syvyys kaiken sen alla, mitä sen jälkeen tapahtuu.

”Se on hieno ajatus, ja huomaan, että käytän sitä paljon kirjoittaessani. Lapsuudesta löytyy aina uusia asioita. Ehkä juuri siksi, että se on syvyys meissä kaikissa.”

Yksityinen yleisö

Eräs määritelmä kunnianhimon ja intohimon välillä on se, että kunnianhimoa ajaa ulkoapäin tuleva motiivi, kun taas intohimo syntyy ihmisen sisäisestä palosta.

Näyttelijän ammatissa on helppoa jäädä kunnianhimon pauloihin, jos ajattelee vain sitä, mitä muut odottavat tai miltä näyttää muiden silmissä.

Hannu-Pekka kertoo, kuinka näyttelijät usein puhuvat ’yksityisestä yleisöstä’. Se tarkoittaa kuviteltua ulkopuolista katsetta.

”Se voi olla apu, mutta se voi olla myös haitta. Silloin asettaa jonkun, jolle näyttelee. Näyttelee vanhemmilleen tai opettajilleen. Katsokaa, minä pärjään.”

Onko Hannu-Pekka itse näytellyt nuorempana jollekulle? Kenen katse on ollut hänelle se tärkeä?

”Kyllä minä luulen, että näyttelin äidille.”

Aikoinaan oli iso juttu, kun vanhemmat olivat katsomossa. Se loi näyttelemiseen oman tunnelmansa. Toinen tärkeä katse oli omien opettajien katse. Silloin pohti, hyväksyvätkö auktoriteetit minut, kelpaanko.

Alussa hyväksyntää haki myös omalta työyhteisöltään. Olenko tarpeeksi hyvä, että saan olla tässä teatterissa, lavalla näiden näyttelijöiden kanssa?

”Kun on tarpeeksi kauan tahkonnut, se on aivan turha kysymys. Täällä ollaan joka tapauksessa, ottakaa tai jättäkää.”

Aika ja kokemuksen kertyminen ovat muuttaneet asioita. Ulkopuolinen katse katoaa jossain vaiheessa, kun ammatin ottaa omakseen.

”Minullekin kävi niin, että se katse katosi. Silmät, joilta pyysi hyväksyntää, eivät enää katsoneet.”

Nyt yleisö tuntuu turvalliselta, ilmassa ei enää leiju kuviteltuja vaatimuksia. Vaatimus on muuttunut sisäiseksi.

Kunnianhimo on rapissut pois ja tilalle on jäänyt intohimo tekemiseen, puhdas ilo.

Ajatukset näyttelijän ammatista ovat muovautuneet vuosien myötä, mutta perus-idealismia Hannu-Pekka Björkman ei ole kadottanut. Siinä yhdistyvät hänen tärkeimmät intohimonsa: hengellisyys ja taide.

”Taiteen tekeminen on hengellisen transformaation väline. Uskon, että ihminen kykenee muuntumaan taiteen kautta.”

Venäläisklassikkojen kanssa työskentely johtaa elämän ytimen äärelle. Dostojevski pakottaa pohtimaan, mihin ihminen uskoo.

”Siitä mitä tekee, voi oppia, jos sen ottaa tosissaan. Onhan se mahtavaa, että saan ammatissani miettiä isoja kysymyksiä.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 12/2018. Jutun verkkoversiota on muokattu.

Julkaistu: 28.3.2019