Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Elämäni kömpelönä

Hannu-Pekka Björkman: Elämäni kömpelönä

”Ystäväni äiti kielsi minua koskemasta mihinkään heidän kotonaan, koska olin lyhyen ajan sisällä rikkonut useita esineitä. Kaikki, mihin koskin, jostain syystä rikkoutui.”
Teksti Hannu-Pekka Björkman
Mainos

Joskus kahdeksankymmentäluvun alkupuolella menin ystäväni kanssa kioskille ostamaan virvoitusjuomaa. Oli kaunis, lämmin päivä ja kioskilla oli jonoa. Pyysin limpparipullon ja olin lähdössä, kun myyjä huusi perääni, että unohdin maksaa. Palasin takaisin hieman nolona ja maksoin pullon.

Lähtiessäni kioskin myyjä huusi perääni, että unohdin vaihtorahat. Palasin nyt jo kasvot punehtuneena. Saatuani vaihtorahat ja kävellessäni poispäin myyjä huusi minun unohtaneen limonadipulloni tiskille. Palasin takaisin nyt jo huvittuneiden hörähdysten saattelemana, kun kioskin myyjä tokaisi: ”Poikaparka, taidat olla ihan sekaisin.”

Lause upotti minut hetkessä mitä suurimpaan häpeän ja kömpelyyden tunteeseen. Hörpin limonadia kaverini pihakeinussa ja mietin vain tuota myyjän lausetta. Olin varma, että kaikki saisivat kuulla, että olin täysi tomppeli. Päivä oli pilalla. Ja myös ilta, nukahtamiseen asti.

Tämä viattomalta kuulostava, hieman kirjailija Daniil Harmsin tarinoita muistuttava tapaus, aloitti elämässäni uuden ajanjakson. Punastelin läpi yläasteen aina, kun minulta kysyttiin tunnilla jotain. Häpesin epämuodikkaita vaatteitani, ja ne pari kertaa, kun yritin olla hauska ja nokkela, minut lähetettiin erityisluokkaan.

Työharjoittelussa kaadoin täyden tarjottimen astioita ravintolasalin lattialle ja kotikaljasangon keittiön lattialle. Ystäväni äiti kielsi minua koskemasta mihinkään heidän kotonaan, koska olin lyhyen ajan sisällä rikkonut lampunkuvun, pähkinäsakset ja pyykkitelineen. Kaikki, mihin koskin, jostain syystä rikkoutui.

Viikonloppurahoja tienasin leikkaamalla ruohoa erään kartanon pihamaalla. Ajoin omien korvalappustereoitteni yli, ja myöhemmin putosin koneen päältä. Kone jatkoi matkaansa jokeen johtavaan, valtavaan ojaan, mutta pysähtyi kantoon ennen täyttä katastrofia. Jouduin hakemaan omistajan saunasta konetta nostamaan. Heitin myös tikkaa ja ammuin ilmakiväärillä, mutta en koskaan tappanut ketään.

Suuntavaistoani olen kehittänyt tietoisesti sen jälkeen, kun eksyin kaverini takapihalle Vantaalla. Kehitysyrityksestä huolimatta eksyin joitakin vuosia sitten matkalla Ruovedelle niin, että päädyin metsäautoteille jonnekin korpeen.

Autoilusta tuli mieleen, että lainasin kerran kaverini vanhempien autoa ajaakseni esitykseen Lahden kaupunginteatteriin. Paluumatkalla ajoin kolmion takaa toisen kärryn eteen, ja kaverini vanhempien auto meni lunastukseen. Lupasin heille elinikäiset teatteriliput.

Enoni Ladaa lainasin kerran kotipuolessa, ja peruutin sen tunnin sisällä lyhtypylvääseen. Lankomiehen Italian-hirmu Maserati leikkasi kiinni keskellä kesäiltaa Helsingin keskustassa. Vannoin ajaneeni rauhallisesti.

Sittemmin olen joutunut ostamaan oman auton. Se on ihan ehjä ja kunnossa.

Periaatteessa, jos jotain esinettä ei saa millään rikki, niin luulen omaavani kyvyn ratkaista asian. Yleensä se tapahtuu ihan itsestään ilman sen suurempia ponnisteluja. Lukemattomat lelut, virvelit, astiat, työkalut, kulkuvälineet, huonekalut ja muut hyödykkeet ovat kulkeneet käsieni kautta muuttaen olomuotoaan.

KOM-teatterissa sain erään produktion päätyttyä lahjaksi vesihanan, jonka olin onnistunut katkaisemaan näytöksessä. Sitä oikein porukalla ihailtiin. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt sillä lailla katkennutta hanaa.

Samassa esityksessä jäi eräänä iltana käteeni astiakaapin ovi. Teatterissa kaikki tottuivat nopeasti tähän rikkomisasiaan, ja minua vain kiellettiin koskemasta mihinkään.

Hankalin tilanne tuli, kun eräässä näytöksessä minulta katkesi vyö ja housut putosivat nilkkoihin. Näyttelijätoverit eivät pystyneet katsomaan minua, ja tirskuntaa ja hytkymistä näkyi siellä täällä, kuin lapsuuteni kioskilla konsanaan.

Asiaa pahensi se, että roolihenkilölläni oli kyynärsauvat enkä kyennyt nostamaan housuja. Matka lavalta kulisseihin kesti housut kintuissa melko kauan, mutta perille päästyäni kiitin kömpelöä elämääni kaikesta hauskuudesta ja vaivasta, mitä se oli tuonut mukanaan.

Julkaistu Eevan numerossa 6/2017.

Julkaistu: 25.5.2018