Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Harvoin enää odotan ajan kulumista

Hannu-Pekka Björkman: Harvoin enää odotan ajan kulumista
”Ajan luonne ja sen merkitys lienee ikuinen mysteeri. Harvoin enää odotan sen kulumista. Joskus toivoisin sen pysähtyvän tai katoavan kokonaan”, Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa kolumnissaan.
Julkaistu: 15.9.2021

Monesti kesällä hiipi mieleen ajatus sen nopeasta liikkeestä vuodenkierrossa. Ajatus syksystä ja töihin paluusta tuntui vaikealta ja raskaalta. Ei niinkään itse työ vaan lukuisat siihen linkittyvät asiat. Kaupunkiin paluu, arjen vääjäämätön kulku, jossain nurkan takana kurkkiva marraskuu ja monet velvollisuudet ja lunastettavat lupaukset.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä hankalammaksi koen sitoutumisen aikatauluihin. Se on teatterissa ja elokuvissa työskentelevälle jokseenkin huono ominaisuus. Kalenterissa kun saattaa olla sitoumuksia pariksi vuodeksi eteenpäin.

Se mikä tuntui nuorempana tärkeältä, on nyt vaivoin siedettävää. Aikataulut ja kalenterit ovat armottomia, ja aika itsessään säälimätön. Päivät tuntuvat kuluvan yhä nopeammin ja nopeammin. Siksi kesäkin kai oli kuin silmänräpäys elämäni janalla.

Ajan luonne ja sen merkitys lienee ikuinen mysteeri. Harvoin enää odotan sen kulumista. Joskus toivoisin sen pysähtyvän tai katoavan kokonaan.

Silti tiedostan, että ilman ajan kulumista kauneus ei olisi sama. Runo ei olisi runo. Eikä sana olisi sana.

Tiedostan, että ilman ajan kulumista kauneus ei olisi sama. Runo ei olisi runo. Eikä sana olisi sana.

Dino Buzzatin romaanissa Tataariaro nuori upseeri Giovanni Drogo määrätään palvelukseen rajaseudulle, Tataariaroksi kutsutun seudun laitamille. Vihollista on siellä odotettu vuosikausia, ehkä ikuisuuden. Horisontti on aina sumun peitossa, ja jotkut väittävät nähneensä siellä torneja tai metsää.

Giovannin on määrä jäädä rajalinnoitukseen vain vähäksi aikaa, mutta äkkiä on kulunut kaksi vuotta, sitten kolme. Lopulta koko elämä. Elämä, jota ovat määrittäneet linnoituksen rutiinit ja loputon odotus. Tataariaro jatkuu horisonttiin ja katoaa sumuun.

Kirja on allegoria, vertauskuva mahdollisesta kohtalostamme. Päivistä, jotka vaihtuvat toisiin samankaltaisiin päiviin, jotka muuttuvat viikoiksi, kuukausiksi ja lopulta vuosiksi.

Tarve lähteä on alati läsnä, mutta vähitellen tuon aikeen muuntuminen teoksi lipuu yhä kauemmaksi. Kunnes lopulta lähdön tarve on vain hiljainen kuiskaus sisimmässä. Ei enää kiihkeä huuto kuin Anton TŠehovin Kolmella sisarella.

Ihminen tiedostaa ajan kulumisen toisinaan kuin kauhun vallassa, joskus taas tasaisena surumielisyytenä. Ehkä lopulta on olemassa piste, jossa hyväksymme, että emme lähteneet? Että jäimme kaikesta huolimatta. Että valo metsän takana on samaa valoa kuin ympärillämme. Että horisontin takana on toinen horisontti. Jäädä oman elämänsä valoon.

Syksy on ja sen tuomat ajatukset. Ajan tuomat ja viemät ajatukset. Menneen kesän vaikutelmat ovat muuntuneet muistoiksi. Ajan mentyä ne jäävät jäljelle. Ja kuten kesällä, on syksylläkin oma valonsa. Se huuhtoutuu läpi lehtien alas maahan. Sen kulku on ajan kulkua.

Valo on muistin toinen kieli. Kieli, jonka ymmärrämme luonnostamme. Joka on meihin kirjoitettu ja jota ilman emme olisi tietoisia.

Miksi siis surra kesän loppua? Sen antama on meissä. Valo on vaihtunut syksyn valoksi. Kirkkaaksi ja teräväksi.

Miksi siis surra kesän loppua? Sen antama on meissä. Valo on vaihtunut syksyn valoksi. Kirkkaaksi ja teräväksi. Se valaisee maan edessämme. Puut ja pensaat kaikkineen. Ihmiset ja kadut ja rakennukset. Siinä valossa jatkamme työtämme ja elämäämme.

Odotamme seuraavaa hetkeä, merkitsemme määränpäät kalentereihimme ja karttoihimme niin kuin kaikki eläneet ennen meitä.

Täytämme velvollisuutemme ja toistamme rutiinimme. Toivotamme vieraat tervetulleiksi ja hyvästelemme ystävämme. Päivät ja yöt kuluvat. Vaihtuvat toisiin. Onnellisiin tai onnettomiin.

Kohtaloomme voimme vaikuttaa vain vähän ja vain aika ajoin. Sattumaa emme voi kieltää. Ehkä Jumala ilmaisee itsensä sillä tavoin.

Sumu kietoo puut sisäänsä ja pian kaiken. Olen päättänyt jäädä. Tuijotan silmä kovana horisonttiin täällä Tataari- aron laidalla.

6 kommenttia