Eeva

Hannu Mäkelä: "Mikään ei tuo vaimoani enää takaisin"

Hannu Mäkelä: "Mikään ei tuo vaimoani enää takaisin"

Kirjailija Hannu Mäkelä sai elää kahdeksan onnellista vuotta venäläisen puolisonsa Svetlana Aksjonovan kanssa. Svetlanan yllättävä kuolema tuntui kuin pahalta unelta.
Teksti Pirjo Houni
Kuvat Petri Mulari, Joonas Brandt
Mainos

Eihän siinä niin pitänyt käydä.

”Minunhan piti kuolla ensimmäisenä, mutta tässä minä olen”, Hannu Mäkelä, 74, sanoo kotonaan Lohjan Sitarlassa.

Svetlana Aksjonova oli vasta 54-vuotias, mutta hänen sydämensä – ilmeisesti se oli sydän – petti ilman ennakkovaroituksia elokuussa 2017. Hän oli silloin käymässä äitinsä luona Sotšissa.

Sitarlassa on talvipäivän seesteinen tunnelma. Akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän koti on mäen päällä vanhassa puutalossa. Ikkunoista näkyy kauas kiemurtelevalle joelle ja pelloille.

”En pidä pimeydestä. Se on ahdistavaa, mutten kaipaa Sitarlasta Helsingin valoihinkaan. Vaikka kaupungissa on ollut peräkkäisinä päivinä menoa, olen aina halunnut tulla maalle yöksi nukkumaan. Täällä on rauha.”

Pietarilaiselle Svetlanallekin paikka oli paratiisi. Suomea hän muutenkin rakasti.

”Jo rajalla Vainikkalassa hän alkoi hengittää vapaammin. Täällä hän sai olla oma itsensä ja se ihminen, joka on. Hänen ei ollut pakko olla mitään muuta.”

Terassilla on kolme lintulautaa. Tiaiset väistelevät oravaa, joka itsevaltiaan elein ahmii pähkinöitä ja siemeniä.

Svetlanasta pihalla hyppelevä orava oli eksoottinen eläin. Hän piti sitä suloisena ja olisi halunnut silittää pörröturkkia.

”Kerroin Svetalle, että orava on luonteeltaan kauhistuttava hirviö ja että se puree, jos siihen yrittää koskea”, Hannu sanoo.

Hääkakkuun hän järjesti kuitenkin koristeeksi kaksi pientä marsipaanioravaa. Morsiamen iloksi.

Pietarilainen Svetlana viihtyi Suomen luonnossa.

Avioliitto vei syvemmälle venäläisyyteen

Kirjailijana Hannu Mäkelä on tuottelias ja monipuolinen. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, elämäkertoja, muistelmia kuin Herra Huusta kertovia lastenkirjoja.

Kirjapajalta ilmestynyt Krimiturkkinen karhu sisältää kertomuksia venäläisistä ihmisistä ja ilmiöistä. Herkullisimmillaan kirja on kuvatessaan tavallisia kansalaisia ja heidän toisinaan mutkikkaiksi äityviä suhteitaan.

”Olen yrittänyt 1970-luvulta asti ymmärtää, mikä hiton maa se oikein on. Juuri kun aloin ymmärtää Neuvostoliittoa, se muuttuikin Venäjäksi.”

Ystävä, lastenkirjailija Eduard Uspenski onkin huomauttanut suomalaiskollegalleen, että miten ihmeessä tämä voisi ymmärtää itänaapuria, kun venäläiset eivät itsekään ymmärrä maataan.

Kirjan nimi viittaa Krimin niemimaan tulehtuneeseen tilanteeseen, mutta viittaa se myös lapsuuteen Helsingin Kalliossa. Hannu muistaa selvästi, että äidillä oli krimiturkki, sisaren mukaan sellaista ei ollut. Mutta kenellä se sitten oli? Naapurin tädilläkö?

”Karhulla on nyt turkki päällä, mutta sisällä on sama karhu kuin ennenkin. Kaikkien karhujenhan ei tarvitse olla pahoja.”

Vielä syvemmälle venäläisyyteen Hannu Mäkelän vei avioliitto Svetlanan kanssa.

”Pääsin tutustumaan ihmisiin, heidän omituisiin perhekuvioihinsa ja draamoihinsa. Monille venäläisille suku on se pahin ja suurin ongelma.”

Svetlana kulkee mukana kirjan tapahtumissa ja tarinoissa, jotka ovat syntyneet useamman vuoden aikana.

Kun Svetlana sai kaksi vuotta sitten ensimmäisen lapsenlapsensa, hän oli tyytyväinen, että lapsi oli tyttö. Tytöt ovat yhteiskuntaa ylläpitävä voima.

”Venäjällä poikia hemmotellaan ja annetaan vanhastaan ymmärtää, että he ovat idoleita ja suurenmoisia. Lopputulos saattaa yllättää.”

Krimiturkkisen karhun Saatteeksi-luvussa Hannu Mäkelä kertoo vaimonsa odottamattomasta kuolemasta.

”Mutta sitä en tässä kirjassa onneksi vielä tiedä”, hän kirjoittaa tekstin perään.

Kirjan kertomuksissa Svetlana onkin vielä mukana mitä elävimmillään.

"On sattuma, että tapaa ihmisen, jossa pitää kaikesta"

Hannu Mäkelä ja Svetlana Aksjonova tutustuivat syksyllä 2008 Pietarissa. Suomalaiskirjailija oli pitämässä esitelmää Suomen instituutin tilaisuudessa, kun venäläinen toimittaja tuli tekemään hänestä juttua.

Tuttavuus kasvoi ystävyydeksi, ystävyys myöhemmin Hannun avioeron jälkeen rakkaudeksi, ja kahden vuoden päästä oltiin jo naimisissa.

”On valtava sattuma, että tapaa ihmisen, jossa pitää kaikesta ja joka vieläpä pitää minusta. Se on melkeinpä ihme”, Hannu sanoo.

Koko suhteen ajan aviopari asui kahta maata ja kahta kotia. Svetlanaa piti Venäjällä toimittajan työ ja kaksi tytärtä. Hannulla taas oli Sitarlansa, vaikka hän vietti kirjoittaessaan aikaa myös Pietarissa.

Joka kuukausi juna vei toisen luokse, ja päivittäin oltiin yhteydessä puhelimitse ja netin välityksellä.

Svetlana matkusti Suomeen aina kun se oli mahdollista. Hän suunnitteli kirjoittavansa elämästään kirjan, ja sen nimikin oli jo valmiina. Siitä olisi tullut Olin kosmonautin vaimo.

Sillä hän viittasi jatkuvaan liikkeellä oloon. Välillä alituinen pakkaaminen ja purkaminen ja pakkaaminen alkoi jo tuskastuttaa. Svetlanan tarkoituksena oli muuttaa kokonaan Suomeen. Byrokratia ja paperitkin olivat jo muuttoa varten kunnossa.

Molemmat odottivat uutta elämänvaihetta. Se tulikin, mutta toisenlaisena kuin kuviteltiin.

”Minun on pakko ymmärtää, ettei mikään tuo vaimoani enää takaisin”, Hannu Mäkelä sanoo.

"Kun sydämet ovat yhtä, kilometreistä ei ole väliä"

Elokuussa avioparilla oli tapana lähteä Mustanmeren rannalle Sotšiin lomailemaan ja tapaamaan sukulaisia. Anoppi asuu pienessä kylässä kaupungin ulkopuolella.

Sotšia Hannu kuvailee yhdeksi hienoimmista näkemistään kaupungeista. Siellä on kahviloita, viehättävä rantabulevardi ja pitkää hiekkarantaa.

Vladimir Putinin kaupungiksikin Sotšia kutsutaan, sillä hänellä tiedetään olevan salainen paikkansa siellä jossain.

”Uimme aamuisin, päivisin ja iltaisin. Välillä pelasimme tennistä. Meri on melkein aina tyyni, aamuisin ilmaa lämpimämpi.”

Hannu sanoo viikkojen olleen välillä pitkästyttäviäkin.

”Olin silti mieluummin siellä vaimoni kanssa kuin yksin kotona Suomessa.”

Viime elokuussa Hannu ei lähtenyt Sotšiin, vaan jäi omien terveydellisten syidensä vuoksi kotiin. Hän oli toipumassa leikkauksesta.

”Suutelen, syleilen. Hei hei huomiseen.”

Ne olivat viimeiset sanat, jotka Svetlana sanoi illalla puhelimessa etäisyyksien päässä olevalle aviomiehelleen.

Sen jälkeen vaihdettiin sähköpostissa vielä hyvänyön viestejä. Rakkaus pyyhkisi tuhannet kilometrit ja välimatkan pois.

Niin molemmat totesivat.

”Kun sydämet ovat yhtä, ei kilometreistä ole väliä”, vaimo päätti viestinsä.

Keskellä yötä Hannu sai puhelun Mustanmeren rannalta. Anoppi soitti ja kertoi, että Svetlana oli kuollut. Sitä oli vaikea uskoa todeksi. Uutinen tuntui lähinnä pahalta unelta.

Koko suhteen ajan aviopari asui kahta kotia.

Virallista kuolinsyytä ei ole kerrottu

Ortodoksitradition mukaan vainaja on haudattava neljän vuorokauden aikana.

Aviopuolisot puhuivat toisinaan keskenään kuolemasta, ja siinä yhteydessä Svetlana sanoi aina, että toivoisi tulevansa haudatuksi Suomeen.

”Minun oli helppo luvata se, koska ajattelin, etten joutuisi koskaan lunastamaan lupaustani. En tulisi olemaan silloin elossa”, Hannu Mäkelä sanoo.

”En pystynyt toteuttamaan lupausteni, mutta sain Svetan kuitenkin Sotšista Pietariin. Jo se oli ihme. Hän lepää Smolenskin luostarin vanhalla hautausmaalla Suomenkujan nurkkauksessa.”

Tien toisella puolella on suomalaisen rykmentin sotilaiden hautamuistomerkki. Svetlana oli aina pitänyt alueen hämärien kujien ja villin kasvuston tunnelmasta.

Hautajaisissa vainaja lepää arkussaan ja arkun kansi on auki. Läheiset hyvästelevät.

”Silloin ymmärtää paremmin, että kuolema on totta.”

Mikään ei viitannut siihen, että Svetlana olisi ollut sairas. Kaksi viikkoa aiemmin aviomies oli saatellut vaimonsa rautatieasemalle ja Pietariin vievään junaan. Oli vietetty puolitoista kuukautta yhdessä Suomessa ja käyty tavalliseen tapaan lomailemassa kahden viikon ajan Lapin maisemissa Muoniossa.

”Sveta riemuitsi pohjoisessa olemassaolostaan. Teimme päiväretkiä ja otin kuvia, joissa hän seisoo tunturin laella voittajan elkein.”

Virallista kuolinsyytä ei ole koskaan kerrottu, eikä aviomies usko saavansa sitä koskaan edes tietää.

Vaimo elää miehensä tarinoissa

Hannu Mäkelän on edelleen vaikea puhua kesän 2017 tapahtumista. Kirjoittaminen on ollut helpompaa.

Syyskuussa 2017 hän kirjoitti Vanha mies mutisee -blogiinsa: "Missä tahansa liikun, niin liikutun, koska olemme siellä jo käyneet. Muistokin siitä voi kaataa minut."

Sotšiin Hannu Mäkelä ei halua mennä enää koskaan, mutta Pietarissa hän käy säännöllisesti. Siellähän on vaimon hauta, ja tämän tyttäret ja lapsenlapsi.

Joulukuussa Hannu yöpyi samassa pienessä pietarilaisessa hotellissa, jossa oli ensimmäisen kerran Svetlanan kanssa. Ja samassa ylimmäisen kerroksen huoneessa numero 24, jonka kattoikkunoista näkyivät tähdet ja saattoi seurata lokkien lentoa taivaalla.

”Menen minne tahansa, missä me olemme olleet. Yritän kääntää kaiken positiiviseksi. En halua unohtaa yhteistä kahdeksaa hyvää ja onnellista vuottamme.”

Eroja on ehtinyt olla elämän aikana viisi, mutta viimeisintä Hannu Mäkelä sanoo kaikkein vaikeimmaksi.

”Sellainen ihminen, josta olen pitänyt ja joka on pitänyt minusta, katoaakin odottamatta.”

Nikolskin kirkossa vanha nainen lohdutti surun lyhistämää aviomiestä: ”Vaimosi on kuollut, mutta hän elää ja on nyt onnellinen. Ja ole sinäkin.”

Ajatus on lohduttava, mutta puolisoa se ei auta.

”Uskonto pitää Svetan tyttäriä henkisesti pystyssä, mutta minua se ei lohduta. En pysty uskomaan tuolla tavoin.”

Jos jokin lohduttaa, niin kirjoittaminen. Elokuun jälkeen Hannu Mäkelä on kirjoittanut pitkästä aikaa runoja. Ne ilmestyvät keväämmällä Palladium Kirjat -kustantamon julkaisemana nimellä Viimeiset runot.

”Pidän paljon runoista. Menetys ei katoa eikä suru katoa, mutta runot ovat olleet minulle puolapuita ja tikkaita eteenpäin.”

Pakolla niitäkään ei voi kirjoittaa.

”Runot tulevat, jos ovat tullakseen. Ne annetaan, jos annetaan.”

Blogiinsa Hannu Mäkelä kirjoitti:

"Kun sinua ei ole, ei löydy minuakaan; puolet ja ylikin puuttuu. Mitä hyvää voin täällä odottaa, kun en saata odottaa sinua."

Vaimo elää miehensä tarinoissa ja muistoissa ja kodissakin. Hänen vaatteensakin ovat vielä tallella Sitarlassa.

Keittiön suuri ruokapöytä on puolittain täynnä tavaraa. Hannu huomauttaa, että Sveta ei siitä pitäisi.

”Siivoan pöydän, ennen kuin tyttäret tulevat perheineen Pietarista seuraavan kerran kylään”, hän lupaa. Kaikkien on mahduttava pöydän ympärille.

Ikkunasta näkyy neljä metriä syvä Sitarlanjoki – siinä Sveta tykkäsi uida.

Hannu lupasi pitää tyttäristä huolta

Venäjä on aina ollut Hannu Mäkelän mukaan suomalaisille iso arvoitus. Toisaalta tuttu, mutta silti niin vieras.

”Kieli on ollut se pahin rauta-aita välillämme. Tosin Pietarissa nuoret puhuvat jo englantia.”

Hannu Mäkelä taitaa kielen, ja usein häneltä kysytäänkin, mistäpäin venäjää hän on. Aksentista sitä on vaikea päätellä.

Taannoin hän oli menossa taidemuseoon, jonne venäläisiltä peritään turisteja alempi maksu.

”Oletteko ulkomaalainen”, tiedusteli rouva tiskin takana. ”Saatan ollakin, mutta mitä mieltä olette kielitaidostani”, suomalainen vastasi kysymykseen.

”Julistan teidät Venäjän federaation jäseneksi”, rouva tokaisi lyhyen keskustelun jälkeen ja myi lipun halvempaan hintaan.

Teoksellaan Krimiturkkinen karhu Hannu Mäkelä haluaa tuoda esille ennemminkin ihmisten samankaltaisuutta kuin erilaisuutta.

”Olemme joka puolella maailmaa roduista ja uskonnoista riippumatta samoja ihmisiä.”

Pietarissa hän viihtyy. Siellä on kaunista arkkitehtuuria, hyviä kasvisravintoloita, taidetta ja upeita konsertteja.

”Maailman parhaat muusikot soittavat, ja liput klassiseen konserttiin maksavat kymmenen euroa. Svetan nuorempi tytär on ollut muutamia kertoja mukanani.

Niin, tyttäret Olesja ja Olja. Heistä Hannu lupasi Svetalle pitää huolta, tapahtui mitä tahansa. Ja sen hän aikoo tehdä.

”Teen sen omasta halustanikin”, hän lisää.

Uudenvuoden molemmat tyttäret viettivät Sitarlassa. Vanhemmalla oli mukana oma perheensä, aviomies ja pieni Sonja-tytär.

"Menetin aviopuolisoni, rakastettuni ja parhaan ystäväni"

Orava on hypellyt vatsa pulleana terassilta omille teilleen. Käpytikka käväisee lintulaudalla mutta säikähtää ikkunan takana häilyvää liikettä. Pieni sinitiainen alkaa pitää komentoa isommilleen, parvelle talitiaisia.

Sitarlassa luonto on vahvasti läsnä. Pelloille pysähtyvät muuttomatkoillaan niin kurjet kuin kaulushaikaratkin. Joutsenetkin pesivät siellä.

Hannu Mäkelä odottaa jo kevättä ja kevään valoa. Kesällä hän aikoo taas Lappiin, samoille tuntureille, joilla kävi viime kesänä vaimonsa kanssa.

”Haluan elää uudestaan sen ajan, jonka olimme yhdessä, vaikka tiedänkin, että se on mahdotonta.”

Hannu sanoo Svetlanan kuoleman myötä menettäneensä tavallaan kolme ihmistä.

”Menetin aviopuolisoni, rakastettuni ja parhaan ystäväni.”

On hänellä muitakin tulevaisuuden haaveita. Italian kieltä taitavana ja kulttuuria tuntevana kirjailija suunnittelee matkaa Sisiliaan.

”Meidän piti mennä sinne Svetan kanssa yhdessä. En tiedä, jaksanko yksin. Mutta eteenpäin on mentävä. Siinä minua kantavat nämä elämäni parhaat vuodet.”

Juttu on julkaistu Eevassa 2/2018

Julkaistu: 14.3.2018