Apu

Hannu Lauerma: Katosivatko poltergeistit?

Hannu Lauerma: Katosivatko poltergeistit?
Kaikkien yliluonnollisiksi tulkittujen kokemusten joukossa poltergeisteilla on erikoisasema, Hannu Lauerma kirjoittaa.
Julkaistu: 21.7.2021
Kansanperinteen termi poltergeist on johdettu saksan kielen melua ja henkeä tarkoittavista sanoista. Suomessa on käytetty myös termiä räyhähenki, ja vanhoissa poltergeist- tarinoissa on usein puhuttu muiden muassa piruista tai kummituksista. Ilmiölle tunnusmerkillistä on havaittu tai koettu esineiden liikkuminen itsestään ja toistuvat äänet, jotka voivat olla niin puhetta kuin esimerkiksi koputuksiakin ja joiden alkuperä jää tuntemattomaksi.
Kotimaisessa tutkimuksessa neljännes myöhäisteini-ikäisistä piti kummitusten olemassaoloa todennäköisenä. Kyselyissä muutama prosentti kansalaisista kertoo kohdanneensa kummituksen.
Usko maallisessa maailmassa vaikuttaviin henkiolentoihin on joissakin kulttuureissa yleistä, jopa normatiivista. Harvinaista se ei ole nyky-Suomessakaan. Eräässä kotimaisessa tutkimuksessa lähes neljännes myöhäisteini-ikäisistä piti kummitusten olemassaoloa todennäköisenä ellei varmana, ja kyselyissä muutama prosentti kansalaisista kertoo kohdanneensa kummituksen. Kertojan ei tarvitse pelätä leimaantumista mielisairaaksi, sillä useimmat sellaiset kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia ja selitettävissä aivan muilla ilmiöillä kuin psykoosisairauksilla. Aistimme ja aistimustemme tulkinnat ovat monin tavoin epäluotettavia ja häiriöherkkiä.

Infraäänet tai optiset harhat voivat selittää kokemuksia

Outoja kokemuksia on selitetty monin tavoin – niiden takana voivat olla esimerkiksi optiset harhat tai matalataajuiset infraäänet, joita emme kuule. Myös kummitustarinoiden luomat itsesuggestiot voivat olla kokemusten ytimessä.
Kaikkien yliluonnollisiksi tulkittujen kokemusten joukossa poltergeisteilla on erikoisasema.
Äänet ja esineiden lennähtelyt ovat tarinoissa paikkasidonnaisia, useiden henkilöiden todistamia ja pitkäkestoisia. Siten niitä pitäisi voida tallentaa kännykkäkameroilla ja tutkiakin esimerkiksi fyysikoiden, havaintopsykologian asiantuntijoiden ja lavatemppuiluissa mestarillisten ”taikureiden” eli show-taiteilijoiden yhteistyönä. Räyhähenget kun eivät tarinoissa ole vain hetken ajan portaikon varjoissa häilähtävän kartanonrouvan ujon haamun kaltaisia eteerisiä olentoja, vaan pitkään vaikuttavia tarmokkaita rymistelijöitä.

Jotkut tutkijat olettavat osan tapauksista todellisiksi

Vähintäänkin suuri osa vanhoista poltergeist-tarinoista vaikuttaa sellaisilta, että ilmiöt ovat jokseenkin varmasti olleet keppostelua oloissa, joissa huvit ovat olleet vähissä ja valoa ovat tarjonneet vain päreet tai kynttilät. Ilmiöihin on tyypillisesti liittynyt keskushenkilö, jonka läsnäoloa ”kummittelu” on vaatinut. Hyvin usein he ovat olleet teini-ikäisiä, ja joskus on räyhähenki lehahtanut rivakasti tiehensä, kun keskushenkilö on piiskattu.
Onpa jopa esitetty, ettei kokemuksista kannattaisi kertoa.
Silti on tieteellisen koulutuksen saaneita tutkijoita, jotka ovat valmiita olettamaan osan tapauksista todellisiksi henkimaailman ilmenemiksi. Koetin kerran kohteliaasti lähestyä erästä kirjoittajaa, mutta sain huomattavan äkäisen vastauksen. Ehkä psykiatri oli hänestä väärä henkilö puuttumaan keskusteluun. Hän onkin esittänyt, että poltergeist-tarinoiden väheneminen johtuisi siitä, että kaikki viranomais- ja tutkijatahot olisivat vihamielisiä kokijoita kohtaan. Onpa jopa esitetty, ettei kokemuksista kannattaisi kertoa.
Itse en ole noin pessimistinen, vaikka pyrinkin lähestymään outoja kokemuksia tieteen metodein. Niihin kuuluu se, että ensimmäiseksi testataan vähiten oletuksia vaativa hypoteesi. Olisiko räyhähenkikato sittenkin totta, ja olisiko osasyynä kirkkaiden LED-valojen hyvä saatavuus?
Kommentoi »