Eeva

Vasta onnettomuus havahdutti kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen: ”Minun oli pakko lopettaa selviytyminen – tuskin kukaan ymmärsi uupumukseni syvyyttä”

Vasta onnettomuus havahdutti kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen: ”Minun oli pakko lopettaa selviytyminen – tuskin kukaan ymmärsi uupumukseni syvyyttä”
Voimakas velvollisuudentunto uuvutti kansanedustaja Hannakaisa Heikkisen. Hän ei itsekään ymmärtänyt sairastumisen syvyyttä, kunnes tapaturma pakotti pysähtymään. ”Uupuminen antoi rohkeutta olla oma itseni”, hän sanoo nyt.
Julkaistu: 21.11.2021

Tänäkin aamuna kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen, 47, on lähtenyt juoksulenkille jo aamuviideltä.

Hän on lenkkeillyt samaa reittiä Helsingin Töölönlahdella niin monta vuotta, että tunnistaa vastaantulijat: vanhemman rouvan, sauvakävelevän miehen ja koiranulkoiluttajan. Jokaista Hannakaisa tervehtii ja katsoo silmiin.

Juoksu on aina ollut hänelle rakas harrastus, mutta viime vuosina se on ollut paljon enemmän. Juokseminen kannatteli Hannakaisaa niinäkin päivinä, kun hän oli uupunut, mutta ei vielä ymmärtänyt sitä itse.

”Aamun lenkki oli minulle kuin keidas. Se hetki heräävän kaupungin kanssa kahdestaan auttoi jaksamaan. Sain hyvän olon tunteen, jonka avulla selvisin päivästä”, Hannakaisa muistelee.

Tänäänkin juoksu on tuonut hyvän olon, mutta enää Hannakaisa ei tarvitse sitä selviytyäkseen. Raskaiden vuosien jälkeen hän tuntee olevansa nyt vahvasti toipumisen polulla.

”Tarinan tämä piste on valoisa ja hyvä. Koen, että olen vahvemmin minä kuin koskaan ennen. Asioiden piti mennä juuri näin.”

Hannakaisa Heikkinen sairastui vakavaan uupumukseen. Hän kuitenkin oppi, että uupuminen voi olla jonkin uuden, paremman, alku.

”Tunsin valtavaa syyllisyyttä”

Olo on kaikin puolin epämiellyttävä. Hannakaisa Heikkinen istuu paikallaan eduskuntasalissa ja odottaa puheenvuoroaan. Hartiat nousevat ylös ja lihakset jännittyvät. Hikoiluttaa.

”Ajattelin aina, että epämukava olo johtui vain jännityksestä, ehdinkö sanoa asiani minuutissa.”

Puheenvuoron jälkeen tuntuu, jos mahdollista, vieläkin kurjemmalta.

”Olo oli henkisesti äärettömän huono. En ollut millään tavalla ylpeä itsestäni. Yritin etsiä toisen ajattelumaailmasta epäkohtia ja tuoda ne julki, kuten poliittisessa debatoinnissa on tapana. Kuitenkin koko sisimpäni on rakennettu siihen, että tie ja ratkaisut pitää löytää yhdessä.”

Debatoijan rooli on kuitenkin se, jossa Hannakaisa on totuttu näkemään. Hänet on äänestetty eduskuntaan kolmesti keskustan riveistä, aina isoin äänimäärin.

Uupumisen siemen oli kylvetty jo vuosia aiemmin.

”Ajattelin, että jos saa paljon ääniä, myös odotuksia on paljon ja ne pitää täyttää. Olen aina ollut hyvin suorituskeskeinen. Innostun asioista ja sitoudun niihin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä, jos en pysynyt muiden minulle antamissa aikatauluissa.”

Ennen korona-aikaa aikataulut olivatkin tiukat. Maanantaista perjantaihin Hannakaisa teki Helsingissä 14–15-tuntista työpäivää. Viikonlopuiksi hän palasi kotiin Kiuruvedelle, jossa odottivat maitotilan työt ja tapahtumia täyteen buukattu aikataulu.

Monen vuoden ajan perheen isoäidit huolehtivat vuoroviikoin lastenhoidosta ja kotitöistä. Siitä Hannakaisa on syvästi kiitollinen.

”Ilman mummoja kansanedustajuus kaukana Helsingistä asuvalle, lypsykarjalliselle pienten lasten äidille ei olisi ollut mahdollista.”

Hannakaisa Heikkinen on karsinut osallistumistaan sosiaalisessa mediassa. Siellä palaute ylitti usein paitsi hyvän maun, myös lain rajat. ”Enää en siedä omaa ja lasteni terveyttä uhkaavia viestejä.”

Politiikka sinänsä oli Hannakaisalle tuttua jo verenperintönä. Hänen isoisänsä isä P. V. Heikkinen toimi ministerinä ja Maalaisliiton pitkäaikaisimpana puheenjohtajana 1920- ja -30-luvuilla.

”Hänen muistonsa oli läpi lapsuuteni hyvin vahva. Kun sain kansanedustajan valtakirjan, koin velvollisuudentunteen voimakkaana. Ajattelin, että myös minun kuuluu hoitaa ja jaksaa.”

Velvollisuudentunto oli väkevästi läsnä myös silloin, kun Hannakaisa työskenteli viime vaalikaudella sote-valiokunnan varapuheenjohtajana. Noustessaan kansanedustajaksi vanhainkodin osastonhoitajan työstä Hannakaisalla oli ajatus, että hän hoitaa vanhustenhoidon Suomessa kuntoon.

”Ajattelin, että se on elämäntehtäväni.”

Tehtävästä tuli kuitenkin vaikeampaa kuin mihin Hannakaisa oli varautunut. Kun hän viime vaalikaudella avasi lehden, hän sai lukea vähemmän miellyttäviä kuvauksia itsestään. Sähköposti täyttyi ilkeistä viesteistä. Päivistä tuli entistä raskaampia.

”Koin, että minut yritettiin nujertaa ja työtäni vaikeuttaa monesta suunnasta. Olin kuitenkin päättänyt jaksaa – ja jaksoin. Suoritin ja tein, mitä minulta odotettiin.”

Vaikka mieli sinnitteli, keho alkoi oireilla. Hannakaisalle tuli selkäkipuja ja tinnitus, josta hän oli kärsinyt jo pitkään, voimistui.

”Menin kuin sumussa. En enää saanut kiinni asioista. Koko tunneskaalani kaventui: mikään ei juuri tuottanut iloa, mutta myös negatiivisten tunteiden ääripää leikkautui pois. Jotenkin vain olin. Vaikka voin huonosti, en itkenyt.”

Kerran Hannakaisa lähti ajamaan autoa eikä muistanut, kummalla puolella tietä tulisi ajaa.

”Silloinkin ajattelin, että kyllä minun täytyy olla väsynyt, mutta se ei tuntunut miltään.”

Pohjaton väsymys iski: ”Itkin, kun kukaan ei nähnyt kyyneliä”

Keväällä kaksi vuotta sitten Hannakaisa Heikkinen oli nukkunut pitkään 4–5 tunnin yöunia unilääkkeiden avulla. Kun työ soteuudistuksen parissa päättyi, univelka tuli maksuun.

”Alkoi pohjaton väsymys. Vajaan vuoden ajan nukuin joka hetken, minkä pystyin. Tein jonkin askareen ja menin taas nukkumaan.”

Koronan tuoma etätyö mahdollisti sen, että Hannakaisa pystyi kuitenkin hoitamaan ne työt, joita ei pandemian vuoksi peruttu.

”Se oli minulle pelastus. Sain olla rauhassa rikkinäisyyteni kanssa.”

Hannakaisa Heikkinen on kiitollinen, ettei hänen enää tarvitse tehdä kaikkea 150-prosenttisesti. ”On ollut lähes juovuttavaa tajuta, että saan olla tällainen.”

Perhe, aviomies Harri Kärkkäinen ja 15- ja 11-vuotiaat pojat, antoi Hannakaisan levätä, sillä kaikki olivat nähneet, miten tiukilla hän on.

”Varmaan lapsenikin olivat onnellisia, kun äiti oli kerrankin kotona vaikka vain nukkui koko ajan”, Hannakaisa sanoo ja naurahtaa.

”Kuluneen puolentoista vuoden aikana meillä on ollut enemmän yhteistä aikaa kuin koskaan ennen. Suurin osa kokouksista hoidettiin etänä, ja lapsetkin olivat etäkoulussa pitkän pätkän. Oli hienoa huomata, että meillä oli hyvä olla yhdessä.”

Perheestä typistyi uupumisen aikana Hannakaisan ainut lähipiiri. Ystäviin hän ei jaksanut pitää yhteyttä.

”Myöhemmin ymmärsin, että sekin oli merkki sairaudesta.”

Paino nousi toistakymmentä kiloa.

”Annoin itselleni luvan herkutella kaikella, mitä vain mieli teki. Hyvittelin itseäni sillä.”

Nyt myös tunteet alkoivat pikku hiljaa nousta pintaan. Vihdoin tuli itku: sienimetsässä, navetassa, lenkkipolulla.

Hannakaisa itki, kun kukaan ei nähnyt kyyneliä. Kukaan muu kuin lehmät. Hän purki pahaa oloaan etenkin lempilehmälleen Elixirille, karjan vanhimmalle, joka otti lempeästi emäntänsä mielenliikkeet vastaan.

”Tukahdutettu raivo tuli kyyneleinä pintaan. Itkin epäoikeudenmukaisuuden kokemustani.”
Hannakaisa Heikkinen

Menneen vuoden aikana Hannakaisa ei oikeastaan ollut kokenut tunteita. Nyt tunnekuohu ryöpsähti pintaan aina, kun hän puhui kokemuksistaan sote-valiokunnassa.

”Se ei ollut surun itkua vaan tukahdutettu raivo tuli kyyneleinä pintaan. Itkin epäoikeudenmukaisuuden kokemustani.”

Silti Hannakaisa ajatteli olevansa edelleen vain väsynyt. Ymmärrys uupumisesta tuli vasta, kun hän joutui pakon sanelemana pysähtymään.

Onnettomuus havahdutti: ”Minun oli pakko lopettaa selviytyminen”

Onnettomuus kotinavetassa muodostui käännekohdaksi. Tammikuussa 2020 Hannakaisa Heikkinen oli puhdistamassa lehmien parsia, kun hän kompastui lantakolaan ja kaatui pihaton keskelle. Käsi jäi alle.

”Kipu oli voimakkaampi kuin synnytyksessä. Toivoin, että menisi taju, jotta kipu poistuisi. Sitten tajusin, että olin yksin navetassa lehmät ympärilläni. Oli vain noustava.”

Sokkitilassa Hannakaisa hoiti navettatyöt loppuun ja ajoi Iisalmeen ensiapuun. Käsi kipsattiin, mutta keskisormi jäi väärään asentoon, ja sairausloma pitkittyi.

”Vasta siinä vaiheessa minun oli pakko lopettaa selviytyminen. Näin itseni ulkopuolelta ja tajusin, missä oravanpyörässä olin ollut. Pystyin sanomaan myös lähipiirilleni, että en ole vain väsynyt, olen ihan oikeasti uupunut.”

Moni ei välttämättä nähnyt hänen uupumuksensa todellista luonnetta silloinkaan.

”Olen positiivinen luonne ja jaksoin yleensä olla hyväntuulinen ja nauravainen. Tuskin kukaan ymmärsi uupumukseni syvyyttä. Olen oppinut, että monien muidenkin hymyilevien kasvojen takana saattaa oikeasti olla väsynyt mieli tai kipeä sydän.”

”Annoin itselleni luvan ajatella, että en halua tätä”

Hannakaisa Heikkinen oli tottunut kysymään kysymyksiä eduskuntasalissa. Oli aikaa kysyä niitä itseltä. Miksi toimin vastoin arvojani? Minkä täytyy muuttua, että elämästä tulee hyvää?

”Ymmärsin, että menemistä pitää karsia, jotta riitän siihen, mihin haluan energiani laittaa. Päätin, että politiikka saa jäädä.”

Jälkikäteen ajateltuna Hannakaisa oli jo pitkään ollut turhautunut politiikkaan. Vasta nyt hän on kuitenkin myönsi sen itselleen.

”Tietyt politiikan tavat ovat ristiriidassa sen kanssa, miten mielestäni on oikein elää ja tehdä. Oivalsin, että piirteillä, joita pidän itsessäni arvokkaimpina, ei ole politiikassa mitään merkitystä.”

Paluu totuttuun rooliin tuntui mahdottomalta.

”Jo ajatus siitä, että joutuisin väittelemään jonkun kanssa, tuntui ylitsepääsemättömältä. En halunnut olla mukana vastakkainasettelussa, joka on olennainen osa politiikkaa. En sovi siihen maailmaan.”

Se oli tärkein toipumista edistävä oivallus.

”Annoin itselleni luvan ajatella, että en halua tätä.”

Hannakaisa Heikkinen haluaa työskennellä terveyden ja hyvinvoinnin eteen jatkossakin. ”Uupumuksen kautta olen löytänyt tien, jolla voin tehdä merkityksellisempiä tekoja kuin olisin koskaan politiikassa pystynyt.”

Uusi maailma avautui äänikirjojen myötä. Kun koronarajoitukset pakottivat maakuntien kansanedustajat käyttämään pitkillä työmatkoilla omaa autoa, Hannakaisa saattoi kuunnella yhden äänikirjan menomatkalla Helsinkiin ja toisen palatessaan viidensadan kilometrin päähän Kiuruvedelle.

Suurin osa kirjoista käsitteli henkistä kasvua ja sisäisen voiman löytämistä. Kirjojen kautta löytyi myös meditaatio.

”Meditaatiosta ja mielen ja kehon yhteyden oivaltamisesta on tullut yksi tärkeimmistä keinoistani kuntoutua. Pohdin aluksi, tarvitsenko lääkkeitä, mutta tulin nopeasti siihen tulokseen, että en halua niitä. Minua ovat parhaiten auttaneet luonnossa liikkuminen, kirjallisuus ja meditaatio.”

Joka päivä Hannakaisa yrittää löytää ajan muutamaan parin minuutin meditaatiohetkeen. Henkinen työ on tuonut myös fyysisiä tuloksia.

”Painoni on tippunut kuin itsestään mielikuvaharjoitusten ja pienten ruokavaliomuutosten avulla.”

Ruokavaliosta ovat karsiutuneet ylimääräinen sokeri, gluteeni ja jo alun perinkin vähäinen alkoholi.

”Olen kulkenut meditaation kautta kohti tasapainoa. Se on näkynyt ennen kaikkea aineenvaihdunnassa mutta myös selkäkipu ja stressitaakka ovat poissa.”

Meditaation avulla Hannakaisa on päässyt kiinni uupumuksen juurisyihin. Yhdeksi suurimmista hän arvelee velvollisuuden tunteen, jota on kantanut nuoresta asti.

”Olen itse valjastanut itseni velvollisuuden tunteeseen. Vahva luonteenpiirteeni on empatia. Alan helposti miettiä ja tulkita, mitä minulta odotetaan.”

”Kun elän tätä hetkeä itseni kautta, en ole mistään myöhässä. Oivallus jarruttaa oravanpyörää.”
Hannakaisa Heikkinen

 Hannakaisa aistii herkästi myös muiden tunnetiloja ja negatiivisen energian.

”Olen päättänyt, etten enää ole tekemisissä ihmisten kanssa, jotka saavat energiatasoni laskemaan synkkyydellään ja ilkeydellään.”

Meditaation avulla Hannakaisa harjoittelee myös hetkessä elämistä. Sitä, mistä on puhunut vuosia.

”En kuitenkaan itse pystynyt siihen. Nyt ymmärrän, että kiire on itse rakennettua. Kun elän tätä hetkeä itseni kautta, en ole mistään myöhässä. Oivallus jarruttaa oravanpyörää.”

”Menin rikki – mutta palasista on tullut vahvempi ihminen”

Kun Hannakaisa Heikkinen nyt silittelee lempilehmäänsä, tunnelma on toisenlainen kuin puolitoista vuotta sitten. Elixir kuuluu Hannakaisan suunnitelmiin. Se on ensimmäinen lehmä, jolla hän testasi liikeideaansa, terveysvaikutteisen A2-maidon tuottamista.

Jo pahimpina päivinä Hannakaisa alkoi aamulenkillä kehittää tulevaisuutta, johon ei liity politiikka. Vaalikautta on jäljellä pari vuotta, ja ne Hannakaisa aikoo hoitaa huolella – joskin eri keinoin kuin ennen.

”Täytän velvollisuuteni mutta en enää räksytä salissa. Vien asioita eteenpäin muilla teoilla, ja sen täytyy riittää.”

Työpaikalla moni ei tiedä Hannakaisan edes uupuneen.

”Olen kertonut uupumuksestani vain eduskuntaryhmän puheenjohtajalle.”

Ennen uupumistaan Hannakaisa Heikkinen ajatteli, että sellaisen kokenut on jotenkin vaillinainen tai heikko. Nyt hän tietää, ettei niin ole.

Tulevaisuudessa Hannakaisa haluaa kokeilla siipiään patentoimansa maitopohjaisen elintarvikkeen kanssa. Toinen haave on jatkaa terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä, mutta eri keinoin kuin politiikassa.

Uupumuksen kokemus on vahvistanut Hannakaisan ajatusta siitä, että ihmisen kehon ja mielen yhteys on erottamaton.

”Sitä lääketiede ei näe, vaan kaikki yritetään hoitaa lääkkeillä ja leikkauksilla. Muu tuomitaan höpöhöpöksi.”

Hannakaisa ei vielä tiedä, mitä uudenlainen terveyttä edistävä työ hänelle merkitsee, mutta suunta on selvä.

Ennen uupumistaan Hannakaisa ajatteli, että sellaisen kokenut on jotenkin vaillinainen tai heikko. Nyt hän tietää, ettei niin ole.

”Kun uupuu syvästi, kahden viikon sairauslomalla ei ole merkitystä. Minulla prosessi on kestänyt kaksi vuotta, ja olisi väärin sanoa, että olen parantunut. Menin rikki mutta palasista on tullut vahvempi, joskin erilainen ihminen.”

Uupuminen voi olla jonkin uuden, paremman, alku.

”On voimaannuttavaa tajuta, että en jäänyt rikkinäiseksi. Tunnen itseni paremmin ja osaan sanoa ei. Pystyn tunnistamaan, yritänkö täyttää muiden odotuksia vai teenkö jotain, koska tunnen sen olevan oikein.”

Uupumisen kokemus toi myös aidon ja terveen itserakkauden.

”Suurin vahvuuteni on oma persoonani. Kun pystyn näkemään itseni kokonaisena, olen oman elämäni toimitusjohtaja. Suurin muutos on, että rohkenen olla oma itseni. Se ei tullut yhtään liian aikaisin.”

Artikkeli on julkaistu alun perin Eevassa 7/2021.

Kurkista roolien taakse myös Eevan Facebookissa ja Instagramissa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »