
Sanoituksissa vilisevät kosketusnäytöt, pikselit ja zoomailut. Lontoolaispoppari Hannah Diamond on kymmenenvuotisen uransa alusta asti laulanut internetin kuvakulttuurista ja yhdistänyt julkaisuihinsa itse tekemäänsä kuvastoa. Syksyllä ilmestyneen Perfect Picture -albumin nimibiisi kuvaa kertojan doriangraymaista halua tavoittaa valokuvaan pysäytetty täydellisyys, vaikka tietää sen olevan valheellista. Ihmiset muuttuvat, joutuvat elämään ajassa, mutta kuvat pysyvät samanlaisina.
Myös valokuvaajana työskentelevän Diamondin töille on tyypillistä pari vuosikymmentä vanhoista kosmetiikkamainoksista ja muotikuvista inspiroitunut estetiikka: unenomaisina hehkuvat värit, erikoisefektit ja virheettömäksi blurrattu iho. Diamond on kuvannut viime aikoina esimerkiksi promokuvia korealaiselle IVE-popyhtyeelle. Vaikutteita korealaiselle popkulttuurille ominaisesta ärsyketulvasta ja synteettisestä söpöydestä on kuultavissa myös Diamondin meta-popissa.
Kun k-popin maailmanlaajuinen suosio on viime vuosina kasvanut, sen käytäntöjä on länsimaissa tavattu kauhistella. Levy-yhtiöt rekrytoivat teini-ikäisiä lupauksia valmennusohjelmiin, joissa heistä koulitaan idoleita. Idoleilta edellytetään mukautuvaisuutta ja täydellisyyttä: on oltava esikuvamainen, kaunis, laiha, valmis jatkuvaan työntekoon, juhliminen ja seurustelukumppanit ovat ehdottomasti kiellettyjä.
Kaupallisen kannattavuuden julma logiikka määrää kuitenkin myös länsimaisessa popkulttuurissa, yksilöllisyyden, moniarvoisuuden ja vapauden ihanteista huolimatta.
Viihdeteollisuudelle ominaiset toimintatavat valuvat sosiaalisen median välityksellä kasvavissa määrin tavallisten teinien ja aikuisten arkeen. Affirmations-biisissä Diamond toistelee olevansa paras versio itsestään, bisnesnainen ja CEO, kommentoiden viime vuosien manifestoinnin kulttuuria, jonka mukaan menestyksen ja onnen avain on positiivisen ajattelun voima. Maailmassa, jonka tapahtumat vaikuttavat hallitsemattomilta, kuvia voi sentään viilata täydellisyyteen saakka. Pakko feikata kunnes onnistuu. Selfie-kulttuurissa kasvaneille nuorille ulkonäköpaineita tuottaa se, ettei näytä tosielämässä yhtä hehkeältä kuin kuvissa, jotka on itse laittanut internetiin.
Näillä teemoilla voisi herkästi päätyä ironiseen, pinta- ja metatasolle jumahtavaan kikkailuun. Perfect Picturella on kuitenkin sydän, joka muistuttaa esimerkiksi Pet Shop Boysin ja muiden 80-luvun synapoppareiden haavoittuvaisuudesta. Kiiltävän pinnan alta paljastuu henkilökohtainen epävarmuus, mahdottomat romanttiset haaveet ja yksinäisyys jatkuvasta kommunikaatiovirrasta huolimatta.
Todellisuuden ja internetin jatkuvan sekoittumisen kuvaus tuo mieleen 90-luvun japanilaisen anime-klassikon Perfect Blue. Sen ex-poptähti-päähenkilö Mima Kirigoen todellisuudentaju rakoilee, kun hänen elämäntilanteensa ei enää vastaakaan julisteista tuttua kuvaa. Hän palaa toistuvasti makuuhuoneeseensa kysymään, kuka on. Lopulta Kirigoen joutuu hylkäämään paitsi viihdeteollisuuden luoman ahtaan mielikuvan, myös ajatuksen pysyvästä identiteetistä.
Niin ikään Diamond pysyy levyllään makuuhuoneessa, puoliksi kuvien avaamissa fantasoissa. Teemalevy kännykän selailusta ja haaveilusta voisi kuulostaa mielikuvituksettomalta, mutta lopputulos on melankolisimmillaankin lämmin ja energisoiva. Levyä on ollut tekemässä Scritti Politin kosketinsoittaja David Gamson, jonka tuotanto kuuluu levyllä valon spektrin lailla avautuvana avaruutena.
Kun Hannah Diamond julkaisi ensimmäiset purkkapop-singlensä yli kymmenen vuotta sitten, ne herättivät keinotekoisuudessaan voimakkaan nyt ollaan jonkun uuden äärellä -tunteen, kuin käyttäisi Windows XP:tä ensimmäistä kertaa. Diamondin käyttämät futuristiset keinot, voimakas kompressio, autotunet ja efektit, muuttuivat 2010-luvun aikana digitaalisen tuotannon peruskauraksi, kun hän itse jäi marginaaliin. Perfect Picture ei uudista lajiaan, lähestymistapa on hienovaraisempi. Se on eräänlainen 2020-luvun versio 1980-luvun sofistipopista, joka tulee lähelle, ja silti pysyy ruudun taakse jäävässä miellyttävässä etäisyydessä.
Hannah Diamond: Perfect Picture (PC Music)