Kesäkuun alussa 2017 sosiaalinen media räjähti. Hanna Sumari, 59, oli avautunut Avun blogissaan aiheesta ”Lapset ravintolassa”. Hän kirjoitti kokemuksistaan Turussa vietetystä Perheet safkaa -päivästä. Ravintola oli hänestä kuin villieläintarha. – Meteli oli korvia huumaava. Aikuiset istuivat ja juttelivat keskenään, lapset juoksivat pitkin salia kilpaa ja kiljuivat. Viereisessä pöydässä oli nainen kahden lapsensa kanssa. Molemmat huusivat äitiä, ja tämä selasi kännykkää edes katsomatta lapsiinsa, Hanna kertoo. Toisessa pöydässä neljä aikuista keskittyi puhumaan vain toisilleen, joten syystäkin lapset riehuivat. Tilanne, joka sai Hannan kirjoittamaan blogin, tapahtui toisen ravintolan seisovassa pöydässä. Hanna seurasi keskustelua, jossa äiti kysyi lapselta: ”Otatko keittoa?” Lapsi vastasi: ”En ota.” Otatko perunaa? En ota! Kulta, otatko salaattia? En ota.  Keskustelu huipentui kysymykseen: ”Saako äiti ottaa keittoa?” –  Se ei ollut äidiltä läppä tai vitsi, mikä teki siitä toivottoman ahdistavaa. Olin surullinen lasten puolesta, joiden vanhemmat eivät kykene kantamaan pöytään lautasellista keittoa ja sanomaan: ”Ole hyvä. Nyt saat lounaaksi keiton. Jälkiruoaksi voit valita joko vanilja- tai suklaajäätelön.” Blogissaan Hanna korosti vanhempien vastuuta. Käyttäytymismallin antamista. Läsnäoloa, lasten kanssa keskustelemista, napakampaa vanhemmuutta. Se oli viesti vanhemmille, jotka neuvottelevat lasten kanssa itsestäänselvistä asioista. Avun sivustolla blogi sai yli kolme sataa kommenttia, mutta asiasta puhuttiin ja sitä jauhettiin kaikkialla: keskustelupalstoilla ja somessa sekä iltapäivälehdissä ja televisiossa.

Hannan äiti istutti tyttärelleen positiivisen ajattelun siemenen. - Pidän sitä suurimpana lahjana häneltä.

Hanna oli Itävallassa lomamatkalla, kun puhelimet alkoivat soida. – Eniten kohussa yllätti sisälukutaidon huonous ja sen puute. Moni asia ymmärrettiin väärin, osa ei ollut lukenut koko tekstiä. Väärinymmärtäjiin kuului myös ministeritason ihminen. Ihmisillä saa olla mielipiteitä, mutta olisi toivottavaa, että ennen kommentointia blogi edes luettaisiin, kirjoittaja pohtii. Kommentointi karkasi käsistä, kun joku keksi väittää, ettei Hanna Sumarin mielestä vammaisia lapsia saa viedä ravintolaan.  Blogissa ei mainittu sanallakaan vammaisia lapsia. Kommenteissa muistettiin myös pohtia, että koska Hanna Sumari on lapseton, mitä hän voi mistään tietää. Hanna Sumarilla on kolme lasta. – Aikanaan lapsiani kasvattaessani huomasin usein, kuinka paljon rajat ja kiellot helpottivat lapsen oloa. Kun tuli raja vastaan, lapsi testasi, testasi uudelleen ja ehkä vieläkin. Kun raja pysyi paikoillaan, lapsen olo helpottui usein silmin nähden.  Rajat tuovat turvaa, aikuinen päättää. – Loppujen lopuksi kommenteista suurin osa oli positiivista ja kannustavaa. Kun mieheni totesi, että harva blogi nostetaan noin esille, tunsin saavuttaneeni jotain.  – Olin blogistina onnistunut koskettamaan ihmisiä.

Hän on paljon: blogisti, toimittaja, tv-kasvo, sisustus- ja puutarhatoimittaja, ruokakirjailija, tiedottaja. Hän asuu Espoossa kuvaajamiehensä Jarin kanssa, perheeseen kuuluu kolme aikuistunutta tytärtä: Kirsikka, Carolina ja Katri.  – En koskaan mennyt opiskelemaan mitään, mutta osaan vaikka mitä. Minulla on laajat tiedot ja taidot niin monista asioista, että harva arvaa. Olen tehnyt valtavan määrän erilaisia töitä monilta aloilta. Lisäksi minulla on synnynnäisiä taitoja. Lahjoja, joita ei ole helppoa oppia.  Koulutie oli lapsena pitkä. Hanna jäi kaksi kertaa luokalle ja muina kesinä luki ehtoja milloin mistäkin, mutta suoriutui kuitenkin ylioppilaaksi. Vasta 44-vuotiaana hän kuuli sanasokeuden eli dysleksian tuomista haasteista ja ymmärsi vihdoin, miksi vasen ja oikea menevät sekaisin, miksi kartat ovat hankalia.  Lukihäiriöstä huolimatta hän kirjoittaa työkseen – se kertoo hänestä paljon.

Hanna Sumari syntyi Helsingissä neljän tyttären perheeseen nuorimmaisena. Isä toi maahan Tšekkoslovakiasta retkeilytavaraa, äidillä oli hiuskorujen edustus. Myöhemmin äiti suunnitteli koruja, nahkavaatteita ja vöitä. – Me neljä ja äiti olimme isän ylpeyden aiheita. Isäni opetti, että kaikki ovat saman arvoisia ja kehotti kohtelemaan ihmisiä se totuus kirkkaasti mielessä. Äidillä oli ärsyttävä tapa. – Jos tulin polvet verillä parkuen kotiin, hän lohdutti: ”Älä välitä, ole iloinen, että sinulla on jalat.” Vihasin sitä. Vihasin, koska en tiennyt paremmin. Mutta äiti myös istutti positiivisen ajattelun siemenen; pidän sitä suurimpana lahjana häneltä. Toinen yhtä suuri lahja on opetus olla välittämättä ihmisten puheista. Äidin opetus on tullut tarpeeseen. Blogin kirjoittamisessa rajat ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja, tasapainottelua. Kun yhdelle kumarrat, toiselle pyllistät.

– Olen salaa kukkahattutäti. Kyllä mulla olisi huomautettavaa monestakin asiasta, mutta pitää purra huulta.

Blogikuuluisuus alkoi vuosi sitten, kun Hanna Sumari muisteli Apu-lehden blogissaan, kuinka hänen lapsensa vuosia sitten sairastuivat hinkuyskään laivamatkalla Ruotsiin.  Sumarin perheen nuorimmainen oli tuolloin vasta reilun kuukauden, ja todellisessa vaarassa, vanhemmat tytöt 10- ja 16-vuotiaita.  Hanna epäili, että syynä oli Ruotsissa muotia ollut rokotevastaisuus. Hinkuyskärokote ei vielä kuulunut Ruotsin rokotusohjelmaan, mutta Sumarin viesti on silti sama: Jos et rokota, lapsi voi sairastua. Vastaanotto oli hämmentävä. – Blogin johdosta pyysivät viime kesänä puhumaan Ylen sekä MTV:n aamuohjelmiin, Yle teki aiheesta myös nettihaastattelun verkkoon. Aiheesta kirjoitettiin lehdissä ja muissa blogeissa. Lääkärit pysähtyivät kaupungilla kiittämään kirjoituksesta, Hanna muistelee. 

Hannan blogit herättävät huomiota, oli aiheena ystävänpäivälahjaksi saatu huonolaatuinen gerbera, vanhustenhoito, tukevampien naisten kutsuminen ”isoiksi tytöiksi”, sotkuiset naistenvessat, miesten rivopuheisuus tai suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Tämän vuoden alussa vuorossa oli ”Tanssii allien kanssa”- blogi. Kohuhan siitäkin syntyi. – Osallistuin Tanssii tähtien kanssa -tv-ohjelmaan, ja eräs tuttu soitti: ”Kamalaa. Miksi kukaan ei ole kunnolla katsonut ja pukenut sua, sun allit ovat aivan hirveät! Tee asialle jotain, vaadi pitkiä hihoja!” Hänelle puhelu oli ”ystävänpalvelus”, huolestumista. Ei siis ilkeyttä.  Hanna ei suuttunut – ei edes pahoittanut mieltään. – Lähinnä ajattelin, että maailma on ihan sekaisin. Ihmiset eivät saa olla enää sellaisia kuin ovat. Halutaan puhdas, kuulas iho ja eettisesti oikein kasvatettua ruokaa, mutta miksi luomuilu loppuu tuohon kohtaan? Mitä pitäisi olla – barbinukkeja? Tällaisiahan me olemme: ryppyisiä, karvaisia eläimiä. Arpia, roikkuvia tissejä, kikkeleitä. Joka sorttia. Hanna kirjoitti blogiinsa: ”Olen ihminen. Mussa on kaikenlaisia kohtia. Ihmisissä on.” Iltapäivälehdille hän kommentoi reippaasti: ”En välitä paskaakaan, heilukoot!”

Hän rakastaa kaunista: arkkitehtuuria, vaatteita, valoa, sisustuksia, kukkia, koruja. Hän herää varhain, pitää pyykinpesusta, syö puuroa aamuisin ja ajattelee, että marraskuun voisi peruuttaa.  Hanna Sumari on boheemi esteetikko, joka osaa nauraa myös itselleen, ja jolla on kykyä löytää positiivisuutta joka asiasta. – Se johtuu siitä äidin jalkajutusta. Mutta olen huomannut, että keski-ikäiset naiset, joihin itsekin kuulun, ovat joskus huonoja kokeilemaan uusia juttuja.  – On olemassa verraton sanonta, jota isäni tapasi käyttää: Olet kuin meksikolainen kaktuskoira! Se istuu kaktuksen päällä ja ulvoo, mutta ei viitsi nousta ylös!  Esimerkiksi laihtuminen on meksikolaista kaktuskoiraa: syöt herkkua ja mietit, että oikeasti pitäisi kyllä laihtua.  – Olen varma, että jokaisen ihmisen sisällä asuu pieni meksikolainen kaktuskoira. Toisaalta aina kaktukselta ei pääse ylös. Mutta kun aika on kypsä, jalkoihin tulee voimia nostaa kankku ylös. Hanna sanoo, että häneltä kesti noin 56 vuotta oppia sanomaan ikävistä asioista ääneen, rauhassa.  – Kaikenlaisia harmeja on kuulunut elämääni pitkin matkaa. Tärkein oppi elämässäni on ollut, että kaikki on lopulta positiivista – ja jos ei ole, kannattaa ajatella asia niin, että se on, Hanna sanoo. Blogissaan hän pohdiskelee: ”Kun tuntuu siltä, ettei tilanteesta kyllä nyt oikeasti löydy mitään hyvää, voi asian jättää sivuun odottamaan. Joidenkin asioiden merkityksen näkee vasta hetken päästä.”

Yksi blogiaiheista on Hannalle ja hänen lukijoilleen erityisen henkilökohtainen. Palautetta tulee aina, kun Hanna Sumari kirjoittaa vaihdevuosista. – Viestien sisältö kertoo, että siitä puhutaan edelleen liian vähän avoimesti, tieto on sirpaleista, asia hävettää, naurattaa ja ahdistaa. Itselleni vaihdevuodet olivat pitkän aikaa järjetön tabu. Siitä en todellakaan puhunut. Kammoksutti koko ajatus, että vaihdevuodet tulisivat minulle tai tunnustaisin sen aviomiehelleni! Ei siis todellakaan! Vuosi sitten Hannan vaihdevuodet kärjistyivät tallinnalaisessa ravintolassa, missä hän oli miehensä ja tyttärensä kanssa syömässä. Ruokailua häiritsi kymmenhenkinen suomalainen naisryhmä, joka piti niin kovaa meteliä, että muissa pöydissä asiakkaat joutuivat korottamaan ääntään. – Meteliä, meteliä, meteliä... ja nainen, jonka persvakoa sai ihailla koko ravintola. Mulla alkoi käyrä nousta. Muut asiakkaat loivat naisiin pitkiä katseita, mutta kukaan ei sanonut mitään. Pois lähtiessä iski piru. Hanna pysähtyi naisten pöydän viereen: ”Pidätte niin helvetillistä meteliä, että kaikki häiriintyy. Ja sinuna peittäisin tuon ravintolasalille näkyvän persvaon.” Sen jälkeen hän marssi ulos. Ulkona iski katumus. Mies ja tytär olivat vihaisia, Hanna soimasi itseään: Miksi piti mennä pilaamaan naisten päivä, miksi asiaa ei voinut esittää vähän nätimmin? – Satamassa sain Facebookissa viestin naisilta, olivat tunnistaneet. Haukkuivat minut kohteliaasti pataluhaksi, minkä ansaitsin. Olin iloinen viestistä, sillä pääsin pyytämään anteeksi tökeröä käytöstäni. Kerroin, että joskus päässä vaan kilahtaa. Sain naisilta anteeksi. Sitten alkoi kauhea parku. Hanna alkoi itkeä hysteerisesti. Kun mies vilkaisi kummeksuen, Hanna avasi vihdoin sydämensä. – KAI SÄ YMMMÄRRÄT, ETTÄ MULLA ON VAIHDEVUODET. TÄMÄ ON HELVETTIÄ! Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa blogiinsa vaihdevuosista.