Laulaja Hanna Pakarinen ponnahti Idols-kilpailun kautta kerralla Suomen tähtikaartiin. Vuosien ­varrella musiikkialan ­kulttuuri ja käytöstavat ovat muuttuneet parempaan, mutta vielä riittää petrattavaa.

Voitit 18 vuotta sitten Suomen ensimmäisen Idols-kilpailun. Mitä ajatuksia se nyt herättää?

Varmaan päällimmäisenä miten paljon ala on tänä aikana muuttunut. Silloin myytiin levyjä striimauspalvelujen sijaan. Kävimme paljon keikoilla, nykyään osaa niistä paikoista ei ole olemassakaan. Elämä muusikkona oli tosi erilaista.

Muistelen voittoa lämmöllä, koska se mahdollisti minulle kaiken. Maailma on vähän muuttunut laulukilpailujen myötä, ne antavat edelleen mahdollisuuksia, mutta voitto ei enää takaa uraa. Nuoret tietävät jo miten homma toimii. Toki kisat ovat hyvä tapa esittäytyä alan ihmisille ja saada kokemusta. Joitain ratkaisuja olisin voinut tehdä toisin, mutta olen myös ihminen, joka luottaa vahvasti tunteeseen ja johdatukseen. Jos jossittelisin koko ajan, tulisin hulluksi.

Miten ala on muuttunut metoon myötä?

Musiikkiala oli 20 vuotta sitten paljon naisvihamielisempi maailma, kuten viihdeala yleensäkin. Se on onneksi muuttunut metoon myötä, ja puhetapa vaikka naisartisteista ei ole niin tylyä kuin aiemmin. Mutta se oli pelin henki enkä silloin jäänyt sitä miettimään.

Olen ollut onnekas siinä mielessä, että Idols sinkosi minut suoraan huipulle. Siellä ei tullut vastaan niin paljon hyväksi­käyttäjiä. Itse olen sellainen, että sanon suoraan. Keikalla jos humalainen fani on tullut innoissaan taputtelemaan pyllylle, sanon kovaan ääneen, että käsi pois perseeltä.

Mutta olen nähnyt ja kuullut monista epämiellyttävistä tilanteista, joissa nainen on vaikka alisteisessa asemassa toiseen nähden ja jotain ikävää tapahtuu. Sellaista sattuu valitettavasti edelleen. Tärkeintä on se, että asioista puhutaan ja alalle tulevia nuoria neuvotaan, ettei öisin esimerkiksi tarvitse mennä hähmäisiin studioihin.

Lopetit viime vuonna työsi radiojuontajana. Mikä johdatti päätökseen?

Rakastan radiota ja äänityöskentelyä. Olin radiossa melkein 15 vuotta töissä, rakastan radiota ja äänityöskentelyä. Radio on minulle läheisin media, koska tuntuu siltä, että olet kahdestaan jonkun kanssa, vaikka kuulijoita olisi monta tuhatta. Silloin voi olla oma itsensä ja ­kulkea ihmisten matkassa mukana. Kaksi vuotta sitten minulle tarjottiin vakityötä ja se oli unelmieni täyttymys.

Mutta viime syksynä aloin jälleen ­julkaista musiikkia eikä radiolle riittänyt yksinkertaisesti aikaa, se vaatii kuitenkin niin paljon suunnittelua. Onneksi radio odottelee aina jos joskus tulee taas lisää tunteja vuorokauteen.

Olet mukana Tangomarkkinoiden tuomaristossa. Millainen tuomari olet?

En ole tehnyt paljon tuomarointia, mutta viimeksi kun olin yksinlaulukilpailun raadissa, herkistyin nuorten lahjakkuuksien edessä.

Odotan tuomarointia, sillä toivon, että esitys koskettaa tai tekee vaikutuksen.

Siihen koko homma perustuu, ei sille kuinka täydellisesti tai teknisesti laulaa.

En myöskään ole mikään tangokappaleiden asiantuntija, mutta luotan tulkintojen vahvaan tunteeseen. Se tekee tästä pestistä mielenkiintoisen.

Olet innokas saunoja. Mikä löylyissä kiehtoo eniten?

Äskettäin oli varmaan kuukauden tauko, kun en päässyt flunssan ja muun vuoksi käymään saunassa. Viime viikolla pääsin vihdoin. Ympärilläni oli vain ­pelkkiä meikittömiä naisia vihreissä pyyhkeissä ja meressä uimisen jälkeen menin penkille istumaan. Laitoin silmät kiinni, kuuntelin puheensorinaa ja mietin, että nyt olen turvallisessa paikassa. Ympärilläni oli pelkkiä voimanaisia ja totesin, että tämä on parasta mitä voi olla.

Sauna on kuin parin tunnin pikaloma, sinne ei voi ottaa puhelintakaan mukaan. Minulla on myös saunasiskoja, en tiedä edes heidän nimiään, mutta se ei haittaa. Sauna on todella terapeuttinen paikka näinä erikoisina aikoina. Olen Suomen Saunaseuran aktiivijäsen ja toimin sen viestintätoimikunnassa.

Täytit vuosi sitten 40 vuotta. Miltä se tuntui?

Olin odottanut sitä jo pitkään, koska ajattelin, että silloin olisin paljon pidemmällä tietynlaisessa viisaudessa. Järkytyn tasaisin väliajoin siitä, miten paljolta 40 kuulostaa, mutta olen innoissani vanhenemisen henkisestä puolesta. Osaan ottaa elämän paremmin vastaan, toisaalta fysiikka alkaa vähän jo pettää. Ryppyjä ei niin paljon ole, mutta väsymys näkyy heti naamasta. Nuoren lapsen kanssa elämä on aika tehokasta, ja välillä mietin jos olisin tehnyt lapsia vähän aiemmin, jaksaminen voisi olla toisenlaista. Toisaalta vanheneminen on myös mielenkiintoista, en pidä sitä ollenkaan surullisena.

Sinulla on neljävuotias poika muusikko­puolisosi kanssa. Mitä ­neuvoisitte, jos hän haluaisi artistiksi?

Musiikki on meille kummallekin intohimo, joten missään nimessä en ainakaan kieltäisi. Ehkä yrittäisimme tukea häntä parhaamme mukaan. Kyllä hän kovasti laulaa ja hyräilee, nyt kovin juttu on Fröbelin palikat. Laulamme myös yhdessä paljon. Rytmit ja sävelet tulevat pikkuhiljaa. Vaikka lapsellamme on hyvät geneettiset lähtökohdat, eihän sitä tiedä kiinnostaako häntä musiikki lopulta. Hänestähän saattaa tulla vaikka metrokuski.

Kerro jokin salaisuutesi.

Olen tosi hyvä suunnistamaan ja rakastan karttoja. Voisin katsoa niitä vaikka kuinka pitkään. Tykkään tietää missä olen.