Eeva

THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek: ”Olen halunnut elää toisin kuin äitini”

THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek: ”Olen halunnut elää toisin kuin äitini”
Intohimoisesti työhönsä suhtautuva THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek on opetellut nöyryyttä tuntemattoman edessä. Hänen työssään vaikeinta on osata kertoa, mitä tietää mutta myös, mitä ei tiedä.
Julkaistu: 3.6.2021
Hanna Nohynek, 62, nousee tietokoneensa äärestä kotonaan Vantaalla. Hänen työpöytänään toimii keittiön ruokapöytä, kuten useimmilla korona-ajan etätyöläisillä.
Kello on kohta iltaseitsemän. WHO:n rokotussuositusryhmän kokous on kestänyt lähes tunnin odotettua kauemmin.
”Kun työ on mielenkiintoista, sitä jaksaa. Ehkä paineensietokykyni on kohtuullisella tasolla”, tiedotusvälineistä tuttu rokoteasiantuntija ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri sanoo.
Hän napsauttaa päälle vedenkeittimen. Villapaitaan, urheilutrikoisiin ja villasukkiin pukeutunut Hanna Nohynek liottaa teepussia kuumassa vedessä ja hörppii juoman seisaaltaan keittiössä.
Koko päivä on mennyt istuessa. Ylilääkärin matkapuhelin kilahtelee toistuvasti. Moni media haluaa häneltä tuoreen lausunnon koronarokotetilanteesta.
”Hannan työt alkavat aamulla kello kahdeksan ja päättyvät seuraavan vuorokauden puolella kello 00.30”, kihlattu ja elämänkumppani Mika P. Salminen kertoo.
Kehitysmaista kiinnostunut Hanna Nohynek on työskennellyt Filippiineillä. ”Opin siellä fatalistisen käsityksen, että kaikenlaista tapahtuu.”
Iltaisin Hanna makaa vatsallaan lattialla television ääressä ja jatkaa työntekoa. Pariskunnalla on tapana saunoa joka päivä. He käyvät lauteilla läpi päivän tapahtumat.
Sen jälkeen pitäisi painaa pää tyynyyn, mutta Hanna jää vielä ”tekemään yhden esityksen”. Jos Mika on mökillä, Hanna valvoo töiden ääressä aamukolmeen.
Tee virkistää. Kahvia ei tässä taloudessa ole juotu vuoteen. Ei viime kevään jälkeen, kun Hanna ja Mika sairastivat yhtä aikaa koronan ja kahvi alkoi maistua saippualta.

Milloin on minun vuoroni?

Kansa kihisee kysymyksiä. Miksi rokottaminen on viivästynyt? Mitä rokotteita Suomeen on tulossa? Onko varmasti turvallista ottaa rokote? Miksei lapsia rokoteta? Mikä tässä mättää? Ja ennen kaikkea: milloin on minun vuoroni?
Hanna Nohynek vastailee hermostumatta. Hänen työnsä on pysyä ajan tasalla kansainvälisistä tutkimustuloksista ja suunnitella, kuinka asiat Suomessa hoidetaan.
Epävarmuus, kartoittamaton tieto, on hänen mielestään kiehtovaa. Silloin hän päästää esille uteliaan tutkijaminänsä. Hän on aina pitänyt haasteista. Jos häneltä kysellään itsestäänselvyyksiä, hän pukee kuvaannollisesti ylleen valkean lääkärintakin.
”Toisen ihmisen tuskaan ei pidä mennä mukaan vaan yrittää ymmärtää sitä. Suomalaisilla on hyvä peruskoulutus ja useimmat meistä ovat tervejärkisiä. Tieteessä on vain niin, että tilanne voi muuttua, ja sitten se katsotaan uudelleen.”
Hän hiljenee miettimään, milloin on viimeksi pitänyt vapaata. Kokonainen vuosi on mennyt lomapäiviä viettämättä.
”Toisen ihmisen tuskaan ei pidä mennä mukaan vaan yrittää ymmärtää sitä", Hanna Nohynek sanoo.
Stressin merkkejä Hanna Nohynekissä ei näy, eikä hänen tarvitse öisin etsiä unta. Ennen nukahtamistaan hän kuuntelee rauhoittavaa klassista musiikkia, mielellään Chopinin nokturnoja.
Ehkä puolalaismestarin sävelkulut kuljettavat Hannan lähelle suvun juuria, Keski-Eurooppaa. Nohynek on hänen tyttönimensä.

”Katson mieluummin eteenpäin”

Hanna Nohynekin orimattilalainen isoisän äiti matkusti aikanaan Hampuriin. Siellä hän tapasi tšekkien saksankieliseltä alueelta kotoisin olleen Wenzelin, jonka kanssa solmi avioliiton.
Ensimmäinen maailmansota sekoitti kuviot. Wenzel lähti Amerikkaan, mutta isoisän äiti palasi jatkamaan elämää Suomeen kahden lapsensa kanssa.
Perheen historian kunnioitusta kuvastaa, että Hanna on kastettu Helsingin Saksalaisessa kirkossa.
”Siskoni on selvittänyt suvun historiaa, mutta minua menneet eivät ole koskaan kiinnostaneet. Katson mieluummin eteenpäin.”
Hannan isä oli voimistelunopettaja ja äiti työskenteli käsityönopettajana. Työnjako kotona oli perinteinen: äiti laittoi kodin kauniiksi, kokkasi ja huolehti.
Isän kasvatus oli autoritääristä. Lapset tekivät kuntopiiriä, vaikkei se kovin hauskalta tuntunut, juoksivat lenkkejä, hiihtivät ja pelasivat jääkiekkoa.
Kaikkialle kuljettiin polkupyörällä, ja perheen isä retkeili Hannan, tämän pikkuveljen ja -sisaren kanssa pyöräillen.
”Liikunnasta syntyi elämänmuoto niin, että tulen nykyisin huonolle tuulelle, jos en pääse liikkumaan.”
Koulussa Hanna oli hikipinko. Vaatimustaso oli kova. Jos kokeesta tuli 10–, isä tiedusteli, miksi kympin perässä oli miinus.
”Elämässä on paljon johdatusta”, Hanna Nohynek sanoo.
Hannan pikkusisar sairastui diabetekseen. Se muutti perheen dynamiikkaa, sillä nykyisenkaltaisia hyviä hoitoja ei vielä tuolloin ollut. Äiti ja sisko muodostivat symbioosin, ja Hanna oppi ottamaan lisää vastuuta.
Isä valmensi Munkkiniemen koripallojoukkuetta ja kutsui silloin tällöin poikia kotiin. Kerran Hanna oli leiponut tarjottavaksi kakun.
”Tämä on meidän huonomman tytön tekemä kakku”, isä esitteli luomusta.
Lause jäi soimaan Hannan mieleen.

Kuka olen, mitä haluan?

Hanna Nohynekista ei tullut keittiöihmistä. Hän kirjoitti kuusi laudaturia – silloisen enimmäismäärän – pääsi valtiotieteelliseen tiedekuntaan papereilla, mutta pyrki ja pääsi opiskelemaan lääketieteelliseen tiedekuntaan.
Ennen sitä kasvunpaikan tarjosi vaihto-oppilasvuosi 17-vuotiaana Los Angelesissa. Aika kyseenalaisti koko hänen identiteettinsä: kuka olen, mitä haluan?
Hanna kävi yksityistä tyttökoulua univormu yllään. Toisen, ranskalaisen stipendiaatin kanssa hän ihmetteli amerikkalaisuuden olemusta. Koulutoveri sairastui vakavaan anoreksiaan ja palasi Ranskaan 35-kiloisena.
Vaihto-oppilasaikanaan Hanna tapasi myös ensimmäisen puolisonsa. He sitoutuivat henkisesti toisilleen Yosemiten kansallispuistossa, istuivat romanttisesti suuren vesiputouksen alla ja lupasivat olla ikuisesti yhdessä. Amerikkalaismies muutti Suomeen, viihtyi ja suomalaistui täysin.
Kun Hanna oli 18-vuotias, hän huomasi olevansa raskaana. Hän joutui pohtimaan tarkkaan, jatkaako opiskeluja vai valitseeko äitiyden.
Kun Hanna oli 18-vuotias, hän huomasi olevansa raskaana. Hän joutui pohtimaan tarkkaan, jatkaako opiskeluja vai valitseeko äitiyden. Abortti vaikutti suuresti hänen ammatinvalintaansa.
Tyttärensä Hanna synnytti kolmikymppisenä. Hän olisi halunnut useampiakin lapsia, mutta silloinen puoliso oli sitä mieltä, että yksi lapsi riittää.
”Alun perin minusta piti tulla lastenlääkäri. Niitä opintoja en saanut koskaan loppuun.”
”Kollegan kuolema oli minulle muistutus, että elämä ei jatku loputtomiin. Jos jotakin haluan, se on tehtävä nyt.”
Hanna Nohynek
Tutkimusprofessori Petri Ruutu etsi tutkijaa projektiinsa, ja Hanna tarttui tilaisuuteen. Hän ryhtyi tekemään väitöskirjaansa Kansanterveyslaitoksella, jossa hänen työparinaan toimi saman ikäinen Erja. Heidän lapsensakin olivat ikätoverit.
Erja sairastui aggressiiviseen rintasyöpään ja pian sen jälkeen myös toisen rinnan syöpään. Hän kuoli, kun hänen poikansa oli vielä alle kouluikäinen.
”Kollegan kuolema oli minulle muistutus, että elämä ei jatku loputtomiin. Jos jotakin haluan, se on tehtävä nyt.”

Myönteinen ajattelu auttaa

Hannalla on tapana kysyä itseltään, onko meneillään oleva tehtävä juuri sitä, mitä hän haluaa.
”Pitää erottaa toisistaan isot ja pienet asiat eikä ottaa murheita niistä pienistä. Tärkeämpää on ajatella myönteisesti.”
”Pitää erottaa toisistaan isot ja pienet asiat eikä ottaa murheita niistä pienistä. Tärkeämpää on ajatella myönteisesti.”
Hanna Nohynek
Hanna on työskennellyt useaan otteeseen kehitysmaatyössä Filippiineillä. Enää hän ei halua palata sinne, sillä tutun Boholin saaren ranta on nyt rakennettu täyteen turistihotelleja.
”Aiemmin siellä oli vain pieniä bambumajoja. Entistä paratiisia ei enää ole. Haluan säästää kauniin muiston.”
Filippiineillä Hanna sairastui denguekuumeeseen. Taudin swahilinkielinen nimi tarkoittaa luunmurtajakuumetta. Nimitys on osuva, sillä jäsensärky tuntui rikkovan Hannan luut ja lihakset. Väsymys oli sanoin kuvaamaton ja ihoon puhkesi pieniä verenpurkaumia.
Suomeen palattuaan Hanna sairasti vielä viikon Auroran sairaalassa Helsingissä. Taudin arveltiin olevan joko malaria, salmonella tai akuutti leukemia, ennen kuin sen aiheuttaja selvisi.
”Dengue oli minulla pahempi kuin korona.”
Hanna Nohynek on syvästi huolissaan luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä. ”Mitä voisimme tehdä, että myös lapsenlapsillamme olisi mahdollisuus nähdä metsää ja perhosia?”
Toisella Filippiinien-matkalla tautiin sairastui kilpapyöräilyä harrastanut murrosikäinen tytär. Boholin saarella terveydenhuollossa ei ollut kehumista, joten tyttären tilanne säikäytti. Hänet siirrettiin sairaalaan pääkaupunki Manilaan, missä äiti pysyi tyttärensä rinnalla.
”Koko hänen lihasmassansa katosi. Hän tervehtyi sairastettuaan muutaman viikon.”

”Liittoni purkautui ja äitini vammautui”

Lupaus ikuisesta yhdessäolosta puolison kanssa ei kestänyt. Pariskunta erosi oltuaan yhdessä 25 vuotta. Sitten Hannan äiti sairastui vakavasti.
”Tuntui kohtuuttomalta, että samaan aikaan liittoni purkautui ja äitini vammautui.”
Hannan eläkkeelle jääneellä äidillä ei ollut perussairauksia. 67-vuotiaana hän sai kipulääkkeistä pitkällisen pahoinvoinnin. Kukaan ei ymmärtänyt, että äiti kärsi hyponatremiasta, neste- ja suolatasapainon häiriöstä.
Äiti sai kouristuskohtauksia, joita hoidettiin suola-sokeriliuoksella. Se aiheutti aivojen turpoamisen ja selkäytimen painumisen.
”Iso osa hänen persoonallisuudestaan ja kyvystään liikkua ja puhua tuhoutui. Tein hoitovirheilmoituksen. Olin sen velkaa vanhemmilleni.”
Hoitovirhettä ei katsottu tapahtuneen.
”Tuntui kohtuuttomalta, että samaan aikaan liittoni purkautui ja äitini vammautui.”
Hanna Nohynek
”Olin oppinut Filippiineillä fatalistisen käsityksen, että kaikenlaista sattuu. Paljon on johdatusta, eikä kaikesta voi kantaa vastuuta. Vaikka tekee parhaansa, voi tapahtua ikäviä asioita.”
Epävarmuuden kanssa on vain pitänyt oppia elämään. Sen edessä Hanna tuntee nöyryyttä.
”Nykyisessä asemassani vaikeaa on, että pitää kertoa se, mitä tietää mutta myös siitä, mitä ei tiedä.”

Naisen malli

Hanna Nohynek huolehtii siitä, että saa joka päivä liikuntaa. Onneksi kulunut talvi toi lunta. Hän lähti ladulle iltaseitsemältä, hiihti niin, että sai itsensä hikeen, ja palasi töiden ääreen. Toimistolle hän matkustaa tarvittaessa junalla ja polkupyörällä.
Puoliso huolehtii ruuanlaitosta ja järjestyksen pidosta kotona. Hän kulkee Hannan perässä ja korjaa tämän sinne tänne pudottelemat vaatteet ja tavarat paikoilleen.
Miehen mielestä kaiken pitää olla tiptop.
Viime kesänä Mika saattoi olla kuukauden mökillä ja tulla Vantaalle pesemään pyykit, tiskialtaan ja vessan.
Hanna Nohynek tapasi ensimmäisen puolisonsa vaihto-oppilasvuotenaan Kaliforniassa. Nykyinen kihlattu löytyi tansseista Vantaalla. ”Mika oli hyvä tanssimaan, ja pidin hänen huumorintajustaan.”
Naisen mallia Hanna ei ole ottanut ainakaan äidiltään.
”Äiti ei ikinä sanonut pahasti isälle ja alistui hänen toiveisiinsa. Ajattelin, että en koskaan ole tuollainen vaan teen, mitä haluan.”
Välillä tulee tiuskittua toiselle.
”Jos jokin menee pieleen, niin se on aina Mikan syy. Olen kyllä joskus pyytänyt anteeksi.”
Ehkä hän ottikin mallin isältään, joka oli usein poissa töidensä ja harrastustensa takia?
”Olen varmaankin ollut huono äiti, koska olen ollut paljon työmatkoilla. Lapsena tyttäreni saattoi soittaa laboratorioon ja kysyä, miksen ole kotona: ’Mulla on sua ikävä’.”
”Olen varmaankin ollut huono äiti, koska olen ollut paljon työmatkoilla. Lapsena tyttäreni saattoi soittaa laboratorioon ja kysyä, miksen ole kotona: ’Mulla on sua ikävä’.”
Hanna Nohynek
Puolison kautta lapsia on siunaantunut lisää, lastenlapsiakin on kuusi. Heidän kanssaan Hanna leikkii ja urheilee.
Välillä Mika joutuu maalla sanomaan, ettei kehtaa liikkua hulluttelevan, joen tukinuittoränneissä pyörivän porukan mukana.

Muutos ja muutto

Kevät tuo ison muutoksen, kun Hanna ja Mika muuttavat omakotitaloon Iittiin, Mikan syntymäkuntaan. Juna vie sieltä pääkaupunkiseudulle tunnissa ja vartissa.
Muutto oli juuri niitä asioita, joita ei kannata pitkään aprikoida.
Yhdessä viihtyvä pariskunta laskee Iitissä verkot ja rapumerrat, sienestää ja seurustelee kyläläisten kanssa. Mika metsästää ja valmistaa ateriat alusta loppuun. Hanna sekoittaa salaatin.
Keväällä Hanna Nohynek  muuttaa puolisonsa kanssa Iittiin. Suuren talon nimi on Kissankäpälä. Hanna voi istua sen toisessa päässä tietokoneensa ääressä, kun kihlattu paukuttaa rumpujaan kauempana.
Jonain päivänä pandemia loppuu ja viruksesta tulee yksi niistä, jotka jäävät keskuuteemme kiertämään.
”Sitten ryhdytään tekemään samalla tekniikalla entistä tehokkaampia rsv- ja influenssarokotteita.”
Hanna Nohynek sanoo tekevänsä töitä niin kauan kuin intoa riittää ja joku haluaa työskennellä hänen kanssaan.
”Esikuvana minulla on akateemikko, bakteriologian tutkija Pirjo Mäkelä. Hän oli mukana ideoimassa tutkimuksia ja analysoimassa tuloksia vielä pitkälle eläkkeelle jäämisensä jälkeen.”
Työvuodet kehitysmaassa ja äidin vammautuminen opettivat ylilääkäri Hanna Nohynekille, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Epävarmuuden kanssa pitää oppia elämään.
Jokainen edistysaskel palkitsee.
”On upeaa nähdä, miten tutkimusresurssit tuottavat läpimurtoja ja pystymme suojelemaan ihmisiä tulevilta pandemioilta. Niitä tulee, koska eläimet elävät entistä tiheämmin ja ihmisten ja eläinten virusten vaihdolle on enemmän mahdollisuuksia. Jatkossa olemme paremmin varautuneita.”
1 kommentti