Apu Terveys

Hanna Nohynek on innostuja: ”Ensireaktioni on aina joo, kivaa – lapsenlapset ovat hyvä tekosyy puuhailla kaikkea vähemmän aikuista”

Hanna Nohynek on innostuja: ”Ensireaktioni on aina joo, kivaa – lapsenlapset ovat hyvä tekosyy puuhailla kaikkea vähemmän aikuista”
Ylilääkäri Hanna Nohynek ottaa Onni-koiran mukaan saunaan, pyöräilee kesät talvet ja saattaa kiipeillä tukkikourussa lastenlastensa kanssa. Hanna on oppinut, että elämä on sattumanvaraista. Siksi hän ei murehdi asioita, joille ei voi mitään.
Julkaistu: 15.6.2022

Puihin saa kiivetä, mutta pudota ei saa. Tällä säännöllä mennään, kun ylilääkäri Hanna Nohynek viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Heitä on seitsemän, ­iältään nollasta yhdeksääntoista. Kuusi on miehen puolelta ja seitsemäs Hannan tyttären vasta maailmaan tullut ”lumoava pikku­mies”.

– Mieheni sanoo, että olen yhtä lapsellinen kuin nämä lapset ja he ovat minulle hyvä tekosyy puuhailla kaikkea vähemmän aikuista, ilkikuristakin, Hanna sanoo kotonaan Kausalan kylässä Iitissä.

Puihin Hanna ei tunnusta itse enää vähään aikaan kiivenneensä, mutta on ”duudsoillut” lastenlasten kanssa läheisessä Kymijoessa olevan Mankalan voima­laitoksen vanhoissa tukkikouruissa.

Sääntö puihin kiipeämisestä pätee oikeastaan muuhunkin elämään. Se kuvastaa, millainen Hanna on.

– Innostun helposti, ja minut on helppo puhua tekemään asioita. Ensireaktioni on aina joo, kivaa. Harvoin on tullut kaduttua, että sanoo jees.

Suomessa ei liene montaa ihmistä, joka ei tietäisi, kuka Hanna Nohynek on. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri ja rokoteasiantuntija on ollut yksi korona-ajan kasvoista. Väsymättä hän on vastannut kysymyksiin koronarokotteista ja -rokotuksista.

Hannan läppäri on auki ruokapöydällä, jonka äärellä hän mieluiten tekee etätöitä. Kun nostaa katseen, voi upota ikkunan takana olevien puiden vihreyteen. Täällä luontoon pääsee kotiovelta, ja perheen mökkikin on vain vähän pidemmän pyörämatkan päässä.

Hanna ja hänen kihlattunsa Mika Salminen muuttivat tänne maalle Vantaalta runsas vuosi sitten. Tässä kohtaa on mainittava, että mies ei ole se THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja ja Hannan kollega Mika Salminen, vaan ihan toinen Mika. Sekaannuksiakin on nimittäin joskus ollut.

Hannan jaloissa touhuaa puolivuotias labradorinnoutaja Onni. Sitä ennen perheessä oli hetken Allu-koira. Se oli kuitenkin sairas ja jouduttiin lopettamaan vain muutaman kuukauden iässä. Se oli kova paikka etenkin isännälle. Sitten vähän yllättäen, kennelien verkostojen kautta, löytyi Onni.

– Se on syntynyt Puolassa, ja sen piti mennä Ukrainaan. Kun sota syttyi, se ei ollut enää mahdollista.

Onni sai maaliskuussa kodin Iitistä. Se on vähän arka mutta leikkisä. Kun katse välttää, se kantaa toimittajan kengän keskelle olohuonetta.

Hanna kiipeilemässä puussa 1960-luvun alussa.

Paljon liikuntaa, vähän sokeria

Helsingissä syntynyt ja Espoossa kasvanut Hanna on sopeutunut hyvin maalaiselämään. Kylällä on ruokakauppoja ja hyvä kalatiski, maatilatori sekä kukkakauppa, joka toimittaa Hannalle kimpun perjantaisin. Miehen metsästys- ja kalastuspaikat ovat lähellä.

– Helsinkiin pääsen fillari-juna-fillariyhdistelmällä. Otan pyörän mukaan junaan, ja pyöräilen Pasilasta Keskuspuiston läpi THL:n toimistolle.

Hanna pyöräilee ympäri vuoden. Liikunnallisuuden hän sai kodin perintönä.

– Isä oli jumppamaikka, ja meillä liikuttiin aina. Käytiin futaamassa, pelaamassa lätkää, fillaroitiin ja juostiin lenkkejä. Isä oli kilpailuhenkinen. Aina piti mitata sydämensykettä ja Cooperia ja olla parempi.

Hanna ei silti ole kokenut liikunnasta paineita.

– Hiihtäessä riittää, että heitän kymmenen kilometrin lenkin ja pysähdyn välillä kuuntelemaan ja katselemaan metsää. Fillarilla ei tarvitse mennä nopeinta vauhtia. Kaikki Ourat ja rannekkeet hirvittävät. En halua, että elämä menee mittaamiseksi.

"Kai sitä joskus otti päähän, että meillä ei saanut syödä karkkia. Mutta sitä syötiin sitten jossain muualla."
Hanna Nohynek

Yksi tapa hänellä kuitenkin on. Hän kirjaa viikon pyöräilyt ja kävelyt kalenteriinsa. Niin näkee, ettei elämä mene istumiseksi. Hanna selaa kalenteristaan edellisviikon: pyörän selässä kertyi 62 kilometriä.

Lapsena Hanna myös soitti viulua ja kitaraa ja lauloi kuorossa. Hän oppi nauttimaan taide-elämyksistä ja kulttuurista. Kuorolaulua hän harrastaa yhä.

Hanna on sisarusparven vanhin. Hänellä on pikkuveli ja -sisko. Perheessä ruokailutavat olivat jämptit ja ihan suositustenkin mukaiset: ateriat syötiin säännöllisesti ja sokeria kartettiin.

– Kai sitä joskus otti päähän, että meillä ei saanut syödä karkkia. Mutta sitä syötiin sitten jossain muualla. Sain kotoa tasapainoisen elämän eväät.

17-vuotiaana Hanna lähti vaihto-oppilaaksi Los Angelesiin Yhdysvaltoihin. 1970-luvun puolivälissä siellä puhalsivat vaihtoehtoiset tuulet. Hannastakin tuli kasvissyöjä yli kymmeneksi vuodeksi.

Isä oli urheilumiehiä ja hyvä voimistelija. Kuvassa hän hauskuuttaa pikku-Hannaa.

Isän tytöstä kasvoi kova jätkä

Hanna oli isän tyttö. Kun hän sai kokeesta kymppi miinuksen, isä kysyi, että mikäs tämä miinus on. Kun isä kantoi illalla lapset nukkumaan, saattoi hän hieman – leikkimielisesti – kolhaista ovenpieliin. Isän mukaan se kasvatti kestämään elämän kolhuja.

– Isä vaati minulta paljon, tai ainakin minusta tuntui siltä. Samastuin häneen. Olen ollut omasta mielestäni kova jätkä.

Äiti taas hoiti kotia ja teki töitä käsityöopettajana.

– Hän olisi halunnut oman muotiliikkeen, mutta luopui uratoiveistaan, koska molempien vanhempien tuloja tarvittiin perheen elättämiseksi. Päätin, etten ryhdy tuollaiseen.

Eikä hän ryhtynyt. Hannalle työ on aina ollut tärkeää. Siinä hän tunnistaa isältä perityn vaativuuden.

– Se ehkä näkyy työssäni niin, etten ole koskaan täysin tyytyväinen aikaansaannoksiini, hän pohtii.

Äiti on kirjoittanut Hannalle tekemäänsä valokuva-albumiin: ”Olen itse keksinyt muutamia jumppa­liikkeitä, muun muassa tämän: Kukkuu.”

Kaikki on sattumanvaraista

Hanna opiskeli lääkäriksi. Opiskeluaikoina hän teki töitä kotiavustajana, kylvettäjänä sekä lääkintävahtimestarina ja hoitajana Puolarmetsän sairaalassa. Hannaa ajoi halu parantaa maailmaa.

– Halusin aina töihin kehitysmaihin. Halusin vähentää maailman epätasa-arvoisuutta ja tuskaa ja lasten turhia kuolemia.

Hän päätyi kuitenkin tutkijan­uralle. Lääkärin ­sosiaalinen vastuu -yhdistyksessä hän tutustui bak­teriologiin ja rokotetutkijaan, akateemikko Pirjo Mäkelään. Kolmekymppisenä Hanna aloitti työt Mäkelän ja Petri Ruudun johtamassa rokotetutkimusprojektissa. Pian hän huomasi odottavansa lasta.

– Pirjo oli sitä mieltä, että asiat hoituvat ja kaikki on mahdollista.

Se sopi Hannalle. Kun tytär syntyi, Hanna oli äitiyslomalla muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Hannan silloinen puoliso ja lapsen isä hoiti vauvaa ja toi tämän Hannalle töihin imetettäväksi.

– Enää labraa ei varmaan pidettäisi sopivana paikkana vauvalle, Hanna nauraa.

"Filippiineillä näki, että pieni lapsi voi kuolla infektioon. Ymmärsin, että kaikki on hyvin sattumanvaraista. Tänään voi olla vahvasti terve ja elossa, mutta huomenna kuollut."
Hanna Nohynek

Projekti vei Hannan myös Filippiineille, Boholin saarelle, jossa selvitettiin, ehkäiseekö uusi pneumokokkirokote lasten keuhkokuumetta. Aluksi koko perhe asui Filippiineillä puoli vuotta, ja myöhemmin he tekivät sinne lyhempiä reissuja.

Hanna muistaa ajat lämmöllä. Työ kantoi, ja oli juhlia ja hauskanpitoa. Ei ollut mikään ongelma, että lapsi pyöri mukana. Vapaa-ajalla koko perhe harrasti laitesukellusta.

– Luulen, että elämänilo ja kiitollisuus tarttuivat sieltä minuun.

Aika Filippiineillä vaikutti Hannaan muutenkin. Maassa oli taifuuneja ja maanjäristyksiä. Ihmiset elivät köyhissä oloissa.

– Siellä näki, että pieni lapsi voi kuolla infektioon. Ymmärsin, että kaikki on hyvin sattumanvaraista. Tänään voi olla vahvasti terve ja elossa, mutta huomenna kuollut.

Kokemukset auttavat suhtautumaan myös tämän ajan epävarmuuteen. Hanna on toiminnan ihminen: hän ei jää murehtimaan vaan tarttuu toimeen.

– Koko elämä on epävarmaa. En osaa ehkä pelätä, sillä tiedän, että elämässä voi tapahtua kauheita asioita. En huolehdi hirveästi asioista, joille en voi mitään. Mutta tietenkin sota Ukrainassa nostaa aggression ja voimattomuuden tunteita.

Hanna Nohynek pyöräilee ympäri vuoden. Töihin hän kulkee fillari-juna yhdistelmällä. Pyörä kulkee mukana junassa ja THL:n toimistolle hän pyöräilee Pasilasta Keskuspuiston läpi.

Stressi kääntyy voimaksi

Hanna on sairastunut vakavasti kahdesti elämässään. Ensimmäinen kerta oli, kun hän sai Filippiineillä hyttysten levittämän denguekuumeen. Kuume oli korkea, lihaksia särki ja kaikki maistui kummallisen metalliselta. Tautiin kuuluvat myös veren hyytymishäiriöt ja pistemäiset verenpurkaumat.

– Jos sellainen laajempi verenpurkaus tulee kallon sisälle, voi kuolla. Pelkäsin kuolemaa, ainakin ajoittain, mutta olin niin kipeä, etten jaksanut ajatella sitä.

Ja olihan kuoleman todennäköisyys kuitenkin hyvin pieni.

Toinen kamala tauti oli korona. Sen Hanna sairasti ensimmäisten joukossa Suomessa kevättalvella 2020. Hänen miehellään sairaus oli vielä pahempi.

Koronan vuoksi Hanna ei voi vieläkään sietää kahvia. Jokin sen maussa meni vikaan. Nyt hän juo teetä, omien sanojensa mukaan koko ajan.

Oliko rokotetutkijalle pettymys, etteivät korona­rokotteet pysty estämään kaikkia tartuntoja?

– Olin valmistautunut siihen, koska hirveän harva hengitystievirus on täysin estettävissä rokottein. Enemmän olisin ollut hämmästynyt, jos nykyiset rokotteet olisivat pystyneet sen täysin tekemään.

”Äiti muuttui yhdessä yössä eri ihmiseksi. Hän sanoi, että mene pois, haluan kuolla.”
Hanna Nohynek

Korona on tullut jäädäkseen – myös Hannan työpöydälle. Nyt hän on mukana laatimassa erilaisia mahdollisia skenaarioita ensi syksylle. THL:n töiden lisäksi Hannalla on kansainvälisiä tehtäviä Maailman terveysjärjestössä WHO:ssa. Ne hän tekee pro bono eli yhteisen hyvän vuoksi ja ilman palkkaa.

– Minua ihmetyttävät salaliittoteoreetikot, jotka sanovat, että lääketeollisuus on lahjonut minut. Kun näkisikin ne rahat!

Hanna tekee töitä 60–70 tuntia viikossa.

– Koen kyllä stressiä, jos en ole saanut asioita tehtyä. Mutta usein työt ovat niin mielenkiintoisia, että stressi kääntyy käyttövoimaksi.

Silloin Hanna raivaa aikaa illasta tai pikkutunneilta. Hän yrittää pitää kiinni siitä, että viikonloppuna olisi yksi päivä vapaa töistä. Aina se ei onnistu. Itse asiassa kalenteri paljastaa, että se onnistuu tuskin koskaan. Miksi työ on niin kiinnostavaa?

– Siinä on uusien asioiden äärellä ja voi vaikuttaa asioiden etenemiseen ja ongelmien ratkaisuun. Minulla on kysyvä mieli.

Hanna kokee onnea monenlaisissa hetkissä: kun hän tekee töitä, kuuntelee Sibeliuksen toista sinfoniaa ja tassuttelee loppukesän iltana uinnin ja saunomisen jälkeen mökin vintille.

Äidin menetys oli traagista

Viime vuosina Hanna on menettänyt molemmat vanhempansa. Tosin tavallaan hän menetti äitinsä jo aiemmin. Äiti sairastui ja vammautui vuonna 2000.

Hanna kertoo, että äiti käytti selkäkipuun lääkkeitä, jotka aiheuttivat pahoinvointia ja oksentelua. Sen vuoksi veren suolapitoisuus laski vaarallisen matalaksi. Kun se hätätilassa korjattiin, äidin aivot ja koko persoonallisuus vaurioituivat.

– Se oli hyvin traagista. Äiti muuttui yhdessä yössä ihan eri ihmiseksi. Kun kävin katsomassa häntä sairaalassa, hän sanoi, että mene pois, haluan kuolla.

Niin ei tapahtunut. Hannan isä oli äidin omaishoitaja vuosia. Aluksi äiti pystyi puhumaan joitakin sanoja ja liikkumaan, kunnes lopetti kokonaan. Hän kuoli muutama vuosi sitten.

Tapahtunut osoitti Hannalle jälleen, kuinka sattumanvaraista ja epäoikeudenmukaista elämä voi olla. Äiti huolehti aina muiden hyvinvoinnista, mutta sitten hänelle itselleen kävi näin.

– Vammautuminen olisi ollut estettävissä, jos joku olisi tajunnut ajoissa, mistä on kyse. Se oli monen tekijän epäonninen summa: minä olin työmatkalla, äidin oma lääkäri ei ollut päivystämässä, isällä ei ollut kotona energiajuomaa, eikä äiti itse ymmärtänyt tilanteensa vakavuutta. Tein siitä aikoinaan hoito­virhe­ilmoituksen. Olin sen velkaa perheelleni.

Se ei johtanut mihinkään, sillä äitiä oli hoidettu akuuttihoidon ohjeiden mukaan.

Äidin kohtalo opetti, että elämä on tässä hetkessä.

– Jos on tärkeitä asioita, joita haluaa tehdä, niitä ei pidä siirtää ”sitten joskus eläkkeellä” -tyylisesti, vaan yrittää raivata niille tilaa juuri nyt.

Kun koronapandemia alkoi, Hanna ja sisarukset perheineen päättivät jatkaa sunnuntailounaita syöpää sairastaneen isän kanssa, jotta isä ei jäisi yksin. He tiesivät, ettei yhteistä aikaa olisi paljon.

Onni-koira vie Hannan ja tämän miehen Mikan lenkeille ja seuraa heitä myös saunan löylyihin. He saunovat joka päivä.

Jatka lausetta

Nautin kun… Onni hyppää aamuisin sänkyyn ja rapsutamme toinen toisiamme. Siinä on myös kielletyn hedelmän maku, koska koira ei saisi tulla sänkyyn.

Hupsuin terveystekoni… on jogurttikoneen hankinta. Se jäi vähin äänin komeronperälle pölyttymään.

Kun muut eivät ole näkemässä… syön karkkia: salmiakkia ja lakua.

Puolison erilaisuus opettaa

Isä kuoli toissa vuonna. Sen jälkeen Hanna ja Mika saattoivat muuttaa tänne Iittiin.

Mies vilahtelee Hannan puheissa tuon tuosta. Hän laittaa ruoat – hirven ja kauriin lihaa ja kalaa – ja käskee iltaisin Hannaa sulkemaan tietokoneen ja tulemaan saunaan. He saunovat joka päivä. Onnikin viihtyy löylyissä.

– Kun erosin parikymmentä vuotta sitten, ajattelin, ettei kukaan varmaan halua enää laittaa hynttyitä yhteen kanssani, koska olen niin sitoutunut työhön.

Mutta Mika halusi?

– Hän ei varmaan tajunnut mihin ryhtyi!

He sattuivat Maija Vilkkumaan keikalle Hotelli Vantaalle ja ovat pitäneet yhtä 2000-luvun alusta lähtien.

– En olisi varmaan koskaan tavannut häntä muualla. Hän on rakennustekninen asiantuntija ja totaalisen erilainen kuin minä. Innostun helposti asioista, mutta en ehkä saa kaikkea vietyä loppuun. Mieheni taas on sellainen, että hänen ensimmäinen vastauksensa on ei. Hänen pitää mutustella asioita.

Hanna muistaa hetken muutaman vuoden takaa. Oli kesäkuun yö, ja alla oli punainen BMW Z3 -avo­auto, jonka Mikan ystävä oli ”diilannut” Saksasta. He ajoivat eräistä häistä kotiin. Tähtitaivas kaartui yllä, ja viima tuntui korvissa. Vapauden tunne oli huumaava.

– Olemme niin erilaisia, että olemme kauhean hyviä toisillemme. Opin häneltä elämän tasapainoa ja ihan uusia juttuja, joista en osannut uneksiakaan. 

Hanna Nohynek 

Meikki Maria Kiviaho. Tyyli Nina nuorivaara. Vaatteet: Tuulitakki, Kari Traa/Sokos. Urheilutoppi, Nike/Stockmann. Treenitrikoot, Esprit Sport. Pyöräilykypärä, Uvex/Parmax Oy. Pyöräilylasit, Bliz/Velosport. Fitnesskello, Polar. Tossut, Nike/Sokos. Edellisen aukeaman asu: Kashmirneuleasu, Balmuir/Stockmann. Kukkakuositoppi ja raitasukat, Esprit. Kaulakoru, Aida Impact/Sugar Helsinki.
  • Ikä: 63 vuotta
  • Ammatti: ylilääkäri Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa
  • Perhe: kihlattu Mika P. Salminen, Onni-koira, oma tytär ja hänen perheensä, Mikan lapset ja lapsenlapset
  • Harrastukset: Fillarointi, uinti, metsässä samoilu, kirjallisuus, näyttelyt Museokortilla, musiikki (lähes) kaikissa muodoissaan.

Kommentoi »