Eeva

Hanna Karttunen: "Kipu opetti tuntemaan rajani"



Hanna Karttunen: "Kipu opetti tuntemaan rajani"

Hanna Karttunen nousi sinnikkyytensä ansiosta kilpa- ja näytöstanssin huipulle. Hän kiersi esiintymässä kuninkaallisille ja sai kutsun legendaarisen muusikon kotiin Hollywoodiin. Vakava loukkaantuminen vei hetkeksi pohjan elämältä, kunnes Hanna käänsi luopumisen voitokseen.
Teksti Sanna Wallenius
Kuvat Petri Mulari

Näky on vangitseva. Gasellimaisen notkea nainen taivuttaa selän kaarelle, nostaa jalan korkeuksiin ja levittää kätensä sivulle kuin siiviksi. Iltaruuhka Helsingin Mannerheimintiellä on pahimmillaan, mutta kerrostalon katolla liikenteen melu peittyy tuulen huminaan ja lokkien kirkunaan.

Tanssija Hanna Karttunen, 44, tuntuu olevan kuin omassa maailmassaan, kun hän antautuu kameralle. Niin käy aina, sillä moninkertainen maailmanmestari ei osaa työskennellä puoliteholla.

”Haluakko, että teen vielä jotain?” Hanna kysyy kuvaajalta vahvalla Oulun murteella.

Kun työryhmä on tyytyväinen, Hanna riisuu jalastaan punaiset korkokengät ja laskeutuu jyrkkiä tikkaita pitkin ystävänsä kattoterassille. Sivustakatsojaa huimaa, mutta Hanna on tottunut työskentelemään yläilmoissa. Hän ehti esiintyä kaksitoista vuotta exhibition-tanssissa, jossa yhdistellään balettia, akrobatiaa ja vaativia nostoja.

Yhtä häkellyttävää luettavaa ovat Hanna Karttusen saavutukset latinalaistansseissa, joissa hän kilpaili eri parien kanssa vuodesta 1993 ja nousi tanssimaailman huipulle.

”Jos mummini eläisi, hän sanoisi, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen. Juuri niin siinä on käynyt. Yksi asia on vain johtanut toiseen ja tuonut minut tähän”, Hanna analysoi.

Kummallisia yhteyksiä

Kummallisia yhteyksiä Hannan elämässä riittää. Alkuvuodesta suomalaiselle soitettiin italialaisesta tuotantoyhtiöstä, joka pyysi Karttusta mukaan Rai1-kanavalla nähtävään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Hanna sai parikseen amerikkalaisnäyttelijä Don Diamontin, joka tunnetaan parhaiten roolistaan Kauniit ja rohkeat -sarjan Bill Spencerinä.

Pari eteni semifinaaleihin saakka, vaikka harjoittelupäiviä kertyi minimaalisen vähän Donin työn vuoksi. Diamont lensi koko kevään ajan Rooman ja Los Angelesin väliä.

Hanna ei olosuhteista häkeltynyt: tanssinopettajana hän on tottunut etsimään oppilaistaan nopeasti esiin parhaat puolet.

”Tanssissa ei ole kyse vain tekniikasta, vaan sisältämme kumpuavista tunteista. Ne voivat liittyä vaikka yksinäisyyteen, itsetuntoon tai erilaisiin pelkoihin. Minulle palkitsevin hetki on se, kun näen, että oppilas löytää tanssin avulla yhteyden itseensä.”

Hannan ammattitaitoa hyödynnettiin ohjelmassa muutenkin. Häneltä tilattiin suoriin lähetyksiin koreografioita ja ylimääräisiä tanssinumeroita, jotka Hanna myös ohjasi.

”Taiteellinen johtaja Milly Carlucci luotti minuun ja antoi vapaat kädet villeimpienkin ideoiden toteuttamiseen.”

Hannaa naurattaa vieläkin, kun hän muistelee kulissien takaista menoa Roomassa. Ohjelmalla oli joka viikko neljä miljoonaa katsojaa, ja valtava tuotantokoneisto oli kuin hikinen hornankattila.

”Lähetyksen alkuun saattoi olla vain muutama minuutti, mutta studiossa oli käynnissä täysi härdelli. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, ja osa yleisöstäkin oli tanssilattialla. Joka kerta tuntui siltä, ettei siitä kaaoksesta voi syntyä mitään. Mutta niin vain kameroiden käynnistyessä kaikki oli paikoillaan.”

Hannan kaltaiselta kurinalaiselta ihmiseltä työskentelytapa vaati totuttelua, mutta kuvausten loppuvaiheessa hän oivalsi eteläeurooppalaisen elämäntavan ytimen.

”Aika harva asia elämässä on sellainen, että se stressaamalla paranee. Italialaisten vastaus hankalissa tilanteissa on aina sama: calma, calma, ota rauhallisesti. Se on meille hötkyilijöille hyvä muistutus.”

Hanna haluaisi viettää enemmän aikaa miehensä Jone Nikulan kanssa.

Tuleva maailmanmestari

Minusta tulee maailmanmestari, pieni ja pippurinen tyttö ilmoitti äidilleen vuonna 1983. Kymmenkesäinen Hanna Karttunen oli aloittanut tuolloin kilpatanssin oululaisessa tanssikoulussa ja rakastunut lajiin sydänjuuriaan myöten. Tanssi meni kaiken muun ohi ja täytti pikkutytön viikot.

”Äiti taisi silloin toppuutella, että miettisin muitakin vaihtoehtoja. Ymmärrän miksi: en ollut mikään luonnonlahjakkuus, jonka ura olisi ollut heti ennustettavissa”, Hanna tuumaa huvittuneena.

Hanna alkoi kuitenkin jahdata sinnikkäästi unelmaansa. Hän tanssi myös balettia ja ehti kokeilla aerobiciä, joka vei maailmanmestaruuskilpailuihin Las Vegasiin ja New Orleansiin saakka.

”Muistan, kuinka joukkuekaverini jatkoivat silloin matkaa lomalle Miamiin ja totesin äidille, että minulle ei varmaan ikinä tule mahdollisuutta matkustella noin. Kuinka väärässä olinkaan!”

Ylioppilaaksi Hanna kirjoitti laudaturin papereilla ja aikoi hakea opiskelemaan lääketieteelliseen tiedekuntaan.

”Minulla olivat kaikki pääsykoekirjatkin jo hankittuina, mutta huomasin, että sisimmässäni rakastin eniten tanssia. Siihen tunteeseen halusin myös luottaa, sillä olen aina uskonut, että kun ihminen haluaa kehittää itsessään vilpittömästi jotain puolta, se tuottaa tulosta.”

Vanhemmat eivät yrittäneet jarrutella tyttärensä unelmia edes silloin, kun hänelle tarjoutui kaksikymppisenä mahdollisuus muuttaa tanssin perässä San Diegoon Yhdysvaltoihin.

”Isä sanoi, että jos haluan lähteä, minun pitää lähteä. Se oli sillä selvä. Olin nuori ja intoa täynnä. Ei silloin käynyt mielessäkään, että jokin voisi mennä pieleen. Näin vain mahdollisuudet”, Hanna muistaa.

Maailmalla

Hanna Karttusen kyvyt pantiin merkille pian. Kymmenen vuoden aikana tanssiparit vaihtuivat ja koti siirtyi San Diegosta Roomaan, Lontooseen ja Johannesburgiin. Liki jokaisesta kilpailusta Hanna palasi voittopokaali kanssa.

”Se ei olisi ollut mahdollista ilman kodin tukea ja hyviä valmentajia. Oululaiset Salme ja Asko Raukovaara sekä Siltalan Markku antoivat minulle tanssijana niin huikean pohjan, että niillä eväillä oli helppo suunnata eteenpäin”, Hanna kiittää.

Vuonna 2004 syntyi BBC:n Strictly Come Dancing -ohjelma. Brittiläinen tuotantoyhtiö kiinnostui suomalaisen kyvyistä, ja Hanna nähtiin ohjelman ensimmäisellä kaudella tanssin tähtiopettajana.

”Olen aina ollut luonteeltani heittäytyjä. Kun vastaan tulee kiinnostavia mahdollisuuksia, huomaan sanovani ’kyllä’ ennen kuin ehdin edes miettiä, onko minulla siihen aikaa tai rahkeita. Toisaalta juuri tuon luonteenpiirteen ansiosta olen päässyt kokemaan niin hienoja asioita”, Hanna pohtii.

Yhtä huikea seikkailu oli edessä, kun Hanna tutustui eteläafrikkalaiseen tanssija Victor Da Silvaan ja rakastui. Pariskunnasta tuli myös tanssipari, kun Hanna alkoi treenata poikaystävänsä kanssa exhibition-tanssin nostoja ja akrobatiaa.

Seurasi kilpailuja ja televisioesiintymisiä, joissa katsojat haukkoivat henkeään temppujen edessä. Ylivoimainen pari voitti lajissa peräkkäin kolme mestaruutta.

”Näytöstanssissa liikkeet voivat vaikuttaa hurjilta, mutta jokainen yksityiskohta on tarkoin mietitty ja satojen toistojen avulla opeteltu. Oikea tekniikka on todella tärkeä, sillä muuten loukkaantumisriski kasvaa.”

Sana legendaarisesta tanssiparista kiiri. Hannalta ja Victorilta alettiin tilata esityksiä hotellien avajaisiin ja maailmantähtien yksityistilaisuuksiin, kuten Japanin prinssi Mikasan ja Monacon ruhtinasperheen palatseihin.

”Tuntui absurdilta, kun tanssimme jälkeen prinssi Albert tuli kysymään, voisiko hän ottaa yhteiskuvan kanssamme.”

Eräänä päivänä Hanna huomasi seisovansa idolinsa, jazzpianisti Herbie Hancockin kotitalon ovella Los Angelesissa. Herbien vaimo Gigi Hancock tunnustautui Hannan ja Victorin suureksi ihailijaksi ja oli kutsunut tanssijat vierailulle.

”Yhtäkkiä olimme Herbien työhuoneessa, jossa mestari esitteli uutta pianoaan. Kun näin hyllyssä Oscar-patsaan ja seinällä platinalevyt, jalkani menivät aivan hyytelöksi. Herbien Watermelon Man on minulle todella merkityksellinen laulu. Se on ensimmäisiä cha cha -kappaleita, jonka muistan.”

Myöhemmin Hannan ja Victorin tiet pariskuntana erosivat, mutta tanssiparina he olivat lyömättömiä kymmenen vuoden ajan. Ura huipentui Lontoon Royal Albert Hallissa viisi vuotta sitten, kun Victor ja Hanna tanssivat viimeisen yhteisen tanssinsa täyden katsomon hurratessa.

Hanna Karttunen hoitaa jatkuvia kipujaan venytyksillä ja kipugeeleillä.

Loukkaantuminen

Pari vuotta sitten Hanna oli tanssiharjoituksissa Las Vegasissa, kun hän tunsi viiltävän piston oikeassa lonkassaan. Hanna yritti varata jalalle painoa, mutta se roikkui kauttaaltaan velttona. Kipu oli sietämätön.

”Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan, jossa todettiin, että lonkkaani asennettu proteesi oli lähtenyt paikoiltaan.”

Järkytys vei hetkeksi pohjan Hannan koko elämältä. ”Tanssi oli ollut minulle kaikki kaikessa ja yhtäkkiä jouduin tilanteeseen, jossa en enää tiennyt, pystyisinkö jatkamaan työtäni”, Hanna muistaa.

Lonkka saatiin takaisin paikoilleen, mutta kuukausia kestänyt toipuminen oli Hannalle käänteentekevä ajanjakso.

”Jouduin tutustumaan itseeni, kehooni ja tanssiin uudelleen, mutta minun piti opetella elämään myös jatkuvan kivun kanssa. Toki olisin voinut tukahduttaa kivun lääkkeillä, mutta sitä en halunnut. Sen sijaan opin kuuntelemaan kehoani ja annoin kivun määritellä rajat liikkumiselle.”

Kipu muistuttaa olemassaolostaan yhä, mutta Hanna ei anna sille ylivaltaa. Hän hoitaa jomotusta venytyksillä, paikallisilla kipugeeleillä ja mikroverenkiertoa vilkastuttavalla Bemer-matolla.

”Vaikka loukkaantumiset jättävät kehoon jälkensä, niille ei tarvitse alistua. Kannan nykyään jokaista arpea ja kolotusta kehossani ylpeydellä. Ne ovat kuin matkamuistoja eletystä elämästä.”

Parantuminen

Hanna Karttunen tietää olevansa onnekas. Hän toipui pahasta loukkaantumisesta yllättävän nopeasti, mutta ei voinut itse tanssia pitkään aikaan. Tanssikilpailujen seuraaminen oli parasta lääkettä toipilaalle, joka oli ehtinyt ikävöidä tanssia.

Erityisesti mieleen on jäänyt Floridassa järjestetty ProAm-tapahtuma, jossa tanssinopettajat osallistuvat kilpailuihin amatöörioppilaidensa kanssa. Laji on lisännyt nopeasti suosiotaan maailmalla.

Hanna kiinnitti tanssilattialla huomiota 92-vuotiaaseen mieheen, joka eteni opettajansa kanssa varovaisin liikkein. Kun katseet kohtasivat, Hanna näki miehen silmistä, kuinka sanoinkuvaamattoman onnellinen tämä oli.

”Se oli minulle järisyttävä ja koskettava hetki. Vanhuksen sydämestä kumpuavan riemun kautta ymmärsin, ettei minun tarvitse luopua tanssista, vaikken voisi enää koskaan itse esiintyä. Saan suurimman tyydytyksen siitä, että näen oppilaideni onnistuvan tai katsojien liikuttuvan koreografioistani”, Hanna pohtii.

Oivalluksen jälkeen päätöksen tekeminen oli helppoa: Hanna lopetti kilpa- ja näytös-uransa ja keskittyy nykyään valmennustyöhön, tuomarointiin ja hyvinvointiluentoihin. Tanssikeikkoja hän tekee enää satunnaisesti.

”Olen onnellinen, että olen saanut kokea niin huikeita asioita, mutta loukkaantumisen jälkeen tiesin, etten halua enää ottaa turhia riskejä ja vaarantaa terveyttäni.”

Hanna sanoo olevansa nykyään itseään kohtaan muutenkin armollisempi. Hän huoltaa kehoaan aiempaa aktiivisemmin eikä lähde treenaamaan sairaana.

Loukkaantumisen suurin merkitys on avautunut henkisellä puolella.

”Kun olin surrut pettymyksen läpi ja tehnyt luopumistyön, löysin itsestäni entistä vahvemman puolen. Ymmärsin, että tanssi on paljon suurempi osa minua kuin vain tanssiparketilla tapahtuva suoritus, johon en ollut tyytyväinen edes silloin, kun yleisö osoitti suosiotaan seisaallaan taputtaen”, Hanna pohtii.

Viime vuosina Hanna on alkanut viihtyä yhä enemmän kotimaassaan. Vuonna 2010 hän tapasi Suomen Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kuvauksissa miehen, joka antoi syyn pysähtyä. Rockpiireistä tuttu toimittaja Jone Nikula tuli aivan toisenlaisesta maailmasta kuin Hanna, mutta tanssija huomasi heti viihtyvänsä miehen seurassa.

”Tavatessamme kiersin vielä esiintymässä Victorin kanssa, joten tilanne vaati Jonelta hyvää itsetuntoa. Hän ei ole kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut työtäni, vaan on ymmärtänyt, että tanssi on elämäni.”

Hanna tietää, että hänen elämäntapansa edellyttää parisuhteelta tavallista enemmän luottamusta. Paritanssi on lajina hyvin fyysistä, ja ammattitanssijat tuntevat usein toisensa vuosien takaa.

”Ehkä Jone näki minusta jo suhteen alkuvaiheessa, että olen sataprosenttisen uskollinen enkä osaa valehdella. Mieheni kyllä tietää, kuinka paljon hän merkitsee minulle. Se tosiasia ei miksikään muutu, vaikka välissämme olisi tuhansia kilometrejä.”

Häähumua

Hannan ja Jonen häitä juhlittiin Helsingin Suvilahden Kattilahallissa neljä vuotta sitten. Yhteinen koti on Helsingissä, mutta pari saattaa nähdä toisiaan vain muutamana päivänä kuukaudesta. Hanna sukkuloi työnsä vuoksi yhä maailmalla, sillä hänellä on tanssioppilaita Kiinassa, Venäjällä, Japanissa ja Yhdysvalloissa.

”Vaikeimpia ovat lähdön hetket. Välillä tuntuu, että jätän aina jonkun ihmisen jonnekin: perheeni ja Jonen Suomeen tai ystävät maailmalle. Se aiheuttaa toisinaan haikeutta ja irrallisuuden tunnetta, mutta sen kanssa on vain opittava elämään”, Hanna myöntää.

Jos työtilanne sallii, puoliso matkustaa toisinaan Hannan mukana.

”Yritän ajatella niin, että ehkä omituisen työni ansiosta olemme päässeet kokemaan yhdessä myös paljon sellaista, johon muilla pariskunnilla ei ole mahdollisuutta.”

Tulevaisuuden unelmakin mielessä välähtää. Siinä Hanna asuu Jonen ja kissojensa kanssa jossain lämpimässä ja nauttii pikku-kylän arjesta valkoviiniä siemaillen ja katusoittajia kuunnellen.

”Mutta juuri nyt elämä on hyvää tällaisenaan. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.” ●

"Ennen esiintymistä olen kuin villieläin häkissä", Hanna Karttunen kuvailee.
Julkaistu: 11.8.2018