Hangossa on upeita silokallioita, joilta on hyvä pulahtaa uimaan kuin hylje tarvitsematta pelätä, että pohjamuta sotkee veden. Näkyvyys on muutenkin Hangon seudun rannikkovesissä varsin hyvä, sillä vesi on kirkasta – suuria asutuskeskuksia, peltoja ja muita ravinnepäästöjen lähteitä ei ole aivan lähimailla.

Välttämättä Hangon vedenalaiseen luontoon tutustumiseksi ei tarvita kummempaa kuin uimataito ja sukelluslasit. Kun siihen vielä lisää vedenkestävän kompaktikameran – niitä on nykyisin saatavilla varsin edulliseen hintaan eri valmistajilta – voi myös ikuistaa vedenalaisen retkensä parhaat hetket.

On kesäkuun helteinen päivä, ja aurinko paistaa lähes taivaan lakipisteessä. Valoa ja lämpöä riittää. Pulahdan hieman viileään mutta uintikelpoiseksi lämmenneeseen mereen ja alan tähystellä ympärilleni.

Kaikkialla näkyy keltaisten kuplamaisten lehtien koristamaa rakkohaurua. Tuon Itämeren avainlajin aikaisempi nimi oli rakkolevä, mutta se ei kuulu sen enempään leviin kuin kasveihinkaan.

Hauru-nimitys on ollut kansankielisessä käytössä jo aikaisemmin Suomen länsirannikolla. Ennen vanhaan rakkohaurua käytettiin muun muassa lannoitteena ja väriaineena. Vielä silloin, kun rakkohaurun nimi oli rakkolevä, Suomessa oli jo hauru-niminen laji, pikkuhauru. Siitä käytettiin myös nimeä kapearakkolevä. Pikkuhauru on Itämeren kotoperäinen laji, joka viihtyy hieman vähäsuolaisemmassa vedessä kuin rakkohauru.

Rantakalliosta törröttävien rakkohaurupuskien muoto tuo mieleen koralliriutan. Haurun värikkyyttä lisäävät sen lehtien pinnalla olevat pulleat, keltavihreät ilmarakkulat, joista laji on saanut nimensä.

Veden aaltoilu vaikuttaa rakkohaurun muotoon. Kaasurakkulat toimivat kellukkeina, joiden avulla hauru kurkottaa kohti valoa, mutta tyrskyjen pieksämillä luodoilla hauruun ei kasva rakkuloita lainkaan.

Rakkohaurumetsää sanotaan Itämeren lastentarhaksi, koska niin moni eläin kasvattaa jälkikasvunsa siellä.

Rakkohaurun seasta pilkottaa pitkulainen, nauhamainen otus. Se ui minua kohti, ja tarkennan kamerani sen naamaan. Yllätyn suuresti, kun otus muistuttaakin merihevosta! Se on kala nimeltä siloneula, ja se on kuin onkin merihevosten sukulainen.

Merineulat kuuluvat putkisuukaloihin (Syngnathiformes). Ne ovat saaneet nimensä pitkästä ja kapeasta kuonosta. Sen päässä on vain pieni suuaukko, jolla ei kovin suuria saaliskaloja pysty imaisemaan. Saalistavat putkisuukalat odottelevat yleensä planktonäyriäisen tai pikkukalan lähestymistä ennen kuin yrittävät napata sitä pipettimäisellä suullaan.

Merihevosen jälkeen vastaani ui meduusa! Jopas on eksoottisen tuntuinen lajikattaus täällä kotoisella Itämerellä.

Eivätkä meren kummajaiset siihen lopu. Ihmettelen hiekkapohjaan painautuvia litistyneen oloisia kaloja, hietatokkoja, sekä läpikuultavia katkarapuja.

Suomen merialueilla elää kotoperäisenä lajina leväkatkarapu. Viime vuosina on yleistynyt myös ihmisen mukana kulkeutunut tulokaslaji, sirokatkarapu. Tapaan molempia lajeja Hangossa snorklausretkelläni, joskin sirokatkarapuja tuntuu näkyvän selvästi enemmän.

Verrattuna moniin valtamerien lajeihin Itämeren eliöt ovat pieniä ja huomaamattomia. Niiden havaitsemiseksi pitää usein pysähtyä paikalleen, terästää katsetta ja havainnoida ympäristöä pitkään ja hartaasti.

Itämeri on maailman suurten merien rinnalla nuori tulokas. Jos se ei olisi yhteydessä Pohjanmereen Tanskan kapeiden salmien välityksellä, Itämeri olisi järvi, yksi maailman suurimmista.

Olen monesti ihmetellyt sitä, miten pienestä on kiinni, että jokin meri olisi itse asiassa jättiläismäinen järvi: esimerkiksi Välimeri ja Mustameri ovat Itämeren tavoin yhteydessä maailman valtameriin vain kapean salmen kohdalla.

Oikeastaan vain yksi jättiläismäinen merimäinen alue on jäänyt eristyksiin järveksi: Kaspianmeri.

Maapallon pinta-alasta suurin osa on veden peitossa, ja itse asiassa mantereetkin ovat merestä kohoavia suuria saaria. Siksi kaikki maailman meret ovat yhteydessä toisiinsa.

Noista pohdinnoista huomaa, että maantiede oli jo koulussa suosikkiaineitani.

Ajatukseni saavat lisäpontta, kun solahdan Itämeren aaltoihin – maantiede, eli Itämeren eristäytyneisyys, mataluus ja vähäsuolaisuus selittävät, miksi Itämeressä kuvaamani eliöt ovat sellaisia kuin ovat.

Pohjoinen sijainti ei yksin kelpaa selitykseksi, sillä esimerkiksi Norjassa huomaa, kuinka Jäämeri muistuttaa enemmän etelän suuria valtameriä kuin meidän erikoista Itämertamme.

Keskisyvyydeltään vain 54-metrinen Itämeri on niin sanottu murtovesialue. Siellä elää sekä makean että suolaisen veden lajeja, jotka ovat sopeutuneet kylmyyteen ja alhaiseen suolapitoisuuteen.

Murtovedessä eläville valtameren eliöille kuten sinisimpukoille käy niin, että ajan mittaan niiden koko pienenee.

Itämerellä on eräs merkittävä piirre, jonka ansiosta siellä elää runsaasti erilaisia lajeja: rannikko on rikkonainen ja täynnä saaria sekä poukamia, joissa pinnanalainen lajikirjo on suuri. Maankohoaminen lisää maiseman vaihtelua ja monimuotoisuutta.

Parhaita paikkoja vedenalaiselle luontoretkelle ovat suojaisat laguunit, joissa on runsaasti merikasvillisuutta ja joissa tuuli ei pääse nostattamaan aallokkoa. Sellaisia paikkoja Hankoniemellä on runsaasti.