Merellä veneilevälle merirokko, perinteiseltä nimeltään näkki, on tuttu. Maa­kravulle laji voi tulla vastaan, jos marketista ostaa sinisimpukoita. Toisinaan simpukan kovaan kuoreen on kiinnittynyt pieni valkoinen kökkäre, jonka irti saaminen on tuskaisaa.

Se on kalkkikuori, jonka aikuinen merirokko muodostaa ympärilleen. Merirokko itse on siimajalkainen äyriäinen.

Yleensä yksittäisen merirokon kuori kasvaa halkaisijaltaan noin sentin mittaiseksi. Kun lajin yksilöt tuppaavat kiinnittymään aivan vieri viereen, merirokko voi muodostaa vedenalaisen kallion – tai veneen kyljen – pintaan suuren yhtenäisen röpelöisen pinnan.

Veneilijälle laji on melkoinen vaiva, sillä merirokotettu veneen runko liukuu vedessä paljon nihkeämmin kuin puhdas. Lisäksi merirokkoryppäät voivat tukkia esimerkiksi jäähdytysvesijärjestelmiä.

Vieraslajista on riesaa kotoperäisille lajeille, sillä se vie tilaa muilta kiviin tai kallioihin kiinnittyviltä eläimiltä ja kasveilta. Simpukoihin kiinnittyneet meri­rokot voivat häiritä isäntiensä elämää.

Merirokon alkuperä on vähän arvoitus, kertoo tutkija Okko Outinen Suomen ympäristökeskuksesta.

Tämä johtuu siitä, että laji on levinnyt jo takavuosisatoina niin laajalle maailmassa, ettei sen alkuperää ja leviämis­reittejä saada varmuudella selville.

– Todennäköisesti laji on Amerikasta peräisin, Atlantin puolelta.

Itämerelle merirokko saapui ennen 1800-luvun puoliväliä.

– Tämän lajin huomaa tosi helposti veneen tai laivan kyljestä tai laiturista. Ja vanhemmissa julkaisuissa on raportoitu ympäri Itämerta ensimmäisiä havaintoja lajista 1800-luvulta, jota ennen merirokkoa ei Itämeressä ollut, Outinen kertoo.

Merirokko luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi.

Merirokko on ennen kiinnittymistään toukkavaiheessa. Toukka on alle millin mittainen, eikä sitä ole helppo erottaa vesimassasta, jossa se ajelehtii. Se voi kulkeutua merivirtojen mukana uusille alueille, mutta ei kovin pitkälle, sillä toukkavaihe on melko lyhyt.

– Laboratorio-oloissa toukkavaihe ­kestää lämpötilasta riippuen viikosta ­kahteen viikkoon.

Toukkavaiheessa olevia merirokkoja voi joutua laivan painolastivesitankkiin. Sitä kautta laji voi levitä myös laivaliikenteen mukana. Samassa kyydissä kulkee laivojen runkoihin kiinnittyneitä aikuisia ­yksilöitä.

Tämän uskotaan olevan lajin pääasiallinen leviämismuoto. Merirokot saattavat munia jopa tuhansia munia per yksilö meren pohjalle. Lisäksi laji voi levitä simpukkaviljelmien välityksellä.

Merirokon lisääntyminen on jännittävää touhua. Aikuiset merirokot ovat kaksi­neuvoisia, niillä on siis sekä naaraan että koiraan sukuelimet.

Merirokon penis on jopa kahdeksan kertaa itse otuksen pituinen. Näin se saa paikalleen kiinnittyneenäkin laskettua siittiönsä toisen merirokon viereen meriveteen.

Tutkimusten perusteella merirokko voi tosin hedelmöittää myös itsensä.

Aikuinen merirokko siivilöi itselleen sapuskaa ohi virtaavasta meri­vedestä ­karvojen peittämillä jalka­pareillaan. Meri­rokko käyttää ravinnokseen eläin- ja kasviplanktonia.

Suomen vesillä merirokon aikuiselämä on lyhyempi kuin leudommilla seuduilla.

Toukat alkavat kiinnittyä koville pinnoille keskikesällä ja heinä–elokuun vaihteessa rokkokasvustot voivat olla jo melkoisia.

Juuri tässä vaiheessa veneiden pohjat kannattaa puhdistaa merirokosta, sillä kiinnittyneet äyriäiset eivät ole välttämättä ehtineet muodostaa vaikeasti ­pohjasta irtoavaa suojakuorta. Uusia merirokkoja ei myöskään välttämättä kiinnity yhtä nopeasti puhdistamisen jälkeen samalla purjehduskaudella, vaikka laji saattaakin tuottaa useita sukupolvia kesässä.

Jos merirokko saa kiinnittyä rauhassa ja kasvattaa suojakuorensa, sillä on muutama kuukausi elinaikaa.

– Merirokko sietää hyvin kylmiäkin vesiä jonkin aikaa. Mutta jos vesi on monta kuukautta lähelle nolla-asteista, niin kuin Suomessa, merirokko ei siitä selviydy, Okko Outinen kertoo.

Lämpimämmissä oloissa merirokko elää pidempään, mutta ei yleensä kuin korkeintaan kaksi vuotta.

Koska pitkät kylmät jaksot ovat merirokolle hankalia, ilmaston – ja merten – lämpeneminen voisi hyödyttää vieraslajia.

Merirokon leviämisen tärkein lukko Suomen vesillä on kuitenkin suola­pitoisuus. Okko Outinen kertoo, että laji kykenee sietämään kahden promillen eli tuhannes­osan suolaisuutta merivedessä, mutta yleensä viihtyy huomattavasti paremmin 5–10 promillen suola­pitoisuuksissa.

Merirokko kyllä sietää vähäisempääkin suolapitoisuutta jonkin aikaa, muttei kuukausikaupalla. Tilanne on siis vähän sama kuin jäätävän veden kanssa.

Merirokko ei ole käytännössä levinnyt Perämerelle juuri matalan suolapitoisuuden vuoksi.

– Aika lailla Merenkurkusta menee esiintymisalue poikki. Uus­kaarlepyystä on vielä satoja havaintoja, siis Merenkurkun kynnykseltä, Outinen sanoo.

Nykyisellään näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että olot Pohjanlahden pohjois­pohjukassa muuttuisivat meri­rokolle suotuisemmiksi. Ilmastokriisikin luultavasti vähentää Perämeren suolapitoisuutta, ei nosta sitä.

Tämä johtuu siitä, että sadannan ennustetaan lisääntyvän. Se taas lisää mereen laskevien jokien virtaamaa ja niin mereen päätyy entistä enemmän makeaa vettä.

Myös Itämereen suolaista vettä Pohjanmereltä Tanskan salmien läpi tuuppaavat suolapulssit ovat ennemminkin vähentyneet kuin lisääntyneet.