Risto on vitun epähauska elokuva. Elokuvassa Risto Kaskilahti esittää Risto Kaskilahti -nimistä näyttelijää, joka ei kuitenkaan muistuta sitä oikeaa Kaskilahtea kuin kahdella tavalla: kumpikin on viehättävällä tavalla vitun ruma ja kumpikin on saavuttanut yleisönsuosionsa esiintymällä vitun paskoissa Ylen ohjelmissa.
Toistan sanaa vittu, jotta saavuttaisin Riston dialogin nokkelimpien hetkien hengen. Elokuvassa kiroillaan runsaasti, kun kiroilu on muka dramaattista ja koomista. Harvoin näkee näin pitkäveteistä komediaa. En sano tätä kevyin sydämin. Koska en ensi katsomisella ymmärtänyt, mistä vitusta on kyse, katsoin Riston kahdesti, toisen kerran usean eri-ikäisen toimittajan seurassa, eikä siinäkään salissa kuulunut leffan aikana kuin yksi naurahdus. Se kuului, kun elokuvassa sanottiin sana kakka.
Minä en nauranut. Edes kakka ei nyt ylittänyt ilokynnystä.
Siitä olen varma, etten saa takaisin niitä neljää tuntia, jotka Riston kahteen katsomiskertaan haaskasin.
Risto. Mistä on kyse? Eräänä päivänä Risto Kaskilahden päähän putoaa Ylen studiossa spottivalo.
Neliraajahalvaantuvalla näyttelijällä on muutenkin mennyt huonosti. Rooli suositussa maalaiskomediasarjassa loppui, ja nuori vaimo (Krista Kosonen) on paljastumassa rahaa kärkkyväksi hyväksikäyttäjäksi. Talo on menossa pankille ja 18-vuotias poika (Jarkko Niemi) on nyrpeä kusipää.
Onnettomuuden jälkeen kaikki muuttuu. Yle alkaa maksaa jättikorvauksia. Lähipiiri juonii, miten ottaa tilanteesta kaikki irti. Vaimo voi ryhtyä taiteilijaksi, ja vammautuneen näyttelijäsuosikin vaimon tauluthan menisivät hyvin kaupaksi. Poikaa kiinnostaa lorviminen ja faijan nuoren muijan paneminen. Sitten Kaskilahti saakin liikuntakykynsä takaisin, ja sehän tulee pitää salassa, etteivät korvaukset lopu.
Näytti siltä, että luvassa on satiiri. Liikutaan julkisuuden kulisseissa, vinoillaan jopa Ylelle. On kiristystä, monitasoista hyväksikäyttöä ja riippuvuutta. Draaman ainekset. Kuulostaa hyvältä. Mutta höpsis pöpsis. Risto valahtaa veteläksi härmäfarssiksi, jossa ei ole mitään hauskaa. Näyttelijäohjaus on luvattoman vetelää. Ei tällaista näe edes niissä Ylen maalaiskomedioissa, joista äsken tehtiin (elokuvan oivaltavinta) pilaa.
Miksi näyttelijä Risto Kaskilahti näyttelee Risto Kaskilahti -nimistä näyttelijää? Se ei ole postmoderni tsoukki. Se on silmänkääntötemppu, jolla on hämätty rahoitustahot.
Risto on metaelokuva vain sen verran, että se ei tunnu oikealta valkokangaselokuvalta, ja se on monen muunkin viime aikojen kotimaisen elokuvan hirveä ongelma.
En voi suositella Ristoa kenellekään, koska en itsekään ymmärrä, miten tästä voisi pitää, miten tämä viihdyttäisi elokuvalipun hinnan edestä.
Syksyn suomalaisten elokuvien katsominen on ollut suossa tarpomista. Missä kuljimme kerran oli tv-sarjasta saksittu torso, joka muistutti enemmän kaksituntista traileria kuin elokuvaa. Syvälle salattu oli väkinäinen kauhupastissi, jonka lopussa itkettiin, että ei me hei mitään kauhua olla. Joulukuussa nähdään Avain Italiaan, joka saattaa olla turhamaisin elokuva, joka Suomessa on tehty: elokuvasäveltäjä Tuomas Kantelisen vaimo ohjasi 100-minuuttisen postikortin.
Näitä elokuvia, vilpittömän konservatiivisesti huonoa Syvälle salattua lukuun ottamatta, yhdistää yksi seikka. Ne on tehty digitaalitekniikalla, kuvattu tavallista halvemmalla. Elokuvateatteririma ei ole sama kuin ennen. Risto on Missä kuljimme kerran -elokuvan tapainen vedätys, hädin tuskin tv-vaatimustason ylittävä tuotanto, josta yritetään huijata leffalipun hinta. Avain Italiaan on epäelokuva, jota ei ikinä olisi tehty filmikalustolla. Digilaitteisto on vaan niin halpaa.
Ristossa luvattua itseironiaa on vain ripauksia, jotka ohittaa, jos räpäyttää silmiään. Itseironiaa ei ole, koska suomalaisessa viihteessä ja elokuvassa siihen ei ole varaa. Itseironiaa voi harrastaa, jos on kohtuullisen varma itsestään. Suomalainen elokuva ei ole, eikä ihme.
Digitaaliteknologialla voidaan tehdä valkokankaalle huokeammalla, mutta ei se itseluottamusta lisää. Jos sirkus jatkuu tällaisena, suomalainen elokuva on kohta huono vitsi. Metaa ilman sitä, mistä edes olla meta.
Risto? Miksi vitussa Risto? Koska näin voidaan ehkä saada lipunostajiksi Se on siinä -fanit. Siksi Risto. Väännätkö vähän naamaa, Risto. Vielä hieman, Ripa.
*
Kalle Kinnunen on elokuvatoimittaja, joka on nähnyt tänä vuonna myös kaksi erinomaista kotimaista elokuvaa, Le Havren ja Hyvän pojan.
