Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Halusin vain tavallisen puhelimen

Hannu-Pekka Björkman: Halusin vain tavallisen puhelimen

"En ole koskaan välittänyt hienoista älypuhelimista ja niiden sovelluksista. Kaikenkarvainen päivittäminen ja lataaminen herättää minussa turhautumista ja väsymystä."
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Kaksi viikkoa sitten, tavallisena lauantaipäivänä, kävelin poikieni kanssa ostamaan uutta puhelinta rikki menneen tilalle. En ole koskaan välittänyt hienoista älypuhelimista ja niiden sovelluksista. Kaikenkarvainen päivittäminen ja lataaminen herättää minussa turhautumista ja väsymystä. Tunnetta siitä, että kallisarvoinen aikani kuuluu jollekin muulle, taholle, jota en tunne ja joka vaatii minua jatkuvasti suorittamaan toimintoja, joita en tahdo tehdä.

Tämän vuoksi olen yrittänyt pysytellyt erossa liian edistyneistä laitteista ja niiden aiheuttamasta vaivasta. Kaikista yrityksistä huolimatta olen siinä kuitenkin epäonnistunut. Koneet hallitsevat joko suoraan tai välillisesti elämääni. Joskus olen ajatellut, että jos kiinnostuisin niistä enemmän, alkaisin nauttia niiden vaatimuksista, enkä kokisi jatkuvaa osattomuuden tunnetta teknologian keskellä. On kuitenkin vaikeaa innostua asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti kiinnosta.

Tuollaisin ajatuksin astuin puhelinkauppaan tarkoituksenani ostaa peruskapula, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Tuntia myöhemmin astuin ulos kaupasta kassissa kallis älypuhelin, uusi käyttöliittymä, pikalaturi ja virtuaalilasit. En vieläkään tiedä, miksi siinä kävi, niin kuin kävi. Todettakoon, että ostin vain puhelimen. Kaikki muu tuli kaupanpäälle.

Jo kaupassa pojat kokeilivat ”kaupanpäälle” saamiani virtuaalilaseja ja alkoivat huudahdella ja osoitella lattialle ja ilmaan. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen moderni sovellus Viewmaster-laitteesta, lapsuuteni lelusta, jolla katseltiin paperikiekosta kolmiulotteisia kuvia.

Asetin lasit silmilleni. Kokemus oli hämmentävä. Niin hämmentävä, että en ollut varma, mitä ajatella. Ymmärsin, että olin tekemisissä keksinnön kanssa, joka yleistyessään tulisi muokkaamaan käsitystämme kokemuksellisuudesta ja läsnäolon tunteesta ja sen periaatteista. Ymmärsin myös, että kyseessä ei ollut pelkkä lelu vaan jotain täysin muuta.

Tiedostan, että joidenkin vuosien kuluttua tämä kirjoitukseni on täysin naiivi. Samalla tavalla kuin ensimmäiset kuvaukset televisiosta, laatikosta, jonka sisällä on pieniä ihmisiä. Tai Lumièren veljesten kuuluisasta ”ensimmäisestä” elokuvanäytöksestä joulukuussa 1895 Pariisissa. Elokuvan nimi oli Juna saapuu asemalle. Näytöksessä ihmiset kompastelivat tuoleihin paetessaan lähestyvää junaa.

Kaikki uusi muuttuu pian arkiseksi, vanhaksi. Uusia hämmentäviä asioita keksitään. On kuitenkin todennäköistä, että virtuaalitodellisuus yleistyy nopeasti ja näkyy monin eri tavoin tulevaisuudessamme.

Virtuaalilasit vievät niiden käyttäjän keskelle keinotodellisuutta. Elokuva tai peli tapahtuu hänen ympärillään, allaan ja päällään. Katsetta kääntämällä todellisuus jatkuu. On mahdollista seisoa Pietarin kirkossa Roomassa tai hiljaisella hiekkarannalla auringon laskiessa.

Virtuaalitodellisuuden ja etenkin siellä pelaamisen yhteydessä puhutaan immersiosta. Sillä tarkoitetaan virtuaalitodellisuuteen uppoamista niin, että tietoisuus ulkopuolisesta maailmasta katoaa. Määrittäjänä immersion vahvuudessa toimii läsnäolon tunne.

Stanfordin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa koehenkilöt näkivät virtuaalilaseilla rotkon, jonka yli kulki lankku. Kolmannes koehenkilöistä ei uskaltanut lähteä ylittämään sitä, vaikka he tiesivät, että kyseessä ei ollut todellinen rotko. Horjahdettuaan lankulla toiset kokivat putoamisen tunteen niin aitona, että yrittivät hypätä rotkon toiselle reunalle.

Voiko noin vahvaan todellisuuden tunteeseen jäädä koukkuun? Uusissa keksinnöissä on läsnä aina myös uhka. Science fiction -lyhytelokuvassa Uncanny valley nähdään joukko ihmisiä, jotka ovat addiktoituneet virtuaalitodellisuuteen ja elävät kuin narkomaanit.

Omat virtuaalilasini vein pois lasteni ulottuvilta. Saan niiden lyhyestäkin käytöstä pahoinvointia. Olen kuitenkin antanut työtovereideni testata niitä. Reaktiot ovat olleet kuin alkuasukkailla valokuvauskojeen nähdessään. Totaalista hämmennystä uuden edessä. Toivoa ja pelkoa.

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 4/2016.

Julkaistu: 12.5.2017