Puheenaiheet
Eeva

Graafikko Erik Bruun, 91: "Eläkkeelle jääminen ei kuulu suunnitelmiini"

Graafikko Erik Bruun, 91: "Eläkkeelle jääminen ei kuulu suunnitelmiini"

Koulussa Erik Bruun piirsi kartan niin nopeasti, että opettaja luuli hänen tehneen vilppiä. Sen vuoksi poika ei päässyt opiskelemaan arkkitehdiksi, mutta hänestä tuli graafikko, jonka jäljen me kaikki tunnistamme.
Teksti Pirjo Houni
Mainos

Erik Bruun

Ideat ovat työssäni valtavan tärkeitä, ja kun oikein innostun tekemisistäni, alan nähdä niistä unia. Olen yhdeksänkymmentä, mutten suunnittele eläkkeelle jäämistä. Elämäni tuntuisi turhanpäiväiseltä, jos istuskelisin vain sohvalla. Työnteko on harrastukseni ja intohimoni enkä pysty sitä lopettamaan. Mukana on paljon leikkiäkin. Ei kaikkea tarvitse tehdä otsa rypyssä.

Nautin käyttögrafiikan suunnittelemisesta. Postimerkeistä, julisteista, rahoista tai vaikkapa jaffamainoksista, jotka ovat mukana ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Kartat kiehtoivat minua jo pikkupoikana. Äidinisäni oli maanmittausinsinööri. Olin neljä, kun ukki kuoli, mutta katselin mummin luona aina ihastellen seinille ripustettuja isoisän karttapiirroksia.

Poika, joka jäi luokalleen

Perheemme asui Karjalassa Viipurin maalaiskunnassa ja Säiniön kylässä. Kuljin junalla viidentoista minuutin matkan Viipurin suomalaiseen lyseoon. Olin oppikoulun ensimmäisellä luokalla, kun käsittelimme maantiedon tunnilla pohjoismaita. Saimme opettajalta kotitehtäväksemme piirtää Tanskan kartta.

Tein sen antaumuksella ja puuhasin kartan parissa koko sunnuntain. Maanantaina jätimme työt.

Pari päivää myöhemmin opettaja aloitti maantiedon tunnin puhumalla pitkään vilpistä ja siitä, mihin se voi johtaa. Sen jälkeen hän nosti esille tekemäni kartan ja kutsui sitä malliesimerkiksi vilpistä.

Hän ei uskonut, että olin tehnyt yksityiskohtaisesti piirretyn kartan itse. Minulta opettaja ei kysynyt mitään eikä kuunnellut kommenttejani. Sain maantiedosta todistukseen nelosen. Sama mies opetti myös eläinoppia ja siitäkin tuli nelonen. Jäin oppikoulun ensimmäisenä vuonna nelosten vuoksi luokalleni.

Opettaja tuhosi arkkitehtiunelmat

Ehkä se sisuunnutti minua ja antoi entistä enemmän virikkeitä piirtämiseen. Piirustus oli koko ajan lempiaineeni koulussa, ja siitä minulla oli kymppi. Äitini toivoi minusta arkkitehtia, mutta opettajan antamat neloset ja sota pilasivat mahdollisuuteni. Jouduin lukion toiselta luokalta armeijaan, eikä minusta tullut koskaan ylioppilasta.

En kanna kaunaa opettajalle. Ehkä hänen kohtelunsa vaikutti siihen, että löysin nopeammin ammatillisen tieni. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, etteivät vanhempani puuttuneet asiaan. He taisivat kunnioittaa opettajia liikaa.

Muutimme sodan ajamina Viipurista Espoon Nuuksioon. Kerran koiramme Kirre katosi sieltä ja löytyi parin viikon päästä Haminasta. Luultavasti se oli ollut matkalla takaisin Karjalaan, mutta joutunut eksyksiin, kun meri oli tullut vastaan. Eläimen vaisto on ihmeellinen.

Samasta karjalaisesta Säiniön kylästä ovat kotoisin myös muotoilijat Oiva Toikka ja Yrjö Kukkapuro ja tekstiilitaiteilija Kirsti Rantanen. Me Taideteollisen korkeakoulun käyneet saman kylän kasvatit pidimme 1960-luvulla Lappeenrannassa yhteisen näyttelynkin.

Soutavat veljekset Karjalassa

Ajattelen usein haikeudella Karjalaa. Pari kuukautta sitten piirsin julisteen, jossa sirppi ja vasara lohkaisevat Suomesta palasen itää.

Isä leikkasi kotimme hopeapajut aina pyöreiksi ja piti kuusiaidat siisteinä. Joka neliömetri oli tarkasti hoidettu. Nyt kotipaikkamme on täynnä pusikkoa.

Ehkä karjalaisuutta minussa on iloisuus ja avoimuus. Viipuri oli vilkas kaupunki ja siellä puhuttiin monia kieliä, myös saksaa ja venäjää.

Isäni oli ruotsinkielinen, äiti puhui suomea. Keskenään he puhuivat ruotsia. Kylässämme urheiltiin paljon ja meillä oli neljä vuotta vanhemman veljeni Kajn kanssa muitakin harrastuksia. Rakensimme liidokkeja ja myöhemmin veneen, ulkohankakaksikon, jolla soutelimme ensin Suomessa ja sitten kauemmaksikin.

Serkkuni Jaakko Borgin kanssa pyöräilimme vuonna 1949 halki Euroopan aina Pariisin kautta Roomaan asti. Katujen varsilla oli mainoksia, ja kävimme näyttelyissä. Sain varmasti matkalta ammattiini vaikutteita.

Pitkän iän salaisuus

Hoidan kuntoani edelleen polkemalla päivittäin kuntopyörällä pari kilometriä, ja television edessä voimistelen ja teen punnerruksia. Syön paljon hedelmiä, kalaa, karjalanpiirakoita ja usein lounaaksi haudutettua tattariuunipuuroa. Siitä pidin lapsuudessakin.

Linnut ovat minulle tärkeitä. Ne lentävät niin suunnittelemissani monissa julisteissa kuin postimerkeissäkin. Lapsuudessani miljoonien muuttolintujen reitti kulki keväisin ja syksyisin Karjalan kannaksen yli. Katselin usein niiden lentoa.

Isä vei meidät joka kesä retkelle luonnonsuojelullisesti arvokkaalle Äyräpäänjärvelle, jossa oli monia harvinaisia lintuja, kuten kaulushaikaroita. Niiden laulu kuulosti siltä, kuin joku olisi puhaltanut tyhjään olutpulloon. Saatoimme kuunnella haikaroita tuntikausia.

Äiti piti jalostuskanalaa, ja siellä kasvatettiin ankkojen ja hanhien lisäksi myös fasaaneja ja riikinkukkoja. Isällä oli mylly.

Armeijan kirjekyyhkysiäkin meillä oli. Kun sotilaat pitivät 1930-luvulla harjoitusleirejään Kannaksella, majoitimme heitä tiloihimme. Kyyhkyset olivat siihen aikaan viestivälineistä nopeimpia ja varmimpia, ja rakensimme niille oman tarhan.

Ehkä kiinnostukseni aerodynamiikkaan ja liidokkeihin juontaa nuoruudesta ja lintujen tarkkailusta.

Rakkaus lintuihin ja luontoon

Asumme vaimoni Sinikan kanssa nyt Suomenlinnassa lintujen keskellä. Telakan takana elelee huuhkaja, ja kerran se tuli syömään kyyhkystä talomme vierustalle.

Viime kesänä sinisorsa teki pesänsä portaikkomme viereen kerättyjen risujen alle. Linnut hakevat tässä hurjassa maailmassa turvaa ihmisestä ja etsiytyvät paikkoihin, joihin eivät olisi uskaltaneet tulla aiemmin. Risujen läpi sirottelin murusia sorsalle, ja kesäkuussa emo lähti kuusi poikasta perässään kohti merenrantaa.

Soudimme neljä vuotta vanhemman veljeni Kajn kanssa itse rakentamallamme veneellä 1940-luvun lopulla Tukholmaan. Korppoossa erään luodon yläpuolella näimme merikotkan. Se käytti ilmavirtausta hyväkseen ja nousi valtavan korkealle. Kokemus oli uskomaton, sillä merikotkat olivat silloin harvinaisia.

Monilla töilläni on ollut luonnonsuojelullisia vaikutuksia. Suunnittelin merikotkasta julisteen vuonna 1962, koska laji oli kuolemassa sukupuuttoon ja kalastajat vihasivat lintua. Juliste levisi laajalle ja saaristonkin postitoimistojen seinille. Ehkä se omalta osaltaan pehmensi asenteita.

Erik Bruun on vakuuttunut siitä, että hylje osaa hymyillä. Norppajuliste on 1970-luvulta.

Näin syntyi kuuluisa norppajuliste

Samoin kävi saimaannorppajulisteen kanssa. Siitä tuli Suomen luonnonsuojeluliiton symboli.

Luin vuonna 1974 lehdestä saimaannorpan uhanalaisesta asemasta. Lähdin Tampereelle Särkänniemen akvaarioon luonnostelemaan kuvaa eläimestä. Lasin takana uiva itämerennorppa kävi säännöllisin väliajoin haukkaamassa ilmaa veden pinnalla. Kun työ oli valmis, näytin sille piirtämääni kuvaa. Olen varma, että silloin se hymyili.

Tiedemiehet ovat keskustelleet jälkeenpäin, voiko olla mahdollista, että hylje hymyilisi. Olen vakuuttunut, että kyllä voi.

Tarjosin julistetta Suomen luonnonsuojeluliitolle, mutta heillä ei ollut varaa maksaa siitä paljon. He lupasivat minulle kuitenkin markan julisteelta. Viiden vuoden aikana sitä myytiin 43 000 kappaletta. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka kertovat eläneensä norpan kanssa.

52 miljoonaa postimerkkiä

Sain kerran Eläintieteellisestä museosta lainaksi laulujoutsenen siiven. Tutkin tarkkaan sulkien pituuksia ja rakennetta.

Viitisen vuotta sitten näin yöllä unta, jossa iso risteilyalus saapui Katajanokalle. Hytin ikkunasta ulkomailta Suomeen saapunut matkailija näki ensimmäiseksi Uspenskin katedraalin. Hän mietti, oliko nukkunut Helsingin ohi ja saapunut suoraan Pietariin.

Sain unesta idean rakennukseen, joka olisi kuin laulujoutsenen valkoinen siipi. Koneen siniset hissit veisivät ylös kahvilaan ja alemmissa kerroksissa olisi designmuseo, jossa kerros kerrokselta ja aina tuohikulttuurista lähtien esiteltäisiin suomalaista taidetta.

Työssäni on paljon leikkiä. Vaikkei minusta tullut koskaan arkkitehtia, monissa ideoissani on arkkitehtonisia ulottuvuuksia. Poikani Daniel opiskeli arkkitehdiksi.

Eräs brittimies on erikoistunut keräämään suunnittelemiani postimerkkejä. Niitä on seitsemisenkymmentä, ja ensi vuonna on tulossa taas lisää. Postimerkit ovat kiinnostaneet minua aina. Ne ovat kuin pieniä arvopapereita. 1990-luvulla suunnittelin joulumerkkejä, ja uudenvuoden jälkeen sain postilaisilta puhelun. Merkkejä oli painettu 54 miljoonaa ja myyty 52 miljoonaa. Se tuntui hurjan kivalta, käyttögrafiikan voitolta.

Salainen setelioperaatio ja lentävät kalat

Olen tehnyt kaikkea laajalla skaalalla, mutta elämäni merkittävimmän soiton sain Suomen Pankista vuonna 1984. Minua pyydettiin suunnittelemaan Torsten Ekströmin kanssa uudet rahat. Edelliset olivat opettajani Tapio Wirkkalan käsialaa. Pyyntö tuntui sen vuoksi valtavalta kunnialta.

Minulle vannotettiin, että asia oli suuri salaisuus, mutta olisin kyllä halunnut soittaa ja kertoa siitä heti äidilleni.

Tein samoin aikoihin paljon töitä metsäteollisuudelle, mutta joka torstai menin setelipainoon hahmottelemaan tulevia seteleitä. Turvatoimet ja kontrollit olivat tiukat.

Tein jonkin verran luonnoksia kotonakin, ja kun Suomen Pankista kuultiin siitä, sieltä lähetettiin turvamiehet Suomenlinnaan. Kun turvamiehet näkivät Merisotakoulun vartiomiehet kulkemassa aseet olallaan, he kääntyivät pois.

Takapakkejakin on urani varrella tullut. Sain aikanaan lentäessäni Lapista kalastusmatkalta idean mainoskampanjasta, jossa lentokoneina olisivat lentävät kalat. Tarjosin ideaani Finnairille, mutta sain kielteisen vastauksen ja ihmettelyn, että miten lentolippuja voitaisiin myydä joidenkin haisevien kalojen voimalla.

Sisuunnuin ja tein julisteen omalla kustannuksellani. Se palkittiin vuoden julisteena. Voiton jälkeen Finnair otti yhteyttä ja halusi ostaa julisteen mainoksekseen. Myin sen tuplahinnalla.

Taiteilija päihitti upseerit

Vaimoni Sinikka on inspiraationi lähde. Näytän jokaisen työni aina Sinikalle, ja hän sanoo suoraan, mitä mieltä niistä on. Luotan hänen mielipiteisiinsä. Sinikka on taiteilija ja tietokirjailija. Tapasimme aikanaan, kun hän tuli haastattelemaan minua Kyntäjä-lehteen.

Olemme asuneet Suomenlinnassa Länsi-Mustasaarella jo 46 vuotta. Talo on rakennettu vuonna 1856, ja samalla pienellä saarella on naapurinamme Merisotakoulu.

Museovirasto valitsi meidät, espoolaisen taiteilijaperheen, vaikka tulossa olisi ollut monia upseeriperheitäkin. Upseerit olisivat tulleet ja menneet työkomennusten mukaan. Me tulimme tänne jäädäksemme ja pitääksemme huolta talosta.

Istutin muuttomme jälkeen talomme ympärille puita. Silloin minulle sanottiin, että ne olisi poistettava, koska ne eivät kuuluneet saarelle. En totellut määräystä. Kymmenen vuotta sitten ilmoitettiin, että puihin ei saa koskea. Nyt ne ovatkin suojeltavia.

Ikkunoistamme on näkymät merelle ja kohti Helsingin keskustaa. Jouduin siirtämään työhuoneeni talon pimeimpään nurkkaan, jotten tuijottelisi koko ajan merelle. Katselin veneliikennettä ja jännitin, ajaisiko jokin vene karille.

Keittiöön maalatut kalojen kuvat olivat yllätyksiä matkoiltaan palaavalle vaimolle.

Vaimo löysi yllätyksen keittiöstä

Kun Sinikka on ollut matkoilla, olen järjestänyt hänelle kotiimme pieniä yllätyksiä. Kun vaimo oli Kiinassa, maalasin keittiön kaappeihin kaviaaripurkkiin mätiä laskevan kalan.

Haluan kuolla kynä kädessä. Käyn viikoittain tapaamassa asiakkaitani Helsingin keskustassa. Nykyajan suunnittelijat kulkevat vain pieni muistitikku laukussaan, mutta minulla on edelleen paperirulla kainalossani. En käytä tietokonetta.

Suomenlinnan lautalla luonnostelen ideoitani pienille papereille. Toisinaan luen Suomen Luontoa, National Geographic -lehteä tai pojaltani saamia Tähdet ja avaruus -julkaisuja. Avaruuden perspektiivistä katsottuna minunkin 91-vuotinen elämäni on vain silmänräpäys.

Välillä katselen ikkunasta merimaisemaa. Suomi on saarineen, järvineen ja vesistöineen maailman kaunein maa.

Kuvat: Timo Villanen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 27.6.2017