Mitä elokuvassa näytetään, kun siinä näytetään seksiä? Yleensä hieman paljasta pintaa ja kiusallisuuden peittämisessä lahjojaan äärirajoille venyttäviä näyttelijöitä. Vanha väite, että seksikohtaukset ovat turhia, koska ne eivät edistä juonta, on usein totta.

Seksi saattaa rikkoa illuusion. ”Kun näyttelijä riisuuntuu, elokuvasta tulee dokumentti”, ohjaaja Steven Soderbergh on osuvasti todennut. Niinpä: tutun tähden näkeminen nakuna ei ole eroottista, enemmänkin outoa. Myötäelävä elokuvan katsomiskokemus muuttuu tarkkailuksi.

Ranskalainen Gaspar Noé tekee tarkkailevia elokuvia ihmisestä ja psyykeestä. Tyylissä on kubrickilaisuutta, mutta Noélta saa odottaa myös seksiä, huumeita ja kokeellista kameratyöskentelyä.

Noén uuden elokuvan Loven seksikohtaukset ovat elokuvahistorian kauneimpia. Niitä on paljon ja niissä näytetään kaikki. Elokuvan aiheita ovat himo, halu ja rakastamisen vaikeus. Se on omaelämäkerrallinen – ja kaiken huipuksi kolmiulotteinen. Mitään ei jää arvoitukseksi. Spermakin lentää stereoskooppisessa kuvassa. Noé on ensimmäinen myöntämään, että Love on pornoa.

Love kieltää normit, jotka elokuvalle on pitkään asetettu.

1970-luvun alkupuoliskolla elokuvaerotiikka otti harppauksen. Viimeinen tango Pariisissa sisälsi simuloidun anaalipanon taidekontekstissa. Sylvia Kristelin näyttelemän Emmanuellen elegantit aktit olivat 1970-luvun puolivälin katsotuinta euroelokuvaa.

Kun hardcoresta tuli Syvän kurkun huikean suosion aikoihin hetkeksi Yhdysvalloissa melkein valtavirtaa, elokuvan tulevaisuus näytti pornografialta. Ajan hengessä oli mahdollinen skenaario, että muutaman vuoden kuluessa Hollywood tuottaisi ison rahan pornografiaa: eturivin näyttelijöitä penetroitaisiin cinemascope-kuvassa.

Mitään sellaista ei koskaan tapahtunut. Porno jäi nuhjuisiin pornoteattereihin. Elokuvan tulevaisuus oli Steven Spielbergin, George Lucasin ja kumppanien käsissä. Uuskonservatiivinen ajattelu teki alastomuudesta amerikkalaisessa elokuvassa pian entistäkin kielletympää.

Euroopassa on toki iisimpää. Ranska tuottaa pornokuvaston kanssa flirttailevaa vakavaa taide-elokuvaa. Virginie Despentesin Pane mua ja Catherine Breillatin Romance olivat pieniä sensaatioita Suomessakin 15 vuotta sitten. Hardcoren yhdistäminen henkilövetoiseen draamaan harvemmin toimii. Noé yrittää samaa kuin Lars von Trier viimeisimmässä elokuvassaan Nymphomaniac: aktit rakennetaan sisälle juoneen.

Love on kuin lähetys rinnakkaistodellisuudesta, jossa 1970-luvun kehitys jatkui ja simuloimatonta seksiä on elokuvissa ilman, että se on mikään juttu. Hardcore-videoporno tehdään poikkeuksetta runkkumateriaaliksi. Loven panokohtaukset taas ovat kiihottavia mutta esteettisiä, eivät masturbaatiofunktiota ajatellen 7–9-minuuttisiksi leikattuja.

Heteronormatiivisen seksin lisäksi Lovessa on aika vähän mitään provosoivaa. Noén teoksista se on kesyin – kaukana esimerkiksi Yksin kaikkia vastaan -elokuvan ankarasta yhteiskuntakritiikistä.

Lovesta piti tulla pieni ja kevyt seksileffa, vastapaino Noén edelliselle, monimutkaiselle ja kalliille Enter the Voidille. Loven tekemiseen meni lopulta viisi vuotta, ja siitä tuli taiteilijan yli kaksituntinen, ironinen omakuva. Pariisissa seikkaileva amerikkalaispoika Murphy haluaisi elokuvantekijäksi. Murphy tietää leffoista enemmän kuin elämästä. Hän haikailee entisen naisensa perään, riitelee nykyisensä kanssa, panee ja muistelee panoja.

Love on draama ja komedia. Noé osaa nauraa itselleen ja taipumuksilleen. Murphy on paitsi päähenkilö myös pölvästi. Harmi, että pääosien esittäjät Karl Glusman, Aomi Muyock ja Klara Kristin eivät ole osaavia näyttelijöitä.  Siinä on Noén dilemma. Pätevät näyttelijät eivät suostu naimaan kameran edessä. Pornoon valmiit eivät ole näyttelijöinä kovin ilmaisukykyisiä. Historiaan Love jää silti. Häpeilemätön hedonisti Noé osaa kuvata seksiä iloisesti, mutkattomasti ja rivosti. Yhdistelmä on ainutlaatuinen. ■