Image

Frank Ocean osoittaa, että joskus hypen pauhun takana on oikea meri, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Frank Ocean osoittaa, että joskus hypen pauhun takana on oikea meri, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Vaaleaa, vaan ei haaleaa
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Kolumni | Frank Ocean osoittaa, että joskus hypen pauhun takana on oikea meri, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Tiesittekö, että englannin kielessä blond/blonde on yksi ainoista adjektiiveista, jonka kirjoitusasu riippuu kohteen sukupuolesta; siitä, tarkoitetaanko vaaleaa miestä vai naista?

Jos olette seuranneet Frank Oceanin elokuun loppupuolella ilmestyneen kolmannen albumin julkaisudraamaa, todennäköisesti olette tästä perillä. Kun 29-vuotiaan Oceanin albumi esiintyi eri striimauspalveluissa ja nettisivuilla toisinaan Blond- ja toisinaan Blonde-nimellä, se olisi toki voinut olla huolimattomuutta, mutta kun kyseessä oli yksi viime vuosien odotetuimmista albumeista, syvien merkitysten etsiminen on aina kiehtovampaa. Onhan futuristista elektrosoulia työstävä Ocean aina ollut arvoituksellinen ja androgyyni hahmo, joka on avoimesti puhunut biseksuaalisista taipumuksistaan – mikä on r’n’b:n machohenkisessä ilmapiirissä aina ollut erityinen tabu.

Yhdessä Boys Don’t Cry -lehden ja Endless-nimisen ”visuaalisen albumin” kanssa ilmestynyt Blonde onkin suureksi julkaisutapahtumaksi mitä kummallisin kokonaisuus. Jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla kuulijalle valkenee, ettei Ocean niinkään usko koukkuihin vaan tunnelmiin: 17 kappaleen Blonde on tunnin mittainen kuulokuva-albumi muistoja, toiveita, päähänpistoja, torjuttuja mielijohteita, yksittäisten ajatusten kummituksia – kaikki nähtynä kuin ohikiitävän junan ikkunasta. Ocean vuoroin laulaa, vuoroin puhuu, vuoroin räppää, välillä käsittelee digitaalisesti ääntään; aivan kuin hän olisi usea artisti yhtä aikaa. Hajamielisesti kuunneltuna Blonde tuntuu laimealta, mutta kuulokkeiden läpi kanavoituna se on albumina elossa ja täynnä sävyjä ja tasoja, ansaluukkuja ja tikkaita ullakolle.

Kaikista kummallisinta Blondessa on se, kuinka perinteiseltä se loppujen lopuksi kuulostaa. Vaikka albumilla vierailevat muun muassa Beyoncé, André 3000, James Blake, Kendrick Lamar, Sebastian, Radioheadin Jonny Greenwood ja London Contemporary Orchestra, he istuvat albumin kokonaiskudokseen niin saumattomasti, että voisivat olla yhtä aikaa tekijänsä mielikuvituksen tuotetta – kuten Oceanin pikkuoravaksi nopeutettu ääni albumin avaavalla Nikes-kappaleella.

Jos vieraskirja studion oven vieressä on siis täynnä nykymusiikin tulikuumia nimiä, albumille samplattujen nimien lista kertoo ihan toista kieltä. Blonden eri kappaleille on lainattu aihioita Todd Rundgrenilta, The Beatlesilta, Stevie Wonderilta ja The Carpentersilta.

Ocean ei siis tavoittele vain mahdollisimman suurta määrää nimekkäitä käyntikortteja povitaskuunsa. Vaikka albumin sekava julkaisuhistoria jossain määrin muistuttaakin Kanye Westin helmikuussa ilmestyneen – tai yhä ilmestyvän, miten nyt asiaa haluaakaan katsoa – The Life Of Pablo -albumin maailmaan tuloa, lopputulokset ovat hyvin erilaiset. Omalla skitsofreenisellä opuksellaan West pystytti tarkoituksellisen irvokkaan muistomerkin omalle ADHD-neroudelleen, kun Blonde taas tarjoaa meille siivun tekijänsä mielestä, kurkistuksen lahjakkaan muusikon pään sisään. Ainoa edes etäisesti hysteerinen asia Blondessa olikin sen julkaisukampanja.

Pohjimmiltaan Blonde on – mikä on varsin shokeeraavaa – klassinen, 70-luvun arvoja noudattaen tehty rock-levy, silkkaa singer-songwriter-matskua. Harvaa Blonden kappaleista ajaa eteenpäin minkäänlainen rytmi, ja alkupuolen hienovaraiset kokeilut unohtuvat Oceanilta nopeasti, kun akustiset kitarat ja henkilökohtaiset pohdiskelut pääsevät etusijalle.

Kun Ocean laulaa Been living in an idea / An idea from another man’s mind levyn loppupuolen huippukohdassa Seigfried, tämä on aivan samaa taistoa oman identiteettinsä kanssa kuin mitä nuoret miehet kitaroineen ovat käyneet siitä lähtien, kun laulunteon taito jalostettiin yhteisöllisestä ilosta itseilmaisun muodoksi.

Blonde siis kasvaa sen ympärille kasvaneen mahdottoman hypen mittaiseksi maailman helpoimmalla keinolla: olemalla välittämättä siitä. Siksi vastaava hysteria saattaa nousta Oceanin julkaistessa seuraavan albuminsa ehkäpä joskus vuoden 2020 tienoilla. ■

Julkaistu: 6.10.2016