Apu

Finlandia-palkittu Anni Kytömäki esitteli Kimmo Ohtoselle kotijokensa asukkaat: ”Kyseessä on sata miljoonaa vuotta vanha laji”

Finlandia-palkittu Anni Kytömäki esitteli Kimmo Ohtoselle kotijokensa asukkaat: ”Kyseessä on sata miljoonaa vuotta vanha laji”
Poikkeusajat ovat vahvistaneet luonnon merkitystä hyvinvoinnille. Avun luontomies Kimmo Ohtonen kävi Finlandia-palkitun Anni Kytömäen kanssa retkellä ja pohti ihmisen ja luonnon suhdetta. Esiin nousi erityisesti yksi nilviäinen, palkitun romaanin yhtä pääosaa esittävä harvinainen simpukkalaji.
Julkaistu: 27.11.2020

He seisovat kylki kyljessä, kukin omalla paikallaan. Virta hyökyy yli tauotta, mutta he eivät väsy. He tekevät mitä joki on heidän työkseen määrännyt: syövät mitä vesi ulottuville kuljettaa… He palvelevat jokea, joki tuudittaa heitä.

Meillä kävi hyvä tuuri. Syyspäivä on lämmin ja tyyni. Aurinko hehkuu puolipilvisellä taivaalla, ja jo muutaman sadan metrin jälkeen pitää availla takkia. Astelemme kirjailija Anni Kytömäen kanssa hiekkatietä pitkin peltoaukeiden keskellä hänen kotipitäjässään Hämeenkyrössä Pirkanmaalla.

Hetken päästä terävässä valossa hekumoiva peltoaukea päättyy, ja tie johtaa meidät korkeiden kuusien hallitsemaan metsään. Puiden takana virtaavan joen kohina säestää askeliamme.

– Joskus, kun lenkkeilen tätä samaa reittiä, voin kuvitella että olen saapumassa maratonin jälkeen stadionille ja että yleisö hurraa minulle, kirjailija naurahtaa.

Hetkeä myöhemmin Kytömäki ohjaa meidät tieltä metsän suuntaan. Astelemme varjoisassa kuusikossa parikymmentä sekuntia, ennen kuin saavumme määränpäähämme.

Joki, kirjailija ja jossain tumman veden alla jokihelmisimpukat. Anni Kytömäen romaani Margarita (Gummerus) voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirjailijan esikoinen Kultarinta (2014) oli myös Finlandia-ehdokkaana.

Hiljaa virtaa joki

Tuulessa humisevien puiden välissä virtaa joki. Se on inspiroinut Kytömäkeä viikoittaisilla lenkeillä vuosikausien ajan.

Luonnonmetsien puolestapuhujana tunnettu Kytömäki näyttäisi ensi silmäyksen perusteella olevan kaukana sielunmaisemastaan. Jos kirjailijaa tarkastelisi linnun perspektiivistä, olisi hän pieni piste kulttuurimaiseman keskellä, talousmetsien, peltojen, ojituksien, avohakkuiden, erillään seisovien talojen sekä tietenkin kaiken elämän ympärille kietoutuneen autotieverkoston mosaiikissa.

Kaikki ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Kytömäen jalkojen juurella virtaavassa joessa elää olento, jonka olemassaolo on omanlaisena ihme, todiste jo muuten kadonneesta maailmasta.

Raakku eli jokihelmisimpukka.

– Kävin täällä ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten. Minua alkoi kiehtoa se, miten näin näennäisesti vaatimattoman virran pohjalla voi elää näin ikivanha eliölaji.

Tarjoillessaan minulle termarista teetä Anni Kytömäki kertoo, ettei hän ole edes koskaan nähnyt kotijokensa raakkuja.

– Minua ei haittaa, vaikka en tulisi koskaan näkemään niistä vilaustakaan. On silti hauska ajatella, että tuolla jossakin ne virran alla oleilevat. Olen tietoisesti halunnut pysyä pois rannasta kahlailemasta, etten häiritsisi niitä. Mielestäni meidän pitäisi antaa niiden olla omissa oloissaan, varsinkin, kun niillä on jo ihan tarpeeksi murheita, Anni Kytömäki kertoo katsellessaan alapuolellamme kuhisevaa matalaa virtaa.

Todennäköisesti suurin osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt omin silmin raakkua kuin valokuvissa.

Raakku eli jokihelmisimpukka on kirkkaiden virtavesien pohjalla elävä nilviäinen, joka elää tummanpuhuvien kuoriensa suojissa. Laji on harvinaisen pitkäikäinen. Nämä raakut on kuvattu tunturipurossa Lapissa. Kuva: Kaisa Siren / Lehtikuva

Suomen vanhin raakku 208-vuotias

Raakku eli jokihelmisimpukka on kirkkaiden virtavesien pohjien nilviäislaji, joka elää tummanpuhuvien kuoriensa suojissa. Kuoren halki kulkee kaarevia uurteita, vuosirenkaita kuin puun vuosilustoja.

Luonnonmetsien tavoin raakut tarvitsevat aikaa kasvaa ja kehittyä täyteen kukoistukseen. Kyseessä on harvinaisen pitkäikäinen laji, sen edustajat voivat elää yli 200-vuotiaiksi. Suomen vanhimmaksi raakuksi saatiin viime kesänä määritettyä 208-vuotias yksilö.

Mikä sai kirjailijan kiinnostumaan lajista, jonka elämän saloja ei voi oppia tarkkailemalla?

– Kiinnostuin raakuista alun perin karismaattinen megafauna -näkökulmasta katsottuna, koska tiesin alueen helmenpyyntimenneisyydestä.

Verrattain pienistä joenpohjassa elävistä raakuista eli jokihelmisimpukasta puhuttaessa ei tule ihan ensimmäiseksi mieleen termi megafauna. Sillä on perinteisesti viitattu majesteettisiin ja nyt jo sukupuuttoon kuolleisiin lajeihin kuten mammutit.

– On totta, että raakut eivät ole ihmissilmin katsottuna yhtä uljaita kuin kotkat tai karhut, mutta ne ovat omalla tavallaan karismaattisia ja kiehtovia. Ne ovat kiinnostavia paitsi kulttuurihistoriallisen merkityksensä myös vanhuutensa vuoksi. Kyseessä on noin satamiljoonaa vuotta vanha laji. Raakkuja on siis ollut jo dinosaurusten aikaan, ja ne selvisivät asteroidi-iskusta, joka 65 miljoonaa vuotta sitten tuhosi dinosaurukset ja suuren osan muusta eliökunnasta, Kytömäki selvittää.

– En ole saanut luontokasvatusta, vaan luonto oli keskeinen osa elämäämme. Asuimme metsän äärellä Ylöjärvellä, jossa metsässä oltiin joka päivä. Me lapset kokoonnuimme sammaloituneen lahopuun äärelle punomaan juonia, Anni Kytömäki kertoo.

Luonto ja rakkaus, yhtä tärkeitä

Luonnon kehityskulkujen lailla taideteoksen matka ideasta todeksi voi olla pitkä.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Kytömäki ensimmäisen kerran astui raakkujen maailmaan, nilviäisen ja kirjailijan välille hiljalleen kehittynyt suhde johti kirjan tekemiseen. Ke­väällä ilmestyi kirjailijan kolmas teos Margarita (Gummerus). Sen yhdessä pääosassa on tämän joen pohjalla elävä mystinen simpukka.

Myös Kytömäen aikaisemmissa teoksissa luonto on ollut keskeisessä roolissa, se on ollut yhtä tärkeä elementti kuin rakkaus.

Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja, mikä näkyy hänen asiantuntevassa otteessaan ja oivaltavaisuudessaan, kun hän käsittelee ihmisen ja luonnon tarinoita rinnakkain, ei erillisinä maailmoina.

Kultarinnassa (2014) ihmiskohtaloiden rinnalla tarinaa metsien tuhoamisesta ja suojelemisesta kertoi karhu, ja Kivitaskussa (2017) luonto oli kaikkivoipa, yhteytensä muihin menettäneen ihmisen viimeinen pakopaikka.

"Olen niin kiinnostunut ihmisistä, että tarinani yleensä lähtevät ihmisestä, mutta aika nopeasti syntyy mukaan luontorinnastus, koska me olemme kaikki osa luontoa ja hyvin samanlaisia kuin kaikki muutkin eliöt."

Margaritassa ääneen pääsevät joenpohjalla kuoriensa suojissa elävät raakut, olennot, joiden sisin rikkoontuu kaltoin kohdeltuna siinä missä ihmisenkin.

– Olen niin kiinnostunut ihmisistä, että tarinani yleensä lähtevät ihmisestä, mutta aika nopeasti syntyy mukaan luontorinnastus, koska me olemme kaikki osa luontoa ja hyvin samanlaisia kuin kaikki muutkin eliöt. Sen takia symboliikkaa tai jonkinlaista vastaavuutta ei tarvitse hakemalla hakea, Kytömäki selittää.

Margaritassakin ihmisen ja raakun monet kohtalot rinnastuvat puhuttelevasti toisiinsa.

Teos luotaa Kytömäen tyylille uskollisesti yksilöllisten tarinoiden kautta suurten historiallisten vaiheiden halki. Sota ja sitä seuraava rauha, tämän kansakunnan jälleenrakennus, jossa hyödynnettiin ennen kaikkea metsiä. Joet valjastettiin vesivoiman lähteeksi, ja siinä samassa tuhoutuivat lohikalojen ja raakkujen kotivedet. Ja se, mitä tapahtui raakuille, tapahtui myös sen lähellä eläville ihmisille.

Matka ihmiskunnan sanelemassa tahdissa satuttaa, joskus pahemman kerran.

Kuori on tallella, joskin lommoilla. Ruumista jomottaa kaikkialta, mutta terävin särky keskittyy yhteen pisteeseen. Siellä on jotakin, jota ei pitäisi olla, jotakin, joka painaa ja hiertää, ehkä hiekanjyvä.

Koronan myötä moni suomalainen on löytänyt luonnon uudelleen. Lähimetsässä on saanut hengittää vapaasti. – Toivottavasti kriisi auttaa meitä muuttamaan toimiamme, jotta alkaisimme kohdella luontoa paremmin, Anni Kytömäki pohtii.

Luontosuhteen kaksi puolta

Kytömäen teoksista Kultarinnan ja Margaritan ”eläinpäähenkilöt” tarjoilevat mielenkiintoisen ja ajankohtaisen vastinparin. Ne ovat ikään kuin luontosuhteemme kolikon kaksi puolta.

Ensisilmäyksellä maamme kansalliseläimeen, karhuun, on helpompi samaistua kuin pinnan alla elävään nilviäiseen. Ihmisellä on luontainen taipumus tuntea positiivisia tunteita, kuten empatiaa, niitä lajeja kohtaan, joilla tunnemme olevan yhteistä meidän kanssamme. Ne ovat lajeja, joita pidämme kauniina tai söpöinä.

– Yleensä ihmiset halveeraavat raakkuja ja simpukoita, ettei niillä ole muuta arvoa kuin tulla syödyksi. Ne nähdään pelkkinä ällöttävinä limanuljaskoina, jotka voidaan huoletta siirtää pois rannoilta ihmisen tieltä, Kytömäki sanoo.

Kulttuurimme on ajan saatossa heijastanut uljaaseen ja pelottavaan karhuun miltei kaikki mahdolliset tunteet. Raakku ei ole yhtä romanttinen. Antropomorfismi eli eläinten ihmiskaltaistaminen on ihmisen ikiaikainen ominaisuus, joka näyttäytyy erittäin vahvasti kissavideoiden ja somekulttuurin visuaalisvetoisella kultakaudella. Tosin kulttuurissamme on aina suosittu lajeja, joista on ihmiselle jonkinlaista hyötyä esimerkiksi riistana. Aniharvan näkemän raakun olemassaolo voi tuntua yhdentekevältä.

– Todellisuudessa raakulla on koko jokiluonnon toiminnan kannalta oleellinen merkitys. Se on ekosysteeminsä avainlaji, joka ylläpitää veden hyvää laatua muun maussa suodattamalla sitä kymmeniä litroja päivässä, kirjailija kertoo.

Liito-oravan nimissä saattaa olla helpompi perustella metsän suojelua kuin joen pohjassa elävän nilviäisen. Toki vertailu on keinotekoista, sillä molemmat ovat itsearvoisesti yhtä tärkeitä, ja molempien lajien suojelulla voitaisiin vahvistaa suurempien kokonaisuuksien elinvoimaa ja jatkuvuutta.

– Olen niin kiinnostunut ihmisistä, että tarinani yleensä lähtevät ihmisestä. Aika nopeasti tulee mukaan luontorinnastus, koska olemme kaikki osa luontoa ja hyvin samanlaisia kuin kaikki muutkin eliöt, Kytömäki pohtii.

Helmenkalastus oli koitua raakun kohtaloksi

Iltapäivä on kääntynyt illaksi. Tajuamme, ettei alkuperäinen suunnitelmamme lähteä retkeilemään kirjailijan kotimaastoon Hämeenkyrössä ole täysin toteutunut. Askelin mitattuna matka jäi tänään lyhyeksi. Joki ja sen pohjan ikiaikaiset asukkaat veivät mennessään.

Anni Kytömäen hahmottama raakun sata miljoonaa vuotta jatkunut historia avaa täysin uuden näkökulman lajiemme rinnakkaiseloon.

Evolutiivisesti katsottuna me suomalaiset kun olemme olleet raakun elämässä vasta vain lyhyen tovin. Kun ensimmäiset ihmiset alkoivat noin 8 000–9 000 vuotta sitten asuttaa Anni Kytömäen nykyisen kotijoen seutuja, raakut elelivät jo tämän matalan virran huojuttelemana.

– Onhan se hurjaa ajatella, että koti­jokeni raakkuyhdyskunta on elänyt samoilla sijoilla viime jääkauden loppuajoilta lähtien, kirjailija tuumaa.

Raakun matka ihmisen hallitsemalla planeetalla on kaukana Disney-tarinasta.

Aikoinaan jokihelmisimpukkaa tavattiin laajoilla alueilla pitkin pohjoista pallonpuoliskoa, mutta nykyään se luokitellaan Suomessa ja maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaiseksi.

– Raakku onkin tullut tutuksi juuri helmenkalastuksen kautta. Se oli koitua lajin kohtaloksi viime vuosisadalla. Jokihelmisimpukka rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955, ensimmäisenä selkärangattomana. Nykyään tiedämme, ettei kaikki ole niin yksioikoista.

Perinteisesti raakku tarvitsee selviytyäkseen puhdasvetistä, lähes luonnon­tilaista jokea. Aivan kuten lukuisten muidenkin uhanalaisten lajien kohdalla eri puolilla maailmaa raakun olemassaolon keskeisimmäksi haasteeksi on tullut sopivien yhtenäisten elinympäristöjen säilyminen.

– Koti­jokeni raakku­yhdyskunta on elänyt samoilla sijoilla viime jääkauden loppu- ajoilta lähtien, Kytömäki muistuttaa.

Miltä näyttää raakkujen tulevaisuus?

Maamme raakkukanta ei ole kohentunut merkittävästi, vaikka laji suojeltiin helmenkalastukselta 65 vuotta sitten.

Elinympäristön muutokset kuten maatalouden päästöjen valumat, metsäteollisuuden vaikutukset, kaupunkien vedenkäyttö, ilmaston lämpeneminen ja saasteet uhkaavat raakkukantaa.

Raakut eivät voi paeta, niillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä ihmisen niille, tietoisesti tai tietämättään, määräämään kohtaloon.

Nykyään Kytömäen kotijoessa elää raakkuja kaiken kaikkiaan yli kymmenentuhatta. Vanhimmat niistä ovat kahdeksankymppisiä, vielä alle keski-ikäisiä. Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

– Täällä on erilaisia hankkeita, joissa on levitetty tietoa raakusta ja sen selviytymisen ehdoista. On perustettu suojakaistoja pelloille ja käyty keskustelua muun muassa vedenotosta joen alkulähteillä, mutta selvää on, että vain suojelemalla elinympäristöjä voimme säilyttää raakun osana luontoamme.

Tarkalleen ottaen Margarita ei ole Kytömäen ja raakun välisen parin vuosikymmenen mittaisen matka ainoa kirjallinen tuotos. Muutama vuosi sitten Anni Kytömäki teki kanditutkielman raakun kulttuurihistoriasta Turun yliopistoon. Sen prosessin aikana kirjailijassa heräsi pieni toivon kipinä.

– Vielä 90-luvun lopussa paikallisessa lehdessä kerrottiin kylätapahtumasta, jossa oli oli todettu, että ”mitä pahaa olemme tehneet, kun jumala on antanut meille rangaistukseksi raakun”. Nykyään tiedostetaan melko yksimielisesti, että raakku kohottaa kunnan ja alueen imagoa, ja että on hienoa, että meillä on tällainen harvinaisuus. Raakun avulla on täällä jo mainostettu tontteja, mikä on valtava muutos.

Margaritan ilmestyminen poikkeusaikojen keskellä ei voisi olla ajankohtaisempi. Raakku muistuttaa olemassaolollaan siitä, että on meidän on korkea aika alkaa arvottaa luontoa kokonaisuutena, jossa jokaisella osalla on merkityksensä.

Niin suurilla ja kauniilla kuin pienillä ja ihmissilmin katsottuna mitäänsanomattomilla. Puhumattakaan niistä, joita emme edes tule koskaan näkemään.

Hengitän varovasti, sitten yhä vahvemmin. Syön, ja nälän taittuessa aistit kirkastuvat. Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs.

Kursivoidut tekstit ovat otteita Anni Kytömäen Finlandia-palkitusta romaanista Margarita (Gummerus).

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »