Siinä se on, keskellä neuvotteluhuoneen pöytää: mielenrauhaa järkyttävä kulhollinen keksejä. Kielelle murenevaa kaurataikinaa ja välissä sitkeää hilloa.

Ensimmäinen keksi ei ole ongelma – kaikki ottavat yhden. Pitäähän sitä maistaa.

Toisen kanssa on kerättävä malttia. Ei sovi ottaa heti, sillä silloin vaikuttaa nälkäiseltä ja holtittomalta. Pitää sinnitellä vähintään vartti ja toimia huomaamattomasti. Vilkaista ympärilleen anteeksipyytävästi ja kertoa katseella, että liikutaan ylilyönnin rajalla.

Sitten seuraa kivuliain osuus: kolmatta keksiä pitää odottaa ainakin tunti. On esitettävä, että keksikulho on näkymätön eikä sillä ole mitään merkitystä. Kolmas keksi napataan muka puolivahingossa vasta, kun kyniä naksutellaan takaisin laukkuun. Tässä tarkoin säädellyssä näytelmässä kompuroiva leimautuu sosiaaliseksi hylkiöksi tai vähintään epäilyttäväksi tyypiksi.

Jos luulit, että opetin juuri vain palaverikeksin nassutuksen etiketin, olet väärässä: osaat nyt myös kuunnella Sannia. Ole hyvä!

Tässä ei ole mitään epäselvää: puolitoista vuotta sitten Sotke mut -debyyttinsä julkaissut Sanni on ihana. Hän näyttää irtokarkin värisessä tukassaan keskisormea. Hän on herkkä, rohkea ja ennen kaikkea huippulahjakas.

Hankalampi osuus – kielletty keksikulho – on se, että hänen fanittamisensa on tehty aikuiselle hankalaksi. Jos olet kuten minä, etkä enää tiedä, missä kaupungissa ylioppilaslakkisi sijaitsee, et ole kohderyhmää. On ihan ok kertoa kuulleensa 2080-luvulla-kappaleen sattumalta radiosta ja pitäneensä siitä (ja kukapa ei pitäisi – kappale on ajaton ja järkyttävän komea) ja lisäksi korkeintaan mainita, että Me ei olla enää me oli jotenkin liikuttava. Sitten tullaan haamurajalle: faniuden vieminen tämän pidemmälle on fiasko. Sannin kuuntelu on teiniä ja kielii kehittymättömästä tunne-elämästä.

Tämä on sääli. Lelu, vain puolitoista vuotta Sotke mut -debyytin jälkeen julkaistava toinen albumi, nimittäin vahvistaa sen, mistä esikoinen vinkkasi: Sanni on parasta, mitä kotimaisella pop-kentällä on tällä hetkellä tarjota. Hän tekee ällistyttävän tyylipuhtaita, samaan aikaan kiinnostavia ja klassisia pop-kappaleita. Soundi on terävä, moderni ja koukuttava. Sanni tekee selvästi, mitä haluaa. Ja se, mitä hän haluaa, sattuu vain olemaan täydellisesti radioon istuvaa, virheetöntä ja massiivista poppia muodikkailla biiteillä.

Radioystävällisyys ei korreloi puisevuuden kanssa: Lelu on täynnä yllätyskäänteitä. En muista, milloin kaupallisuus olisi viimeksi paiskannut ylävitoset näin riemukkaasti ennakkoluulottomien tyylikokeilujen kanssa: kuuntele vaikka Tippa-T:n kanssa vedetty Pojat tai hervoton Soita mua. Koko levy sykkii humalluttavaa vapautta.

Potkulaudat, PokÉmon-kortit ja tiedekeskus Heureka mainittu! Sanni flirttailee Lelun sanoituksissa vasta hyvästeltyjen teinivuosiensa kanssa, mutta kirjoittaa sen vastapainoksi seksistä ronskimmin kuin valtaosa kollegoistaan. Joku aikuinen voi tietysti kyseenalaistaa sen, että 19-vuotias solisti pyysi esikoislevynsä nimikappaleella rakastajaansa suttaamaan naamansa ja nimeää nyt seuraavan albuminsa Leluksi.

Sannin pikkutyttömäinen nasaaliääni, juuri ja juuri parinkympin ikä ja S&M-tematiikalla leikittely herättävät mielikuvia nykyajan Lolitasta, mikä voisi olla laskelmoitua PR-kikkailua ja siinä tapauksessa vastenmielistä. Mutta artisti sanoittaa kappaleensa itse ja tuntuu hallinnoivan uraansa omilla ehdoillaan, teiniprinsessan valtikalla pamputtaen. Keimailu toimii, kun se on tarpeeksi törkeää.

Jos neljänkympin kynnyksellä on korostettava epätätimäisyyttään, parikymppisen on yhtä olennaista todistella täysi-ikäisyyttään. Siksi Lelulta joutuu väkisin etsimään kappaletta, jolla ei pussailla pilkun aikaan, vedetä kännejä tai rähjätä pokelle. Ehkä minun ei tarvitsekaan kriiseillä sitä, että olen kasvamassa ulos kohderyhmästä. Sanni pääsee nyt baariin ja kasvaa kanssani. Pakkomielteestä tulee laillinen. ■