Eeva

Fatbardhe Hetemaj: "Tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudenvelassa Suomelle"

Fatbardhe Hetemaj: "Tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudenvelassa Suomelle"

Fatbardhe Hetemaj oli vain seitsemänvuotias, kun hän pakeni perheensä kanssa Kosovosta. Lapsuutta varjostivat sodan pelko ja suru läheisten menetyksestä.
Teksti Sanna Wallenius
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Helsinkiläisen kerrostalon keittiöstä kuuluu armoton kattiloiden pauke ja kiivas albaniankielinen väittely, joka yltyy välillä naurunremakaksi. Naapurustossa asuva Fatbardhe Hetemaj, 32, on pistäytynyt käymään äitinsä, Emine Hetemajn, 59, luona. Liedellä porisee kattilallinen tulista liha-kaalikeittoa, ja pöytä on notkollaan kosovolaisia piiraita ja sämpylöitä.

”Äiti on juuri tuollainen! Kuka tahansa tuleekin kylään, hän alkaa hössöttää ja tekee hirveät määrät ruokaa”, paljastaa Fatbardhe.

”Voi voi, minun olisi pitänyt tehdä vielä pääruoka. Riittääkö tämä nyt varmasti?” Emine huolehtii ja kattaa pöytään Iittalan lautaset.

Ruoka oli pääosassa myös parikymmentä vuotta sitten, kun Hetemajn kuusihenkinen perhe totutteli uuteen maahan ja kulttuuriin Oulussa. Siellä he tutustuivat suomalaispariskuntaan, Vesa Svärdiin ja Marja-Leena Ervastiin, jonka vieraanvaraisuutta äiti Emine muistelee vieläkin kyyneleet silmissään.

”Marja-Leenan hauduttama karjalanpaisti oli niin hyvää. Ja savustettua kalaakin maistoimme silloin ensimmäisen kerran. He kutsuivat meidät jopa kesämökilleen.”

Yhteydenpito oululaisten ystävien kanssa on säilynyt näihin päiviin saakka. Fatbardhe kutsuu Marja-Leenaa ja Vesaa Oulun mummoksi ja vaariksi, rakkaiksi perheenjäsenikseen, joilla oli sydäntä auttaa hädän hetkellä.

”On vaikea edes sanoin kuvata, kuinka iso merkitys sillä oli, että he ottivat meidät niin hyvin vastaan. Se, että saimme uuden elämän ja kodin Suomesta, oli ihme.”

Fatbardhe kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin Helsingin luonnontiedelukiosta vuonna 2004.

Päivä, jolloin kaikki muuttui

Vielä 1980-luvulla Hetemajt asuivat Kosovossa, pienessä Skënderajn kunnassa. Emine-äidillä ja Miftar-isällä oli hyvät työpaikat lakimiehinä. Kotona elämä oli vilkasta mutta onnellista. Tytöt, Fatbardhe ja Fatlume syntyivät vuoden ikäerolla. Samoin pikkuveljet, Perparim ja Mehmet.

Rahasta ei ollut pulaa. Hetemajt asuivat Skënderajn keskustassa kauniisti sisustetussa kodissa, jossa vietettiin usein iloisia sukujuhlia.

Vuosikymmenen lopulla kaikki muuttui. Serbit ottivat vallan Kosovossa ja ahdistivat albaanit nurkkaan. Niin kävi myös Hetemajn perheelle.

Vuonna 1990 seitsemän rynnäkkökiväärein varustettua poliisia tunkeutui Emine-äidin työpaikalle. Poliisit vaativat, että Eminen on vaihdettava kansalaisuutensa albaanista serbiksi tai hän menettää työnsä.

”Minä kieltäydyin heti. Sanoin, että olen Kosovon albaaniksi syntynyt ja sellaisena myös kuolen”, Emine kertoo.

Lapsille tilanteen vakavuutta ei tietenkään kerrottu, mutta Fatbardhe muistaa jo viisivuotiaana aavistaneensa, ettei kaikki ollut hyvin. Kotikadulla oli jatkuvasti mielenosoituksia ja aseistettuja sotilaita. Kylistä nousi savu.

”Äiti ja isä näyttivät aina huolestuneilta ja kuiskailivat keskenään. Koko ilmapiiri oli hiljaisuudessaan pelottava.”

Pian poliisien uhkaus kävi toteen: äiti ja isä jäivät työttömiksi. Samaan aikaan albaanien koulut suljettiin ja albaniankieliset televisiolähetykset lopetettiin.

Heinäkuussa vuonna 1992 Miftar lähti matkalle.

”Isä oli matkustanut paljon työn vuoksi, joten me lapset emme pitäneet sitä aluksi mitenkään ihmeellisenä.”

”Vasta kun matka kesti ja kesti, eikä isää kuulunut, aloimme ihmetellä. Äitikin vaikutti oudolta. Hän itkeskeli vähän väliä”, Fatbardhe kertoo.

”Emme voineet kertoa teille. Emme halunneet huolestuttaa”, Emine tunnustaa ja nieleskelee kyyneleitään.

Jalkapallo on ollut iso osa Hetemajn perheen arkea. Perparim on luonut ammattilaisuraa Italiassa.

Matka kohti tuntematonta

Vasta pari kuukautta myöhemmin lapset saivat tietää, että isä oli matkustanut Suomeen. Äiti kertoi, että muukin perhe lähtisi samaan matkakohteeseen.

”Me lapset luulimme, että menisimme vain lomalle ja palaisimme sitten takaisin. Ja niin äiti ja isäkin oikeasti ajattelivat. He toivoivat alusta saakka, että tilanne rauhoittuisi ja voisimme palata Kosovoon.”

Miksi kaikki itkevät lomamatkamme takia? Fatbardhe muistaa ihmetelleensä, kun sukulaiset kerääntyivät hyvästelemään heitä pääkaupunki Pristinan bussiasemalle syyskuussa 1992.

Äiti oli pakannut mukaan vain välttämättömimmät tavarat ja valmistautui 4 190 kilometrin mittaiseen pakomatkaan neljän pienen lapsen kanssa. Esikoistytär Fatlume oli tuolloin vasta kahdeksanvuotias, kuopus Mehmet neljän.

Perhe kulki bussilla Itä-Euroopan halki Romanian, Unkarin ja Tšekkoslovakian kautta Puolaan. Sieltä jatkettiin laivalla Ruotsiin. Viimeinen etappi alkoi Tukholmasta kohti Helsinkiä.

”Minua pelotti, mutta tiesin, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa. Serbit vainosivat minua koko ajan”, Emine kertoo.

Fatbardhe muistaa matkan kestäneen ikuisuuden. Lisähaasteita toi viisivuotias Perparim, joka onnistui aina livahtamaan tiehensä, kun äidin silmä vältti. Lauttamatkalla Puolasta Ruotsiin pikkuveli oli vähällä tipahtaa mereen, kun hän karkasi omin päin ulkokannelle.

”En edes käsitä, miten äiti jaksoi. Matkan täytyi olla hänelle todella rankka. Äiti ei uskaltanut nukkua viiden päivän aikana juuri ollenkaan”, tytär huokaa.

Lapset eivät osanneet murehtia. Viimeisellä etapilla ruotsinlaivassa riemua aiheuttivat pallomeri ja hytin tyynyiltä löytyneet karkit.

”Vieläkin, kun syön Marianne-karkkeja, maku vie minut lapsuuteen ja tuohon laivamatkaan”, Fatbardhe sanoo naurahtaen.

Äiti oli luvannut röyhelöitä ja leikkikruunuja rakastavalle tyttärelleen, että Suomessa heitä odottaisi varsinainen prinsessalinna.

“Suomi ei ollutkaan paratiisi”

Helsingin laivaterminaalissa oli vastassa laihtunut mutta huojentunut isä. Miftar ei ollut saanut perheeseensä yhteyttä viiteen päivään ja oli jo pelännyt, että vaimolle ja lapsille oli tapahtunut jotain.

Fatbardhe ilahtui isän näkemisestä, mutta säikähti hänen seurassaan olevia suomalaispoliiseja niin, että alkoi itkeä.

”Minulle oli tullut Kosovossa niin hirveä kammo poliiseja kohtaan, että pelkäsin viranomaisia vielä pitkään Suomeen muuton jälkeenkin.”

Helsingissä Hetemajt joutuivat heti viranomaisten tiukkaan haastatteluun. Kuulusteluissa käytiin läpi perinpohjaisesti heidän taustansa, matkareittinsä ja turvapaikan hakemisen syyt.

Sen jälkeen perhe kuljetettiin Munkkisaaren vastaanottokeskukseen. Kolkko asuntola tuoksui eksoottisille mausteille ja oli täynnä vieraita kieliä puhuvia pakolaisia.

Fatbardhe muistaa olleensa pettynyt. Missä äidin lupaama prinsessalinna oli?

”Lapsen silmin kaikki oli outoa ja uutta. Suomi ei ollutkaan sellainen paratiisi kuin olin kuvitellut. Nyt tuntuu huvittavalta, että näin elämäni ensimmäisen tummaihoisen ihmisen juuri Suomessa.”

Kahden viikon jälkeen Hetemajt siirrettiin Oulun vastaanottokeskukseen ja sieltä yhdentoista kuukauden jälkeen vihdoin vuokrakotiin Helsinkiin.

Vanhemmille Suomi oli ollut itsestäänselvä valinta. Emine kertoo, että he olivat jo ennen Kosovon kriisiä ihailleet Suomen demokratiamallia ja yksilönvapautta. Rauhanneuvottelijana ansioitunut presidentti Martti Ahtisaari on koko perheen sankari.

Emine ja Fatbardhe asuvat samassa pihapiirissä ja kyläilevät toistensa luona melkein päivittäin.

“Äiti ja isä luopuivat urastaan meidän takiamme”

Silti vieras kulttuuri vaati totuttelua. Suomessa liikennevalot piipittivät omituisesti, ruoka oli usein mautonta ja pohjoisen tuuli jäätävä. Kotona Kosovossa oltiin asuttu vieri vieressä, Suomessa ympärillä oli silmänkantamattomiin tyhjää. Kosovossa väiteltiin kovaäänisesti ja puhuttiin aina toisen päälle. Suomalaiset keskustelivat varovasti vuorotellen.

”Toisaalta tuntui ihmeelliseltä, miten kunnioittaen viranomaiset kohtelivat meitä. Kosovossa heihin ei voinut luottaa. Korruptio oli aina läsnä”, Fatbardhe myöntää.

Hän arvelee äidin olleen lopulta perheensä tehokkain sopeuttaja. Puheliaan Eminen ansiota oli, että Hetemajt saivat Suomesta niin nopeasti ystäviä. Molemmat vanhemmat ilmoittautuivat heti suomen kielen kursseille.

”Kotona äiti ja isä saattoivat kisailla siitä, miten vaikka olla-verbi taipuu eri sijamuodoissa. He ottivat opiskelun tosissaan.”

Uutta alkua varjosti tieto suuren intohimon, oman ammatin murenemisesta. Vaikka molemmat vanhemmat olivat suorittaneet Kosovossa korkeakoulututkinnon ja pätevöityneet vuosien ajan asianajajan työssä, Suomessa he eivät voineet tehdä koulutustaan vastaavaa työtä.

”Murehdin sitä pitkään. Tuntuu kuin kaikki olisi mennyt hukkaan”, Emine tunnustaa.

”Minusta on aivan käsittämätöntä, että äiti ja isä olivat valmiita luopumaan uristaan meidän lasten vuoksi. Suomeen muuton jälkeen heidän tärkein tavoitteensa oli saada meille hyvä koulutus ja perusta elämää varten”, Fatbardhe kiittää.

“Elämää ei kannata hukata suremalla”

Kun erimielisyydet Kosovossa puhkesivat sodaksi vuonna 1996, Hetemajn perheessä seurattiin uutisia satelliittitelevision välityksellä päivittäin.

”Sota oli aina läsnä olohuoneessamme. Isä ja äiti katsoivat samoja uutisia monta kertaa päivässä ja patistivat olemaan hiljaa. Meitä lapsia se ärsytti. Silti oli hirveää nähdä heidän huolensa sukulaisista. Äiti ja isä potivat syyllisyyttä siitä, että juuri meidän perheemme oli pelastunut”, Fatbardhe pohtii.

Sodassa kuoli yli kymmenentuhatta kosovolaista. Heidän joukossaan oli myös Eminen veli, Fatbardhen rakas eno. Hetemajt kuulivat suru-uutisen Helsingin-kodissaan televisiolähetyksestä, jossa lueteltiin kuolleiden nimet.

”Sotilaat olivat jopa polttaneet enoni talon. Se oli musertavaa ja epätodellista.”

Äiti ja tytär ovat molemmat yhtä mieltä siitä, ettei elämää voi hukata loputtomasti suremalla. Hetemajn kodissa voima on lähtenyt aina perheestä. Yhteisistä ruokahetkistä, lasten harrastuksista ja päivittäisistä kuulumisten vaihtamisista. Tavallisesta arjesta on tullut tehokkain menneisyyden karkottaja.

”Äiti ja isä ovat aina hokeneet meille lapsille, että menestyäksemme meidän on tehtävä kolme kertaa enemmän töitä muihin suomalaisiin verrattuna”, Fatbardhe huomauttaa.

Niin on myös tapahtunut. Jokainen Hetemajn lapsista on luonut menestyksekkään uran, Fatlume taloushallinnon alalla, veljekset Perparim ja Mehmet jalkapallon huippuammattilaisina ja Fatbardhe politiikassa. Kauppatieteiden gradun valmiiksi saanut Fatbardhe toimi Helsingin kaupunginvaltuustossa kolme vuotta. Kaksi kertaa hän on pyrkinyt myös eduskuntaan, mutta ovet Arkadianmäelle eivät ole vielä avautuneet.

Vuoden 2015 vaalit olivat Fatbardhelle suuri pettymys.

”Olin aivan maassa. Vaivuin itsesääliin ja sätin itseäni. Eniten harmitti se, että perheeni ja ystäväni olivat auttaneet minua niin paljon vaalityössä. Koin pettäneeni heidät”, hän myöntää ja arvelee, että moni maahanmuuttaja on kokenut samoja tunteita.

”Moni meistä sortuu ylisuorittamiseen ja potee ihan järjetöntä näyttämisen tarvetta. Suomalaiset ystäväni muistuttavat vähän väliä, ettei minun tarvitse olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Olen jo ansainnut paikkani täällä.”

”Kun kävin ensimmäisen kerran lähtömme jälkeen Kosovossa vuonna 2002, talot olivat raunioina, mutta tuoksu oli sama kuin lapsuudessa”, Fatbardhe muistelee.

“Sopeutuminen on itsestä kiinni”

Fatbardhe tunnetaan sinnikkäänä naisena, joka on valmis taistelemaan heikompien puolesta. Vuonna 2009 hänet valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi tunnustuksena rasismin vastaisesta työstä. Hän on työskennellyt myös it-alalla sekä henkilöstöalan yrityksessä esimiestehtävissä.

”Tiedän, ettei ole helppoa sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Monilta maahanmuuttajilta se vie kymmenen vuotta. Silti paljon on itsestäkin kiinni. Sanon tänne tulijoille aina, ettei saa jäädä passiivisena omaan kuplaan. Pitää olla oma-aloitteinen”, Fatbardhe miettii.

Hänen sopeutumistaan helpottivat nuorena liikuntaharrastukset, kuten koripallo ja salibandy, jossa Fatbardhe eteni Suomen mestaruus -tasolle saakka.

”Tärkeintä on päästä äkkiä suomalaiseen arkeen kiinni. Vaikka me olemme muslimeja, osallistuimme koulussa aina joulujuhliin. Äiti ja isäkin korostivat, että maassa on elettävä maan lakeja noudattaen ja sen kulttuuria kunnioittaen.”

Fatbardhe sanoo ymmärtävänsä myös maahanmuuttokriitikoita.

”Olisi tekopyhää sanoa, ettei hädällä ole hintalappua. Tottahan se on, että pakolaisten vastaanottaminen maksaa Suomelle. Silti mielestäni oikeasti apua tarvitsevia pitää auttaa.”

Kosovolaisiin liittyvät ennakkoluulot huvittavat Fatbardhea. Sellainen on esimerkiksi käsitys maan miehistä machoina, naisia ja lapsia alistavina diktaattoreina.

”Naisten asema Kosovossa on ollut aina vahva. He kouluttautuvat ja käyvät työssä. Jopa Kosovon nykyinen presidentti on nainen.”

Sama periaate on toteutunut Hetemajn kotona.

”Isä oli todella ylpeä myös meidän perheen tytöistä ja kannusti jo lapsena minua ilmaisemaan rohkeasti mielipiteeni. Joskus olen ottanut tuon neuvon vähän turhankin konkreettisesti”, Fatbardhe tuumaa nauraen.

Luopuminen ja uusi alku

Miftar Hetemajn kuolemasta on nyt seitsemän vuotta. Vaikka isä ehti kärsiä vakavista sydänongelmista ja astmasta pitkään, menetys ravisteli koko perhettä.

”Eniten pelkäsin, miten äiti pärjää. Heidän rakkautensa oli niin vahva, ja he ehtivät kokea yhdessä niin paljon.”

Ristiriitaisia tunteita aiheutti myös isän viimeinen toive: hän halusi tulla haudatuksi Kosovoon.

”Ymmärrän isän ikävän vanhaan kotikaupunkiin, mutta toisaalta elämämme on nyt täällä. Haluaisin päästä käymään isän haudalla useammin.”

”Minä kyllä uskon, että sielumme kohtaavat vielä”, äiti lohduttaa.

Fatbardhe ei ole vielä löytänyt omaa sielunkumppaniaan, mutta iloitsee sisarustensa onnesta. Fatlume-siskon häitä vietettiin Pristinassa kesällä 2015 näyttävin, kosovolaisin menoin.

”Minusta on valtava rikkaus, että saan nauttia kahdesta täysin erilaisesta kulttuurista ja kielestä. Kotimme on Suomessa, mutta sydämemme sykkii yhä myös Kosovolle.”

Iloisin perheuutinen tapahtui pari vuotta sitten, kun pikkuveli Mehmet sai suomalaisen avovaimonsa kanssa esikoispojan.

”Menimme aivan sekaisin onnesta, kun vauva syntyi. Ostimme hänelle kosovolaisen kehdon ja räpsimme kännykät täyteen kuvia. Äiti näyttelee niitä ylpeänä kaikille vastaantulijoille”, Fatbardhe nauraa.

”Se on niin iso juttu. Minusta tuli vihdoin mummo”, Emine huokaa ja kaataa pieniin siroihin laseihin kosovolaista teetä.

Jälkiruuaksi syödään äidin leipomaa kookoskakkua.

Kotimaa Kosovo-Suomi

Hetemajn perheestä on valmistunut juuri dokumenttielokuva Kotimaa Kosovo-Suomi. Elokuva esitetään Helsingin Maailma kylässä -festivaaleilla lauantaina 26.5.2018 ja Yle TV1-kanavalla maanantaina 28.5.2018. klo 21:30. Katso traileri täältä!

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2015. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 22.4.2017