Image

Fanikuosin kriisi



Fanikuosin kriisi

Ennen bändipaita oli viesti. Nyt siitä on tullut muotiasuste, miettii Tuomas Sorjamaa.

Ajauduin taannoin keskusteluun tuttavani teini-ikäisen tyttären kanssa. Se on vaarallista.

Kun kohtaa teinin, joutuu välittömästi kohtaamaan myös omat heikkoutensa: esimerkiksi sen, että on täysin tietämätön tämän hetken pop-musiikista tai ylipäätään yhtään mistään tämänhetkisestä. Niinpä olin aivan erityisen helpottunut, kun tytöllä oli päällään Guns N’ Roses -t-paita. Ajattelin saavani siitä helpon puheenaiheen, kontaktin. Näin jo mielessäni metamorfoosin, jossa muutuin tylsästä aikuisesta  ”hyväksi tyypiksi”, jolla on loputtomasti kiinnostavia anekdootteja.

Kuinka väärässä sitä voikaan olla! Teinin ensimmäinen vastaus oli, ettei hän kuuntele gunnareita. Paita oli yllä vain sen takia, että se sattui näyttämään kivalta. Shokkiaalto pyyhkäisi ylitseni, ja tunsin kuilun välillämme levenevän entisestään.

Parikymmentä vuotta sitten olisi ollut täysin mahdotonta pitää bändipaitaa, ellei kuunnellut kyseisen yhtyeen musiikkia. Ennen bändipaita oli ennen kaikkea viesti. Sen tehtävä ei ollut vain näyttää kivalta vaan viestiä jotain oleellista kantajansa persoonasta. Ja sen viestin oli syytä olla vilpitön.

Fanikulttuurissa ihailun kohteena olevalta artistilta vaaditaan ehdotonta autenttisuutta. Lähestulkoon yhtä tärkeää on se, että fanit asettavat samat vaatimukset toisilleen. He käyttävät usein määritelmää, jota kutsun todellisen faniuden kehäpäätelmäksi: on fanittamista ja on oikeaa fanittamista – ja jos ei ymmärrä eroa näiden välillä, ei ole oikea fani.

 

Oikea bändipaita oli ennen kohtalaisen harvinainen vaatekappale. Saman asian ajoi farkkuliivi, jonka selkään oli tussattu yhtyeen nimi.

Bändipaidat olivat aikoinaan t-paidoista ne, jotka suu­rimmalla todennäköisyydellä kulutettiin viimeiseen langan­rippeeseen asti. Nyt niistä on tullut mitä tahansa massakulttuurin kertakäyttöhyödykkeitä, ja niitä myydään missä tahansa vaatekaupassa.

Bändipaidat ovat kaupalle nopea tapa viedä mielikuvat halutulle vuosikymmenelle. Jos vaikutteita haetaan 60-luvulta, hyllyyn laitetaan The Doors -paitoja. 70-lukua edustaa Led Zeppelin, kasaria Twisted Sister. Nevermind ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten, mutta Nirvana-paitoja on nyt katu­kuvassa taas kuin parhaina grunge-vuosina konsanaan. Iron Maiden -paitoja voi myydä aina muodista riippumatta.

Jotain on tapahtunut. Joko nykyteinit pystyvät tekemään valintoja puhtaasti esteettisin perustein tai sitten he ovat niin monitahoisia, etteivät aivoni yksinkertaisesti pysy mukana. Hetken aikaa mietin, saattaisiko kyseessä olla ironia. Se on moderni tapa käyttää bändipaitaa – ainakin joidenkin yhtyeiden osalta. Mutta eiväthän teinit ole etupäässä ironisia vaan erittäin tosissaan ihan kaiken suhteen.

Joka tapauksessa jälleen kerran maailmankuvani muuttui. Minä olin elänyt maailmassa, jossa bändipaidalla oli merkitys, se oli identiteetin rakennuspalanen. Nyt bändipaita on vain mikä tahansa t-paita, jossa on kiva kuva.

Onneksi on kuitenkin vielä olemassa fanipaitoja, jotka ovat fani­paitoja: jos jollakulla on jalkapallojoukkueen pelipaita päällä, voi olla kohtalaisen varma siitä, että kyseessä on fani. Pelipaita on sentään vielä kannanotto. Huippujoukkueen paita ei ehkä ole enää paikkakunnan työväenluokkaista yhteisöä edustavan joukkueen symboli vaan globaalin menestysbrändin oheistuote, mutta ainakaan se ei ole päällä ainoastaan siksi, että se näyttää kivalta.

Joku saattaa vielä muistaa Manchester Unitedin harmaasävyisen vieraspelipaidan kaudelta 95–96. Se oli suunniteltu yhteistyössä fanien kanssa: harmaan paidan oli määrä näyttää hyvältä pubissa farkkujen kanssa, ja pelipaitoja myytiinkin kasoittain.

Valitettavasti harmaat pelaajat eivät kuitenkaan nähneet toisiaan kentällä, ja tappiokierteen kestäessä joukkue vaihtoi paitoja puoliajalla South­amp­tonia vastaan. Harmaita pelipaitoja ei enää koskaan sen jälkeen nähty ManUn yllä. Kannattajat tietenkin joutuivat ostamaan myös uudet paidat, koska kannattaja ei voi pitää väärää paitaa.

Miljoonat ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet Manches­terissa, vetävät ottelupäivänä pelipaidan päälleen. Samaan aikaan jossakin pubinnurkassa vanha yrmy mutisee tuoppiinsa, miten nämä eivät ole oikeita kannattajia.

Ja rokkibaarissa istuu pitkätukka, joka katsoo bändipaitaisia teinejä ja miettii aivan samoin.

*

Tuomas Sorjamaa on on helsinkiläinen kustannuspäällikkö ja Chelsean kannattaja, jonka mielestä sinisten tyylikkäin pelipaita oli kaudella 1987–88, jolloin sen rinnassa komeili Commodoren C-tunnus.

Image 12/2011

Julkaistu: 10.2.2012