Apu

Eve Hietamies: Yhteinen asia

Eve Hietamies: Yhteinen asia

"Tyttären kiusaajat sekä epäpätevä koulu ja perheneuvola eivät koskaan joutuneet edesvastuuseen."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Elokuun lopulla 19-vuotias lukiolaispoika Juho Räty keskeytti kiusaamistilanteen bussipysäkillä Helsingissä. Räty seurasi vierestä poikaporukan nahinaa ja tajusi äkkiä, että neljä kaveria oli yhden kimpussa. Koska muut eivät puuttuneet tilanteeseen, Räty meni väliin. Asia nousi julkisuuteen hänen Facebook-päivityksensä kautta, ja Räty sai kiitokset rohkeudestaan jopa tasavallan presidentiltä Sauli Niinistöltä.

Kun pari vuotta sitten saattelin ainokaiseni koulutielle, sydän jyskytti. Pärjääkö se? Kiusataanko sitä? Onni oli kuitenkin myötä: koulu sujuu, kavereita riittää ja mikä upeinta, lapsen koulu on ottanut nollatoleranssin kiusaamiseen ja epäasialliseen kohteluun.

Pelko  lapsen  kiusatuksi joutumisesta ei ole turha. Kun ongelmasta alettiin vihdoin puhua avoimemmin, opetusministeriö käynnisti syksyllä 2006 laajan koulukiusaamisen vastaisen ohjelman kehittämisen, jonka nimeksi tuli KiVa koulu (Kiusaamista vastustava).

Toimintamallin avulla koulut ovat pystyneet ennaltaehkäisemään kiusaamistapauksia ja puuttumaan niihin tehokkaammin.

Ohjelman kehittäjä, Turun yliopiston psykologian professori Christina Salmivalli kertoi vuonna 2008, että Suomen 500 000 peruskoululaisesta noin 50 000 lasta kiusataan toistuvasti. Joka kymmenes lapsi itkee aamuisin lähtiessään kouluun.

Siis joka kymmenes.

Harjulan Setlementti ry:n Valopilkku-projekti järjestää vertaistukiryhmätoimintaa kiusattujen lasten vanhemmille. Projektin yksi vetäjä Tina Holmberg-Kalenius tietää, mistä on pienet tytöt tehty. Ei sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista vaan ilkeydestä ja viekkaudesta...

Holmberg-Kaleniuksen tytär aloitti koulun 2000-luvun puolivälissä pienessä kyläkoulussa. Muutamassa kuukaudessa innostunut ekaluokkalainen muuttui ilottomaksi, hiljaiseksi, vetäytyväksi ja pelokkaaksi ja sai itku- ja raivokohtauksia.

Vanhemmille selvisi, että tytärtä kiusasi tiivis tyttöporukka. Kiusaaminen oli tytöille tyypillistä manipulointia, pahan puhumista selän takana, keksittyjä asioita, ilmeilyä, ”viha- ja hylkimiskampanjoita” sekä syrjimistä. Lapsen tavaroita rikottiin ja varastettiin. Hän alkoi pelätä kouluunmenoa sekä oireilla migreenipäänsäryin, ihottumalla, univaikeuksin ja painajaisin.

Vanhempien tyrmistykseksi koulu kieltäytyi käsittelemästä asiaa, ja rehtorin neuvosta perheneuvola keskittyi etsimään vikoja vain kiusatusta, sillä joku syyhän oli, että tätä kiusattiin.

– Selväksi tuli, että kiusattu lapsi on ongelma, eivät siis kiusaajat tai opettajat, jotka eivät puutu kiusaamiseen.  Kukin voi miettiä, mitä lapsi ajattelee, kun huomaa olevansa yksin kiusaajia vastaan: ”Kuinka arvoton ja merkityksetön olen, kun edes opettajat eivät vaivaudu minua puolustamaan?” Tina Holmberg-Kalenius mietti Avulle antamassaan haastattelussa.

Pitkän  taistelun  jälkeen vanhemmat siirsivät lapsen naapurikuntaan kouluun ja

asiat paranivat. Uusi fiksu opettaja sekä yksityinen psykologi auttoivat lasta toipumaan, mutta kolme vuotta kestäneen kiusaamisen jättämät arvet olivat syvät.

Tyttären tarina muotoutui myös kirjaksi Elämää koulukiusaamisen jälkeen (Gummerus 2008). Kirja suhtautuu hyvin kriittisesti ja suorapuheisesti koulukiusaamiseen.

– Tämä on meidän kaikkien yhteinen asia. Mihinkään ei päästä sillä, että koulu syyttää vanhempia ja vanhemmat koulua. Vastuu tällaisten asioiden ratkaisemisesta on aikuisilla eikä lasta saisi koskaan asettaa siihen asemaan, että hän joutuu yksin miettimään, miten selviytyä tilanteesta, Tina Holmberg-Kalenius sanoi.

– Kiusattu lapsi on kuin avoin haava. Tyttären kiusaajat sekä epäpätevä koulu ja perheneuvola eivät koskaan joutuneet edesvastuuseen.

Julkaistu: 18.9.2014