Apu

Eve Hietamies: Sivu kerrallaan



Eve Hietamies: Sivu kerrallaan

"Paperista löytyi notkeutta ja runkoa. Maku oli antava, pehmentynyt ja pyöristynyt, kerta kaikkiaan tasapainoinen."
Teksti Eve Hietamies

Minä jos kuka tiedän, mitä tarkoittaa kirjojen ahmiminen.

Vuosia sitten osallistuin kustantajani järjestämälle illalliselle, jonne oli kutsuttu iso joukko kirjasto-ihmisiä. Eräässä vaiheessa iltaa minulta kysyttiin, millaisia kirjoja itse lainaan kirjastosta.

Jouduin kertomaan, ettei minulla ollut kirjastokorttia, koska olin joutunut kirjaston niin sanotulle Mustalle Listalle. Söin lapsena niin monta kirjaston kirjaa, että menetin lopulta korttini.

Kun nauru pöydässä loppui, lupasivat poistaa minut siltä listalta – ja poistivatkin. Sain siis vasta aikuisena kirjastokortin.

Pitänee selittää. Noin kymmenen vanhana minuun iski paperinhimo, jossa ei ollut minkään tolkun määrää. Maistelin ja myös söin paperia aina kaupan kuiteista sanomalehtiin. Lukiessani kirjoja revin sivun reunoja irti ja pistelin niitä poskeeni.

Valitettavasti käytin hieman ronskeja otteita, joten usein reunan myötä hävisi myös aikamoinen määrä tekstiä.

Lopetettuani kirja tai sanomalehti näytti siltä kuin lauma hiiriä ja muutama koiranpentu olisi mellastanut sen kimpussa.

Eräänä päivänä helvetti repesi. Isäni joutui maksamaan kirjastolle suuren summan rahaa syödyistä kirjoista, menetin korttini ja sain hirveät huudot.

Olin lähinnä tyrmistynyt, sillä paras maku oli juuri kirjaston kirjoissa. Paperista löytyi notkeutta ja runkoa. Maku oli antava, pehmentynyt ja pyöristynyt, kerta kaikkiaan tasapainoinen. Jälkimaku viipyilevä. Valkoinen A4 oli maultaan vetinen ja ilmeetön, sanomalehti sulkeutunut. Uusien, vastapainettujen kirjojen maku oli hermostunut, niihin kaipasi lisää rotevuutta.

Ahmimisiässäni luin (söin) sekalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kaikkea, mitä kirjastosta sattui löytymään. Aloitin tietysti satukirjoista: GrimmitH. C.  Andersen, Tuhat ja yksi yötä. Sen jälkeen seurasivat klassikot: Peppi, Eemeli, Kiljusen perheet ja Pekka Töpöhännät.

Siitä seurasi luonnollinen siirtymä tyttökirjoihin; söin Anna-, Runotyttö- ja Pikku naisia -sarjat. Sitten siirryin seikkailuihin.

Edgar Rice Burroughs oli lempikirjailijani. En innostunut Tarzanista, mutta  Mars-sarjan maku oli sopivan harteikas. Daniel Defoen Robinson CrusoeMark Twain, Jack London ja Jules Verne olivat juurevia, vahvan ja tukevan makuisia, mutta inhosin imeliä Viisikoita.

Anni Polvan Tiina-sarjan maku oli kireä ja pisteliäs, enkä myöskään sietänyt Tiinan psykopaattista äitiä.

Mutta ikinä en syönyt yhtään sivua rakastamastani Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-sarjasta, koska en halunnut menettää kirjoista riviäkään.

Jätin myös mummon Raamatun rauhaan, mutta pahoinpitelin kotona erään kalliin tietosanakirjasarjan ja sain taas uudet huudot.

Koulukirjoja jyrsin joskus, mutta ne olivat maultaan sameita, tasapainottomia ja latteita. Aikakauslehdet maistuivat pahalta, niiden kiiltävä paperi teki suuhun viiltohaavoja.

Kirjansyöntikausi kesti muutaman vuoden. En tiedä, mitä vitamiinia minulta puuttui ja mistä sitä lopulta sain, mutta eräänä päivänä huomasin lukeneeni kirjan syömättä siitä sivuakaan. 

Vuosia myöhemmin sain lapsen, joka järsi ja imeskeli Puppe-kirjansa, niin kuin taaperot tapaavat tehdä, mutta ei jatkanut kirjojen ahmimista siitä pidemmälle. 

Mutta perinne jatkuu.

Jokunen viikko sitten jouduin aamulla lähettämään lapseni opettajalle viestin, jonka otsikoin sanoin ”Maailman vanhin klisee”.

Koira todellakin söi lapsen kotitehtävät.

Julkaistu: 22.10.2014