Pelkäsin Xseniaa siihen asti, kunnes yllätin tämän lempeästi pesemässä toisen katulapsen liasta viiruista naamaa ennen ilta-ateriaa.

Olin tekemässä juttua Lahden Diakoniasäätiön perustamasta Viipurin lasten turvakoti Dikonista, joka toimi suurimmaksi osaksi vapaaehtoisavulla ja lahjoituksilla. Lapset saivat keskuksesta päivittäin kolme lämmintä ateriaa, suihkun, puhtaita vaatteita sekä mahdollisuuden jopa koulunkäyntiin. Lyöntien sijaan he saivat halauksia.

Elettiin vielä aikaa, jolloin Dikonissa ei ollut yöpymismahdollisuutta, joten illan hämärtyessä nappasin teini-ikäistä Xseniaa hihasta ja kysyin, ottaisiko tämä minut ja kuvaajan mukaansa. Halusin ymmärtää, mikä oli suistanut tytön kadulle.

Tiesin, ettei Xsenia osannut lukea tai kirjoittaa, ja kaiketi elätti itsensä taskuvarkauksilla tai jopa prostituutiolla. En osannut venäjää, mutta se ei ollut este keskustelulle. Ymmärsin muutamasta sanasta, eleestä ja ilmeestä mitä Xenia kertoi.

Päädyimme Viipurin linja-autoasemalle. Sen odotushallin nurkassa oli isoja pahvilaatikoita, joissa oli pehmusteina oli täkkejä ja muita riepuja. Täällä Xsenia vietti yönsä.

Pahvilaatikoihin ahtautui lapsia, joista pienin oli 3,5-vuotias poika. Otin pienen syliini ja kysyin, miksi tämä ei ole kotona. Xsenia kertoi, että kun poika oli pyytänyt ruokaa, äiti antoi votkaa. Xsenia oli päättänyt pitää lapsesta huolen.

Sinä yönä asemalle tuli muumio. Pitkä laiha mies, joka umpihumalassa riehui odotussalissa, rikkoi penkkejä ja löi ihmisiä. Jostain syystä miehen kasvot ja käsivarret oli kääritty sideharsoihin, joiden irtonaiset päät liehuivat raivoavan miehen ympärillä. Lapset pelkäsivät niin, että se pienin pissasi syliini.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. Olen kuukausilahjoittaja kolmelle hyväntekeväisyysjärjestölle, joista kaksi panostaa lasten hyvinvointiin. Kiitokseksi omasta lapsestani lahjoitan joka heinäkuu turvallisen synnytyksen kehitysmaahan. Ostan asunnottomilta Iso Numero -lehtiä ja annan romanikerjäläisille kolikoita. Reagoin joulupataan, sotaveteraaneihin, yhteisvastuukeräykseen, kodittomiin eläimiin ja oikeastaan kaikkeen, millä on jonkinlainen lipas.

Mutta joka kerta, kun kolikko kilahtaa lippaaseen, ahdistun: samat ihmiset keräävät samoilla lippailla apua samoihin asioihin joka vuosi samoissa paikoissa. Se vähävarainen perhe, joka tarvitsi apua viime vuonna, on tiukilla tänäkin vuonna. 

– Valta ei tule koskaan nousemaan päähäni. Minä jos kuka ymmärrän ihmisten arkisia ongelmia, sanoi minulle kerran eräs poliitikko.

Mutta voi pojat, että valta kilahti tämän poliitikon päähän. Parissa vuodessa tästä tuli koppava ja etäinen pönöttäjä, joka ennestään huononsi pientuloisten elämää ja maksoi siinä sivussa asuntolainansa valtavalla palkallaan. Tähän ihmiseen kilpistyi kaikki poliitikon omahyväisyys, kaksinaamaisuus ja piittaamattomuus, joka nousee sitä myötä kuin pankkitilille kilahtava kuukausipalkka.

Ahdistukseeni auttaa se, että Avun toimittajana saan antaa näkyvyyttä niille yhteisöille, kansalais- ja avustusjärjestöille, joiden pyrkimyksenä on auttaa heikompia, mikä ei ole nähtävästi valtaapitävien linja.

Puolitoista vuotta muumion yön jälkeen palasin Dikoniin. Syliini pissanut pikkuinen eli uutta onnellista elämää mummonsa luona ja Xsenian elämä oli muuttunut: Dikoni koulutti hänestä työntekijää.

Xsenia halusi myös ehdottomasti näyttää jotain. Hän vei minut kädestä pitäen pöydän ääreen, istahti vastapäätä ja kieli keskellä suuta kirjoitti paksulla värikynällä hitaasti oman nimensä haparoivin kirjaimin isolle paperille.

Kun Xsenia ojensi paperin näytille, ymmärsin, miksi laitan niitä kolikoita lippaisiin.