Kahdeksan vuotta sitten istuin hiekkalaatikon reunalla ja vahdin, ettei vuoden ikäinen taapero syö kiviä.

Kerroin, ettei saa sorkkia maassa olevaa kakkaa, juoda kuralätäköstä, nuolla hiekkalapiota, syödä asfalttiin littaantuneita purkkia eikä koskea kuolleeseen lintuun, joka kihisee jo matoja. Että jos työntää naamansa nokkoseen, se polttaa.

Kahdeksan vuotta myöhemmin olen jälleen samassa tilanteessa, toistamassa samoja lauseita. Poistan kivet ja purkat suusta, heitän linnunraadon roskiin ja vahdin silmä tarkkana, ettei lapsukainen jää kadulla kaahaavan pitsataksin alle. Motkotan kakan sorkkimisesta ja nokkospuskassa puuhailusta.

Vain yksi asia on muuttunut: kahdeksan vuotta sitten kielloista seurasi yleensä itkupotkuraivari, nyt saan lähinnä hölmistyneitä katseita. Mutta edelleenkään mikään kielto ei mene perille ja samoja asioita saa toistaa sata kertaa.

Kotona kuivaan lattialta pissalätäköitä ja kiskon leluapinan korvia kokeillakseni,

etteivät ne irtoa kesken leikin. Säännötkin ovat taas samat; olohuoneen pöydälle ei saa kiivetä, kaveria ei purra ja yöllä nukutaan, ei seurustella. Sähköjohdot ja pistorasiat on suojattu maalarinteipillä, kaikki särkyvä nostettu pois korkealle.

Ajatuksetkin ovat kuin äitiyslomalla: ”Kun se nukkuu päiväunet, pesen lattiat.” Eikä tarvitse muistuttaa, että kun lapsukainen äkkiä hiljenee, kannattaa heti lähteä tarkistamaan, minkä älynväläyksen se on taas saanut.

Olen poistanut leikeistä vessaharjoja ja muita tavaroita, jotka eivät mielestäni leikki-ikäiselle kuulu: kännyköitä, kaukosäätimiä, lompakon ja kerran terävän, puuvartisen leipäveitsen.

Välillä olen aika uupunut pissa-kakkarumbaan, pakkoulkoiluttamiseen, käytöstapojen opettamiseen, siivoamiseen ja  lelujen keräilyyn, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. En silloin, kun istuin poikani kanssa hiekkalaatikon reunalla kaivamassa kiviä suusta enkä tänään, kun vahdin kotipihalla leikkivää koiranpentua.

Tätä kirjoittaessa Lili on noin puolen vuoden ikäinen, tanakka musta labradorinnoutajatyttö, joka on laittanut koko elämän ja huushollin sekaisin, mutta ryövännyt myös kaikkien sydämen.

Leikkipuisto on vaihtunut koirapuistoon, mutta sen porukasta on tullut yhtä tärkeä vertaistukijoukko kuin aikoinaan leikkipuiston äidit olivat. Samalla tavalla myös koirapuistossa värjötellään, nauretaan, huolestutaan, tuumaillaan, jaetaan vinkkejä ja tuijotetaan ympärillä hyöriviä ipanoita – lapset ovat vain vaihtuneet painiviin koiranpentuihin.

Kun leikkipuistossa ihmiset tunnettiin vain ”Kertun äitinä” ja ”Eliaksen äitinä” myös koirapuistossa oli alussa ”Sunnyn äiti”,”Bellan äiti” ja ”Oton äiti”. Nyttemmin ihmiset ovat saaneet myös nimen ja ammatin, ja joulun alla järjestetään puistossa omat pikkujoulutkin.

Eräänä päivänä Lili eli Neiti Pullukka söi ikonin, puisen henkarin ja puoli rasiaa margariinia. Pari päivää myöhemmin rappuselta löytyi pelkät vihreät verkkopussit, kun neiti oli vedellyt kuusi talitinteille tarkoitettua talipalloa. Viimeksi kaivelin lapsen suusta verensokerimittarin lansetteja.

On sairastettu kennelyskä ja on nyrjähtänyt nilkka, olen istuskellut öisin kuumetta potevan vauvelin vieressä paijaamassa uneen.

– Huolet ovat tuplaantuneet, mies huokasi eräänä iltana, kun kiikutin yhtä penskaa eläinlääkäriin ikävän punkin poistoon ja toiselle lapsukaiselle hain maitohappobakteeria apteekista vatsatautiin.

– Mutta myös rakkauden määrä on tuplaantunut, minä vastasin, kun toiselta puolen sohvaa syliin könysi vatsatautinen ja toiselta puolelta se punkinpoistosta toipuva. Ja sitten kumpaakin piti lohduttaa.