Apu

Eve Hietamies: "Kuulun siihen joukkoon, joka ei vaan kerro kaikkea. Yleensä aviomiehelle."



Eve Hietamies: "Kuulun siihen joukkoon, joka ei vaan kerro kaikkea. Yleensä aviomiehelle."

Avun uusi kolumnisti Eve Hietamies: "En suinkaan ollut järkyttynyt siitä, että lapsi narrasi. Olin järkyttynyt siitä, kuinka koville se otti, millaisissa syyllisyydentunnoissa viisivuotias kierteli, kuinka valhe lamaannutti lapsen moneksi tunniksi ja kuinka hän halusi tekoaan puida, pohtia ja ottaa puheeksi monta kertaa sen päivän aikana. Ehkä ihmistä ei ole alun perin luotu valehtelemaan?"
Teksti Eve Hietamies

Tiettävästi lapseni valehteli ensi kertaa viisivuotiaana. Oli ankea marraskuinen päivä, vettä vihmoi taivaalta ja herätin lapsen päiväkotia varten. Jonkin ajan kuluttua lapsi alkoi valittaa vatsaansa. Soitin päiväkotiin ja töihin, kerroin tekeväni etäpäivän.

Pari tuntia myöhemmin sohvalta alkoi kuulua niiskutusta, sitten hanat aukesivat: itkun ja pärskinnän keskellä lapsi sai lopulta sanottua, ettei vatsa ole oikeasti kipeä, oli vain tehnyt mieli katsoa Pikku Kakkosen aamuohjelmat loppuun.

En suinkaan ollut järkyttynyt siitä, että lapsi narrasi. Olin järkyttynyt siitä, kuinka koville se otti, millaisissa syyllisyydentunnoissa viisivuotias kierteli, kuinka valhe lamaannutti lapsen moneksi tunniksi ja kuinka hän halusi tekoaan puida, pohtia ja ottaa puheeksi monta kertaa sen päivän aikana.

Ehkä ihmistä ei ole alun perin luotu valehtelemaan?

Istuin kerran lounaalla kolmen kollegan kanssa. Keskustelu ajautui ihmisten suorapuheisuuteen. Esimerkkinä heitettiin eräs esimies, jolla oli ikävä tapa laukoa alaisilleen pahojakin kommentteja, koska ei yksinkertaisesti osannut valehdella.

Itsekin tunnen henkilön, jolta puuttuu sama jalo taito. Hän saattaa suoraan sanoa, että ”onpa ruma tukka, kauheat kengät, hirveät verhot, näytät todella huonolta ja totta kai olet taas lihonut”. Ei hirveän usein tavata.

Luulin pitkään, että ihmiset päästelevät vahingossa suustaan sammakoita. Myöhemmin olen oppinut, että monelle suorapuheisuus on luonteenpiirre.

Eräs tuttuni joutui patologisen valehtelijan verkkoihin. Mies valehteli olevansa kovan luokan turvamies. Vuoden verran, joka aamu työmatkallaan nainen pudotti miehen kyydistään erään kuuluisan valtiollisen rakennuksen edessä. Kun auto katosi näköpiiristä, mies hipsi kiireellä oikeaan työpaikkaansa, joka ei ollut yhtä erikoinen.

Itsekin olen tuntenut patologisen valehtelijan. Kun pohjoisnapareissullaan kadonnut Dominick Arduin marssi ensimmäistä kertaa Avun toimitukseen, emme ensimmäisenä alkaneet tentata, että todista syntyneesi Alpeilla! Olihan Domin tausta ennestään tuttu jo muista lehdistä.

Vasta Domin kuoleman jälkeen toimittaja, kirjailija Sven Pahajoki sai selville, että Domi oli valehdellut lähes kaiken elämästään. ”Kuolleet” omaiset olivat elossa, ja muutenkin kaikki oli täyttä roskaa alkaen syntymäpaikasta Alpeilla. Vastavuoroisesti Ranskaan päin Domi oli valehdellut, että hänellä on kaksoset Lapissa.

En osaa valehdella, olen perusrehellinen. Kompensoin valehtelukyvyn puutteen muulla tavalla: vesitän, jätän joitain asioita kertomatta, olen muka kauhean yllättynyt tai huonomuistinen. Pelaan, koska en halua loukata ketään.

Päätin tehdä itselleni testin. Kuinka usein tavallisena päivänä jollakin edellä mainituista tavoista kierrän totuutta? Testistä ei tullut mitään, sillä unohdin tekeväni testiä.

Lopulta pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen tulin siihen päätökseen, että en kauheasti harrasta edes valkoisia valheita. Kuulun siihen joukkoon, joka ei vaan kerro kaikkea. Yleensä aviomiehelle. Esimerkiksi kuinka paljon oikeasti tuhlasin joululahjoihin tai montako (kiellettyä) kokistölkkiä lapsi sai juoda isänsä työmatkan aikana.

”Todellisen arvon mitta: miten paljon totuutta yksi henki kestää, miten paljon totuutta se uskaltaa”, Friedrich Nietzsche sanoi. Voisin lopettaa tähän ja antaa kaikkien luulla, että olen näin fiksu ja luen Nietzscheä, mutta kerron nyt kerrankin myös lauseen lopun: juu, luen hänen  sitaattejaan Wikipediasta.

Julkaistu: 8.1.2014