Eeva

Eve Hietamies: "Kipu opetti minut pyytämään apua"


Kirjailija, toimittaja Eve Hietamies joutui maaliskuussa 2018 vakavaan onnettomuuteen. Sen jälkeen hänen on ollut vaikea hyväksyä oman kehonsa hauraus, mutta apua on ollut pakko pyytää.
Kuvat Johanna Myllymäki

Maaliskuussa 2018 Eve Hietamiehen elämä oli tavallisen mukavaa. Sunnuntai-ilta hämärtyi, ja mielessä alkoivat pyöriä jo seuraavalle viikolle sovitut työt. Eve on työskennellyt Apu-lehdessä jo kolmekymmentä vuotta, vaikka suuri yleisö tunteekin hänet romaanien ja televisiosarjojen kirjoittajana.

Englantilainen aviomies Alan Munday oli kotona, poika Christopher kaverinsa luona. Eve istui omakotitalon rappusilla ja poltteli tupakkaa.

Even katse osui katon reunassa roikkuviin jykeviin jääpuikkoihin. Hän huikkasi miehelleen, että tämä hoitaisi ne pois, mutta mies kieltäytyi. Se oli tämän mielestään liian vaarallista.

Kimpaantuneena Eve nappasi lapion ja lähti kiipeämään tikapuita pitkin katolle.

”Pitääkö minun tehdä kaikki itse”, hän ajatteli, eikä hänen mielessään käynytkään, että tehtävä voisi olla vaarallinen.

Toisella kädellä Eve piti kiinni tikkaista, toisessa kädessä hänellä oli lapio. Juuri kun hän oli siirtymässä katolle, ote lipesi ja hän putosi parin metrin korkeudelta jäiseen maahan selkä edellä.

Siitä alkoi pitkä matka, mutta sitä Eve ei vielä tiennyt. Hän kuvitteli, että rytäkässä murtui vain muutama kylkiluu.

Altis onnettomuuksille

Eve Hietamies on aina ollut altis onnettomuuksille. Se kuuluu hänen olemukseensa. Pienestä saakka hän on kompuroinut ja saanut tavaroita päälleen hyllyiltä. Nenänvarressa komeilee kolme arpea.

Onnettomuusalttius ei ole vähentynyt iän myötä, sillä Eve on sama Eve yli viisikymppisenäkin. Kylkiluut ovat murtuneet milloin pojan parvisängyltä pudotessa, milloin kotiportailla kaatuessa.

Mutta tällä kertaa onnettomuus oli vakavampi kuin koskaan aikaisemmin.

”Tämä onnettomuus on vain odottanut tulemistaan. Olen elänyt koko elämäni niin, että kompastun tasaisella omiin jalkoihini, jään kiinni ovenkahvoihin ja särjen kaiken.”

Sairaalassa selvisi, että Eveltä oli murtunut lannerangan nikama. Kipu ylitti lääkityksestä huolimatta kaiken, mitä hän oli koskaan kokenut.

”Aika parantaa haavat, mutta välillä tulee miettineeksi, että olipa reissu”, Eve Hietamies pohtii, kun hän muistelee onnettumuuden jälkeistä aikaa.

Ajatukset mustaa massaa

Toisena iltana onnettomuuden jälkeen Eve alkoi pudota mielessään. Joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän putosi yhä uudelleen ja uudelleen. Tikapuiden vieressä oli ollut suuri rautapata, jonka Eve oli tapaturmassa onnistunut välttämään kuin ihmeen kaupalla. Mielikuvissaan hän kuitenkin putosi toistuvasti padan päälle.

Viikon päästä Eve pääsi sairaalasta kotiin. Hän sai kävelykepit ja rintakehän ympärille tukihaarniskan.

Nainen makasi hämärässä makuuhuoneessaan. Ajatukset olivat yhtä mustaa massaa, vaikka ulkona kevät alkoi pikkuhiljaa heräillä ja piha vihertää.

Vaikka perheessä oli ollut sääntö, että koirat eivät saa tulla sänkyyn, nyt tehtiin poikkeus. Ainoa asia, joka toi helpotusta tilanteeseen, olivat koirat. Labradorinnoutajat Nala ja Lili makasivat sängyssä emäntänsä kanssa. Niiden silittäminen ja läsnäolo lohduttivat Eveä.

”Sinä mustana keväänä en nähnyt mitään tietä ulos pimeydestä. Mutta en myöskään tiennyt, mistä oli kysymys. Minun oli vain paha olla.”

Päässä pyöri ajatuksia tekemättä jääneistä asioista. Mitä töissä ajatellaan, kun hän on niin pitkään poissa? Mitä kustantaja ajattelee, kun sovittua kirjaa ei tulekaan? Mitä ystävät ajattelevat, kun hänen täytyy jättää väliin suunniteltu veneretki?

”Tuntui, että olin pettänyt monen ihmisen odotukset. Oli paljon asioita, joita minun olisi pitänyt tehdä, ja mitään en pystynyt tekemään.”

Eve kertoo, että hänestä tuli levoton. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään, ei katsomaan televisiota tai elokuvia, ei lukemaan kirjoja tai lehtiä. Hän ei myöskään halunnut pitää yhteyttä ihmisiin.

”Aloin eristäytyä. En halunnut tavata ketään, en vastata edes puhelimeen. En jaksanut kertoa, miten minä voin, koska minä voin koko ajan samalla tavalla.”

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä eristäytyneempi Evestä tuli. Hän ei jaksanut oikein puhua edes omalle perheelleen.

Kipu oli läsnä koko ajan

Kipu oli läsnä koko ajan. Mielen valtasi vihan tunne.

”Viha on ollut hyvin syvää, ja se on kohdistunut minuun itseeni. Hirvittävä viha, halveksunta ja itseinho: Mikä minusta tekee niin erityisen, että minä selviän näin vähällä? On paljon ihmisiä, joille tapahtuu pienempiä onnettomuuksia ja he loukkaantuvat vakavammin.”

Onnettomuuksista selviytyneet ihmiset tuntevat usein syyllisyyttä siitä, että ovat selvinneet, kun joku toinen on kuollut. Vaikka Even tapaukseen ei liittynyt muita ihmisiä, hän pohtii, voisiko sama psykologinen ilmiö olla kyseessä tässäkin.

Ensimmäiset vihan tunteet ja itsesyytökset valtasivat mielen jo sairaalassa, ja silloin tällöin ne pilkahtelevat yhä esiin. Hän ihmettelee itsekin oman mielensä liikkeitä.

Arjesta tuli vihollinen

Eve on niitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Hänen aviomiehensä on matkustellut paljon työnsä vuoksi, ja Eve on pyörittänyt arkea yksin. Hän kertoo, kuinka on yhdellä kädellä hoitanut lapsen, kirjoittanut kirjoja ja tehnyt toimittajan töitä. Toisella kädellä hän on pessyt pyykit ja vienyt koirat ulos.

Nyt arjen työt eivät enää onnistuneet. Selkään koski niin paljon, että kahvipannun nostaminen oli mahdoton tehtävä. Vahva ja napakka nainen tunsi itsensä yhtäkkiä avuttomaksi. Iski valtava turhautuminen.

”Sellaisista asioista, joita olin tottunut tekemään, tuli minun vihollisiani: astianpesukoneen tyhjentäminen, sängyn petaaminen, roskien vieminen, imuroiminen. Arjesta tuli minun viholliseni.”

Kivuista huolimatta Eve pyrkii jatkamaan arjen askareita, mutta niiden jälkeen on maattava pari tuntia sängyssä toipumassa.

”Olen vihainen itselleni siitä, että yhtäkkiä minusta on tullut niin heikko, hauras kuin hapero paperi.”

Kevään mittaan tuli epätoivon aaltoja. Ne johtuivat turhautumisesta ja pelosta. Kun ei saanutkaan sukkaa jalkaansa tai kengännauhoja kiinni. Erityisesti ensimmäisinä viikkoina kaikki tuntui epämääräiseltä, kun edessä oleva toipumisen tie oli tuntematon.

”Siihen liittyi pelko siitä, millaiseksi minä jään”, Eve Hietamies kertoo.

Pahimpina hetkinä labradorinnoutajat Nala ja Lili lohduttivat emäntäänsä pelkällä olemassaolollaan.

Apua oli vaikea pyytää

Eve kertoo sisäistäneensä perisuomalaisen asenteen, että yksin pitää pärjätä. Apua oli vaikea pyytää, vaikka sitä oli lähellä.

Aviomies oli ostanut ovikellon, joka soitti Für Eliseä. Hän sijoitti soittonapin Even yöpöydälle ja äänikaiuttimen omaan työhuoneeseensa talon kellariin. Näin vaimo voisi soittaa aina, kun tarvitsisi jotain.

”Arvaa soitinko? En soittanut. Sisu ei antanut periksi, että olisin pyytänyt apua. Minulla alkoi pitkä tie, että opin ottamaan apua vastaan.”

Kului kuukausi, toinen ja kolmas. Sitten tuli ilta, kun Eve oli niin kovissa kivuissa, että sängystä nouseminen ei yksinkertaisesti onnistunut. Hän soitti ovikelloa.

”Muistan ikuisesti miehen ilmeen, kun hän tuli ovelle ja kysyi, mitä minä tarvitsen. Halusin muistaakseni mehupullon. Hän haki sen ja sanoi: ’Hyvä tyttö’.”

Evellä on kaksi siskoa. He kävivät usein katsomassa toipilasta. Tulivat vaan, sen kummemmin lupia kyselemättä tai tiedustelematta, halusiko Eve tavata.

”Siskot yrittivät vetää minua pois mustasta möykystä.”

Eräänä päivänä vanhempi sisko vei Even venerantaan kahville siitä huolimatta, että liikkuminen tukiliivin ja keppien kanssa oli vaivalloista. Se oli hetki pois neljän seinän sisältä. Sai katsoa merta ja juoda kahvia.

”Tällaisista pienistä asioista alkoi paluuni takaisin sosiaaliseen elämään.”

Jossain vaiheessa Eve alkoi käydä ruokakaupassa. Kauppakassin nostaminen autoon oli tuskallista. Kerran hän teki sen itse, mutta ei enää toista kertaa.

”Vaikka kivun kanssa eläminen on todella ikävää, se myös opettaa. Se opettaa minulle omat rajani. Kipu opettaa pyytämään apua.”

Eve alkoi odotella supermarkettien parkkipaikoilla, että paikalle sattuisi tulemaan joku, joka voisi auttaa.

”Minä sirkuttelin miehille, että voisivatko he mitenkään auttaa kassien nostamisessa autoon. He olivat ihania. He saivat olla herrasmiehiä ja ritareita. Herrat aivan hehkuivat ja aina he tarkistivat, että kotona on joku, joka kantaa.”

Kotona aviomies tai poika tulivat kantamaan kassit. He tekevät sen edelleen.

Pieni ritari

Perheen poika on joutunut itsenäistymään äidin toipilasaikana. On ollut pakko opetella itse pesemään pyykkiä ja tekemään välipalat. Poika on myös halunnut auttaa äitiään. Hän on laittanut sukat jalkaan, tuonut peiton ja keittänyt kahvia.

”Ehkä hän on tuntenut olevansa pieni ritari, niin kuin miehet parkkipaikalla. Se on liikuttavaa. Kun poika tuo keittämäänsä, vahvaa ja poroista kahvia, jossa on aivan liikaa sokeria, se on maailman paras kahvi, jonka äiti voi saada.”

Äitiä liikutti myös se, kun parin kuukauden ajan poika halasi hyvin varovaisesti, melkein hipaisten.

”Oli lähellä, että poikani olisi menettänyt äitinsä. Siitä ajatuksesta seuraa syyllisyys, että olinpa tyhmä ihminen, kun kiipesin.”

Aviomies on aina ollut suojeleva, ”perusäijä”, niin kuin Eve sanoo. Onnettomuuden jälkeen hänestä on tullut entistä suojelevampi. Nyt hän vahtii vaimoaan jatkuvasti, ettei tämä tee mitään, mikä ei ole sallittua.

”Kaiken kaaoksen keskellä perhe on ollut minulle pieni turvapaikka, sieltä tulee niin paljon huolenpitoa.”

Läheltä piti

Hyvin nopeasti Eve alkoi haikailla takaisin töihin. Hän pommitti lehden päätoimittajaa viesteillä, kunnes tämä passitti naisen työterveyslääkärille. Jos Eve selviäisi työhönpaluutarkastuksesta, hän saisi palata.

Lääkäri kutsui potilaan sisään huoneeseen ja kysyi, kuinka Eve voi.

”Minä purskahdin itkuun. Silloin oli kesäkuu, ja se oli ensimmäinen itku maaliskuun jälkeen. Siihen riitti, että lääketiedettä ja paranemista edustava ihminen kysyi, kuinka minä voin.”

Lääkäri ojensi nenäliinoja ja antoi Even itkeä aikansa. Sitten hän kysyi, onko kukaan puhunut hänelle post-traumaattisesta stressireaktiosta.

”Lääkäri sanoi, että kuolema ja halvaantuminen liippasivat niin läheltä, että minä sain trauman. En ollut tajunnut, että pitkä, kauhea kevät, jolloin olin henkisesti ja fyysisesti tuskissani, ahdistunut, levoton ja eristäytynyt, olivat merkkejä siitä. Musta massa sai yhtäkkiä nimen.”

”Sinä mustana keväänä en nähnyt mitään tietä ulos pimeydestä. Mutta en myöskään tiennyt, mistä oli kysymys.”

Lupa hellittää

Lääkäri käski päästämään irti ajatuksesta, että töihin pitäisi palata mahdollisimman nopeasti. Eve sai luvan hellittää ja olla kipeä.

Lääkäri ryhtyi hoitamaan henkistä puolta. Aina kun Evellä oli tapaaminen fyysisiä vammoja hoitavien lääkärien kanssa, työterveyslääkäri varasi ajan parin päivään päähän. Silloin käytiin yhdessä läpi henkistä toipumista. He tapaavat edelleen muutaman viikon välein.

”Se auttoi, kun sain kuulla, mistä on kysymys. Aloin ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miksi olen käynyt läpi hirveitä myrskyjä. Mieli alkoi tasoittua siitä itsekseen.”

Eve kertoi lääkärille jatkuvasta putoamisen tunteestaan, hän putosi yhä joka ilta. Lääkäri käski siirtää tikkaiden alla yhä olevan rautapadan. Rautapata siirrettiin. Sen jälkeen Eve putosi yhä mielikuvissaan, mutta jokin muuttui.

”Minä putosin, mutta en enää voinut pudota sen padan päälle, koska pataa oli siirretty. Minä putosin edelleen, mutta minä putosin maahan.”

Seuraavaksi lääkäri pyysi kuvittelemaan suojaksi tyynyn. Eve totteli. Aina kun hän alkoi pudota, hän ajatteli eräänlaisen michelinmiehen suojan ympärilleen. Pikkuhiljaa putoaminen alkoi vähentyä.

Lopulta reilut neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen hän pystyi sulkemaan silmänsä niin, ettei enää tuntenut putoavansa.

Olen tärkeä joillekin

Kokemus on näyttänyt Evelle, millaisia ihmisiä hänen ympärillään on. Jo ensimmäisenä aamuna työkaverit lähettivät kukkia sairaalaan. Muilta ystäviltä ja tuttavilta on tullut tekstiviestejä, puhelinsoittoja, lisää kukkia, suklaata.

Vaikka Eve on turhautunut toipumisen hitauteen ja sanoo murjottavansa yhä sen vuoksi, myöntää hän samalla olevansa kiitollinen. Siitäkin huolimatta, että hän pitää itseään sarkastisena ja kyynisenä.

”Totta kai olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että kävelen enkä halvaantunut. Vaikka jouduin käymään kovan koulun, opin näkemään, miten paljon ihmiset auttavat, miten paljon minulla on läheisiä tarpeen tullen. Että olen tärkeä joillekin ihmisille.”

Hän ei kuitenkaan koe, että onnettomuus olisi jalostanut hänestä paremman ihmisen, joka osaisi elää täydemmin jokaisen päivän.

”Huomaan olevani edelleen aivan samanlainen kuin ennen, paitsi paljon, paljon aiempaa vakavampi. Naurun irrottaminen itsestä on edelleen vähän vaikeaa.”

Paluu töihin

Seitsemän kuukauden tauon jälkeen Eve palasi puolipäiväisenä töihin. Se aiheutti ristiriitaisia tunteita.

”Olin riemuissani ja kauhuissani. Minua pelotti, etten osaa enää kirjoittaa.”

Mutta kun hän palasi tuttuun työympäristöön, ensimmäisen päivän jälkeen tuntui kuin hän olisi ollut vain pienellä lomalla. Toimittaja on jälleen ratsun selässä.

Päivä päivältä toipuminen edistyy, sekä fyysinen että psyykkinen.

”Jokainen pitkä matka alkaa yhdellä askeleella. Olen tehnyt tätä matkaa pitkään enkä ole vielä perillä, mutta olen nyt ainakin ylittänyt puolenvälin. Pikkuhiljaa oma elämä, se mikä oli ennen, palaa.” ●

Juttu on julkaistu Eevassa 1/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 13.10.2019