Lapselle täytyy opettaa monia asioita: pese hampaat aamuin illoin, vaihda puhtaat kalsarit päivittäin äläkä pure kavereita. Itse täytyy toimia esimerkkinä (pesee hampaat, vaihtaa kalsarit eikä pure kavereita), mutta jos on saanut jälkikasvuksi räjähtelevän jääräpään, ulkopuolisen antama esimerkki voi olla yllättävän onnistunut.

Viime syksynä poika alkoi pelata Xboxilla peliä, jossa rakennetaan palikoista maailmoja. Peli on eräänlainen virtuaalinen lego: vain mielikuvitus on rajana. Pelin myötä lapsi alkoi katsella YouTubesta, millaisia maailmoja muut rakentavat, ja löysi sieltä brittityypin, jonka hahmona on kissa nimeltä Stampylongnose. 21-vuotias Stampy on pelaajille superjulkkis, koska osaa rakentaa mitä tahansa.

Mutta alusta lähtien minua ärsytti suunnattomasti YouTube-videoilla pelejä pelaavan Stampyn hirnuva nauru, joka raastoi korvia. Hahhah sitä ja hahhah tätä! Mitä tahansa tapahtui, Stampy hirnui hahhahaa! Ärsyyntyneenä olin jo kieltää videot, kun eräänä iltana tajusin, millaisissa tilanteissa mies nauroi: aina, kun jokin meni pieleen. Ohhoh – kana putosi laavaan, hahhaa – kaveri voitti juoksukilpailun! Ruudulta kaikui sydämellinen, hirnuva hahhahhaa, tästä ei nyt tule yhtään mitään!

Stampyn kautta lapsi on alkanut suhtautua asioihin uudella tavalla: epäonnistuminen ei enää lannista, pikkuharmit eivät suututa. Olen nykyään paljosta velkaa Stampylle.

Esimerkillinen asenne voi pulpahtaa esiin ihmeellisissä paikoissa. Tähän törmäsin katsellessani Discovery Channelin dokumenttia Crossing the Ice.

Vuonna 2012 australialainen seikkailijakaksikko James Castrission ja Justin Jones (Cas ja Jonesy) päättivät yrittää mahdotonta: hiihtää etelänavalle ja sieltä saman tien takaisin ilman ulkopuolista avustusta, itse varusteensa kiskoen. Useat ovat epäonnistuneet.

Alkoi taistelu maapallon ankarimmassa paikassa: lumimyrskyjä, petollisia railoja, välinerikkoja, loukkaantumisia, sairastumisia, hypotermiaa ja loppumatkasta myös lähes nälkään nääntymistä. Miehet kiskoivat 160 kiloa painavia rekiä yli 40 asteen pakkasessa 89 päivää – 2 275 kilometriä.Kamera tallensi naurut, itkut ja rajut romahdukset.

Mutta jo ennen lähtöä tilanne muuttui kilpailuksi. Samaa haastetta oli päättänyt yrittää myös kokenut tutkimusmatkailija, norjalainen Aleksander Gamme, joka poikien muonien myöhästyttyä sai kaiken lisäksi etumatkaa.

Miten kilpailussa kävi? Viikkojen vieriessä edellä hiihtävästä Gammesta tuli poikien tärkein kannustaja, joka valoi näihin uskoa. Takkutukkainen norjalainen hiihti yksin ja otti radioitse yhteyttä iltaisin.

Kun pojat tavoittivat etelänavan, leveästi hymyilevä norski hiihteli jo paluumatkallaan vastaan. Selvästä häviöstä huolimatta pojat päättivät jatkaa. He hiihtivät etelänavalla sijaitsevalle tutkimusasemalle, käänsivät pihalla suksensa ja aloittivat paluumatkan, joka oli lopulta melkein viedä hengen.

89. päivän aamuna edessä oli enää muutama kilometri maaliin, koko reissun lähtöpaikkaan. Kasvot lähes nahattomina ja yhteensä 55 kiloa laihtuneina kaverit hiihtelivät raskain mielin eteenpäin, kunnes äkkiä törmäsivät telttaan, jonka edessä Gamme seisoi rehevästi nauraen, käsiään levitellen.

Vuonna 1912 norjalainen Roald Amundsen johti naparetkeä, joka saavutti ensimmäisenä maailmassa etelänavan. Sata vuotta myöhemmin toisella norjalaisella olisi ollut sama mahdollisuus tulla ykkökseksi, mutta Gamme olikin päättänyt odottaa australialaiskaksikkoa.

Ja niinpä he kaikki kolme hiihtivät lopulta viimeiset kilometrit, rinta rinnan, leveästi hymyillen, yhtä aikaa historiaan.