Apu

Eve Hietamies: Äijäillen



Eve Hietamies: Äijäillen

"Järjestäjä hymyili pitkämielisesti, kun kysyin, onko kelkassa kuutioita, neliöitä vai hevosvoimia."
Teksti Eve Hietamies

Eräs yhtiö oli kutsunut erääseen hotelliin parikymmentä moottoriajoneuvoihin erikoistunutta pohjoismaista toimittajaa. Tarkoituksena oli esitellä upouusi moottorikelkka ja antaa miehille mahdollisuus koeajaa kelkka ennen samojen toimittajien järjestämiä, myöhemmin tehtäviä virallisia testejä.

Jostain syystä silloinen päätoimittajani halusi minutkin sinne mukaan.

Oltiin Keski-Ruotsissa, vajaan kolmen tunnin ajomatkan päässä Östersundista lounaaseen, 40 kilometrin päässä Norjan rajasta paikassa nimeltä Bruksvallarna.

Tunturit kohosivat ympärillä, ja lumituiskun keskellä pakkanen pureskeli poskia punaiseksi.

Kun ensimmäisenä iltana kävelin kuvaajan perässä illalliselle, ravintolan ilmapiiri kiristyi.

Järjestäjä kertoi, että olen ensimmäinen nainen tällaisessa tapaamisessa.

Kävelin pöytään töykeiden katseiden saattamana, ja ilmassa leijui sanaton kysymys: mitä tuo ämmä tekee täällä?

Yritin hymyillä, mutta hymyt kimposivat takaisin. Mitä minun läsnäoloni uhmasi?

Illallisen jälkeen meidät vietiin pimeään uimahalliin. Diskomusiikki alkoi takoa kaiuttimista, ja katon rajaan hilattu lava laskeutui uima-altaan päälle.

Kaksikymmentä ukkoa syöksyi kelkkojen kimppuun ja nosti  konepellit ylös.

Järjestäjä hymyili pitkämielisesti, kun kysyin, onko kelkassa kuutioita, neliöitä vai hevosvoimia.

Sen jälkeen pakenin hotellihuoneeseen. Miehet jäivät baariin.

Taapertaessani aamulla paksuissa ajovarusteissa hotellin pihalle, näin muurin tylyjä ilmeitä, ristittyjä käsivarsia, asentoja ja asennetta.  Minulle osoitettu (vanha) kelkka tönötti keskellä pihaa, ne upouudet oli varattu miesjoukolle.

Miehet mittailivat: Noo – tyttö – tulit nähtävästi näyttämään meille, miten moottorikelkkaa ajetaan. Anna mennä sitten…

Olin kauhuissani: kuinka kestäisin vielä kaksi päivää tällaista mulkoilua? Mietin pää höyryten, kuinka ilmapiirin voisi muuttaa – ja äkkiä keksin sen.

Heittäydyin totaalisen avuttomaksi, kertakaikkiseksi pahvipääksi, historian pahimmaksi bimboksi.

Taapersin sen kaikkein ylimielisimmän luo pyytelemään apua, sillä en millään jaksaisi polkea kelkkaa käyntiin (mikä oli totta, koska kelkassa oli vanhanaikainen poljin).

En saanut kypärää kiinni (myös totta) enkä todellakaan muista, miten kelkkaa edes ajetaan (edellisviikonloppuna olin ajanut 170 kilometriä moottorikelkalla).

Ja että mahtoiko päätoimittaja olla päästään vialla, kun lähetti minut tänne. Kohta kuolette nauruun, kun ajan ensimmäiseen puuhun… Voisiko niitä mitenkään siirtää?

Silmänräpäyksessä ylimielisyyttä tihkuva miesjoukko muuttui laumaksi ritareita, jotka polkivat kelkkaa, auttoivat kypärän kanssa, antoivat ohjeita ja pörräsivät huolestuneena ympärilläni.

Ensimmäinen ajokin meni niin, että yksi ajoi edelläni ja toinen perässäni – päättivät vahtia, etten aja ojaan.

Olin muuttunut jonkinlaisesta uhasta lemmikkihamsteriksi.

Oikeasti olisi tehnyt mieli näyttää närhenmunat mokomalle machoilevalle, testosteronilta lemuavalle pönöttävälle äijäporukalle.

Tosin siinä vasta olisikin käynyt huonosti, koska vastassa olivat sentään alansa huippuammattilaiset.

Käärin siis hiljaa feministilipun rullalle, sujautin sen takataskuuni ja räpyttelin hölmönä ripsiäni joka kerta, kun joku mainitsikaan sanan moottorikelkka.

Julkaistu: 15.5.2014