Eeva

Matti ”Fredi” ja Eva-Riitta Siitonen kulkivat yhdessä yli 50 vuotta: ”Luottamus on jopa tärkeämpää kuin rehellisyys"

Matti ”Fredi” ja Eva-Riitta Siitonen kulkivat yhdessä yli 50 vuotta: ”Luottamus on jopa tärkeämpää kuin rehellisyys"
Eva-Riitta ja Matti ”Fredi” Siitosen liitto on kestänyt yli viisikymmentä vuotta. Raskain kokemus on ollut tytär Hanna-Riikan vaikea sairaus ja menehtyminen. Surusta ei heidän mukaansa tarvitsekaan selvitä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Haastattelu on ilmestynyt Eevassa marraskuussa 2020.
Julkaistu: 26.4.2021
Elämä on koulutuskeikka, jonka opetusohjelmaan ei voi itse vaikuttaa.
Näitä tyttärensä sanoja entinen maaherra ja kaupunginjohtaja Eva-Riitta Siitonen lainasi, kun hän puhui syyskuussa lapsensa menettäneiden tilaisuudessa Helsingin tuomiokirkossa.
”Oman lapsen kuolema on niin suuri menetys, että siitä ei pääse koskaan yli. Se kurssi jää ainakin minulta varmasti kesken”, hän sanoo nyt Eevan haastattelussa.
”Surusta ei tarvitsekaan selvitä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Elämä jatkuu, ja nyt osaan jo nauttia tavallisesta arjesta”, jatkaa aviomies muusikko Matti ”Fredi” Siitonen.
Heidän tyttärensä, laulaja ja näyttelijä Hanna-Riikka Siitonen, menehtyi kesällä kaksi vuotta sitten pitkäaikaiseen syöpään.
”Hanna-Riikka suhtautui tulevaan poikkeuksellisen kypsästi ja viisaasti. Opimme häneltä paljon elämästä ja kuolemasta," Eva-Riitta Siitonen kertoo. ”Surusta ei tarvitsekaan selvitä, mutta sen kanssa voi oppia elämään,” aviomies muusikko Matti ”Fredi” Siitonen sanoo.

Matti keksi kylän nimeltä Pönkkölä

Puhumme pariskunnan kodissa Helsingin Etu-Töölössä pitkän liiton voimasta sekä yhdessä jaksamisesta.
Siitosilla on takanaan yli viisikymmentä yhteistä vuotta. Vaimon myötä Matti sai myös pojan, Eva-Riitan lyhyestä nuoruuden liitosta syntyneen Petrin, jonka hän adoptoi omakseen. Myöhemmin perheeseen syntyi tytär, Hanna-Riikka.
Petri on nyt jo kuusikymppinen ja hänellä on kaksi aikuista lasta, isovanhemmille rakkaat Wilma ja Wiljami.
Matti innostuu muistelemaan, kuinka hän aikoinaan viihdytti ensimmäisiä lastenlapsiaan hassulla jatkotarinalla itse keksimästään kylästä nimeltä Pönkkölä.
”Kylä sijaitsee Jyväskylän lähellä, keskellä metsää, ja sinne voi päästä ajatuksen voimalla. Siellä voi tapahtua ihan mitä vain: esimerkiksi yhtenä päivänä vuodesta Pönkkölässä syödään vain mutaa.”
Nuorin lastenlapsista, Hanna-Riikan tytär Vieno, on ollut myös jo pikkutyttönä isoisän hoidossa.
”Yleensä Vieno oli ohjaaja, ja minun piti näytellä milloin Tuhkimoa, milloin kapteeni Koukkua”, muistelee Matti.
Isovanhemmat ovat yhä tärkeät huoltojoukot nyt 14-vuotiaalle Vienolle. He asuvat lähellä ja ovat aina valmiita palvelukseen. Matti kuljettaa uimista ja musiikkia harrastavaa teiniä harjoituksiin välillä päivittäin. Ja jotta palvelu olisi täydellistä, Eva-Riitta laittaa mukaan eväsrasian.
”Rehellisyys voi olla joskus itsekästä, ongelmien työntämistä toisen harteille.”

Siisti sisätyö ja hyviin naimisiin

Tytär Hanna-Riikka sanoi isästään, että tämä on elämän viaton ohikulkija. Matti Siitonen allekirjoittaa sen määritelmän myhäillen.
”Minulla ei ole koskaan ollut mitään käsitystä siitä, mitä minusta tulisi. En ole edesauttanut itseäni missään, enkä suunnitellut yhtään mitään.”
Hän jatkaa, ettei ole pyrkinyt mihinkään työhön eikä ole lukion jälkeen opiskellut mitään.
”Yleisradion äänitarkkailijaksi pyrin kerran mutta en päässyt. Kontrabasson soittamista opiskelin hetken, ja muutaman laulutunnin olen ottanut.”
Matti sai kitaran 14-vuotiaana ja soitti ravintolassa jo kouluaikana. Laulaminen tuli mukaan pikkuhiljaa, sattumalta. Sittemmin elämässä on piisannut sattumia, ja myös menestystä.
Eva-Riitta opiskeli ensin merkonomiksi ja sitten ekonomiksi sekä teki paljon erilaisia töitä, mutta suuria tulevaisuuden haaveita ei hänelläkään lapsena ollut.
”Nuoruudessani oltiin aika materialistisia. Opin kotoa, että kannattaa opiskella, hankkia siisti sisätyö ja mennä hyviin naimisiin.”
”Kun katseemme kohtasivat, tiesin heti, että tässä on jotain. Se hymy pysäytti”, muistelee Fredi. ”Ehkä ammattiemme erilaisuus on meidän voimamme ja liimamme. Kumpikin on saanut toiselta paljon, yhdessä olemme voineet kokea enemmän kuin yksin", Eva-Riitta kertoo.

Rehellisyys ja luottamus

Tuleva pariskunta kohtasi helsinkiläisravintolassa kesällä 1967. Eva-Riitta oli päivätyönsä ohella lisätöissä Kulosaaren Casinolla, kun keikalla ollut artisti tuli baaritiskille.
”Kun katseemme kohtasivat, tiesin heti, että tässä on jotain. Se hymy pysäytti”, muistelee Matti.
”Tiesin Matin Euroviisuista ja olin noteerannut miehen persoonallisen äänen. Huomasin kyllä, että siinä se kiehnäsi, mutta luulin ensin, että hän oli ihastunut kauniiseen ystävääni”, jatkaa Eva-Riitta.
Sen jälkeen on pysytty yhdessä.
”Tärkein tekijä olet sinä ja keskinäinen luottamuksemme”, sanoo Matti.
Eva-Riitta jatkaa, että luottamus on jopa tärkeämpää kuin rehellisyys:
”Rehellisyys voi olla joskus itsekästä, ongelmien työntämistä toisen harteille.”
Aviomies haluaa lisätä yhdistäviin arvoihin sanan suvaitsevaisuus.
”Toisen hyväksyminen ja tukeminen on tärkeää. Olemme aina osanneet iloita toistemme menestyksestä. Välillämme ei koskaan ole ollut valtataistelua tai kateutta”, Matti sanoo.
”Ehkä ammattiemme erilaisuus on meidän voimamme ja liimamme. Kumpikin on saanut toiselta paljon, yhdessä olemme voineet kokea enemmän kuin yksin”, jatkaa Eva-Riitta.
”En olisi päässyt Kremliin illalliselle enkä moneen muuhunkaan paikkaan ilman sinun työuraasi”, Matti huomauttaa.
”Ja minä olisin varmasti tosikompi ja yksioikoisempi, jos en olisi tutustunut muusikoihin ja viihdemaailmaan”, Eva-Riitta kiittää.
Pariskunnan riidat syntyivät aikoinaan lähinnä lasten kasvatuksesta tai kasvattamattomuudesta:
”Minä olin yleensä se, joka piti kurin ja järjestyksen, Matti viihdytti. Hän on siitä erikoinen koomikko, että hän on hauska kotonakin”, Eva Riitta sanoo.
Kun Hanna-Riikalla oli kouluaikana eräällä viikolla seitsemän huomautusta opettajalta, Eva-Riitta yritti patistella miestään, että hänkin yrittäisi puhua tytölle.
”Minua raivostutti, kun Matti sanoi tälle vain, että yrittäisi pysyä luokassa. Hänelle ei tullut muuta mieleen.”
Vaimo kertoo olevansa miestään pitkävihaisempi.
”Jos Matti joskus suuttui, hän leppyi nopeasti ja käänsi tilanteen huumoriksi. Hän saattoi jälkeenpäin pelleillä ja imitoida liioitellen omaa suuttumustaan.”
”Nykyisin emme enää riitele oikein mistään, kun lapsetkin on jo kasvatettu”, lisää Matti.
Fredi esitti Vexi Salmen muistotilaisuudessa oman sävellyksensä, Vexin sanoittaman laulun Katson sineen taivaan. ”Sanat korostuivat hienosti: Etsien käy lapsonen maan, lohtua iltaan raukenevaan.”

Jäähyväiset aikakaudelle

Tänä syksynä pariskunta joutui saattelemaan hautaan hyvän ystävänsä sanoittaja Vexi Salmen.
”Hyvästelin siinä tavallaan oman aikakauteni”, Matti sanoo hiukan huokaisten.
Hautajaistilaisuus oli pienimuotoinen ja koskettava. Paikalla oli vain sukulaisia ja muutama ystävä.
Matti esitti tilaisuudessa oman sävellyksensä, Vexin sanoittaman laulun Katson sineen taivaan.
”Virsiversiona siihen tuli aivan erilainen sävy kuin alkuperäisessä tulkinnassa, ja sanat korostuivat hienosti: Etsien käy lapsonen maan, lohtua iltaan raukenevaan.”
Toinen Vexin muusikkoystävä, Kai Hyttinen, lauloi kappaleen Kurki. Myös sen sanat kertovat etsimisestä ja vapauden tavoittelusta.
”Vexi ja Matti olivat etsijöitä”, kuvailee Eva-Riitta.
Vexi saattoi soittaa Matille vaikka keskellä yötä, ja miehet ymmärsivät toisensa puolesta sanasta.
”Vexi sanoi aina, että ’älä selitä, mä tiedän, mitä sä tarkotat’. Miehet iloitsivat toistensa menestyksestä sekä tukivat toisiaan vaikeina hetkinä”, Eva-Riitta kertoo.
Molemmat myös juhlivat aikoinaan melko rankasti mutta jättivät sittemmin alkoholin.
”Puhuimme paljon henkisistä asioista. Ihailin Vexin tapaa mahduttaa kevyen tuntuisiin iskelmiin isoa sanomaa. Hänellä oli syvä elämän taju, muutamasta sanasta aukeni koko maailma”, Matti muistelee.
Henkisiä asioita Matti on pohtinut läheistensä mielestä välillä liikaakin. Kun he aikoinaan muuttivat Herttoniemestä keskikaupungille, Hanna-Riikka pakkasi kirjoja ja kirjoitti laatikoiden päälle ’Isän puhu pyörryksiin kirjat’.
”Nykyään ajattelen yksinkertaisesti, että elämä jatkuu. Vaihdetaan olomuotoa, ja tullaan uudelleen”, Matti tiivistää.
”Vexi sanoi aina, että ’älä selitä, mä tiedän, mitä sä tarkotat’. Miehet iloitsivat toistensa menestyksestä sekä tukivat toisiaan vaikeina hetkinä.”
Eva-Riitta Siitonen
Vexi Salmen sanoittama Tuuli kuvia kuljettaa on hänelle tärkeä laulu. Sen sanoissa voi aavistella ystävysten yhteisen elämänkatsomuksen.
Tuuli tulevan tuoja, vie tuokion mukanaan…. ja se suuri elämän luoja luo kaiken kuviksi uudestaan.
Eva-Riitta puolestaan kertoo olevansa peruskristitty, rationalisti ja talousihminen.
”Ajattelen, että tiede on erikseen ja uskonto erikseen. Kristittynä olen lapsenuskoinen. Ajattelen, että tutkimattomia ovat Herran tiet, eikä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.”
”Meille on yhteistä, että me molemmat ymmärrämme, että elämässä on paljon selittämätöntä”, lisää Matti.

Hanna-Riikka opetti paljon

Elämän rajallisuutta pariskunta on joutunut miettimään jo pitkään. Tytär Hanna-Riikka sairastui syöpään kahdeksantoista vuotta sitten.
Hänelle annettiin ensin elinaikaa vain muutama vuosi. Sittemmin oli hyviäkin aikoja, mutta vähitellen toivo hiipui ja tytär valmisteli läheisiään luopumiseen.
”Hanna-Riikka suhtautui tulevaan poikkeuksellisen kypsästi ja viisaasti. Opimme häneltä paljon elämästä ja kuolemasta. Hän esimerkiksi varmisti, että vietämme aikaa Vienon kanssa, että meillä on motiivi elää ja olla lapsenlapsemme tukena”, Eva-Riitta kertoo.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että Hanna-Riikka oli puhunut myös usealle ystävälleen, että nämä eivät unohtaisi hänen vanhempiaan.
”On ollut koskettavaa, kun tyttäremme ystävät, kuten laulaja Nina Tapio ja näyttelijä Merja Larivaara, ovat pitäneet meihin yhteyttä ja tarjonneet apuaan. Näyttelijä Hanna Kaila hoiti keväällä apteekkiostomme, ja hän myös laulaa Vienon kanssa”, kertoo Eva-Riitta.
Kodin studiohuone on Fredin valtakuntaa. Pöydällä on mikrofoni, sillä usein hän myös laulaa säveltämänsä kappaleen nauhalle.

Tästä ajasta jumalan aikaan

Kokemuksensa perusteella Siitosilla on pelkkää hyvää sanottavaa saattohoidosta ja rahavaikeuksiin joutuneesta Terhokodista. Myös molempien oma kuolemanpelko on vähentynyt.
Hanna-Riikkaa hoidettiiin Terhokodissa useaan otteeseen, ja hänen vanhempansa oppivat arvostamaan paikkaa ja sen henkilökuntaa suuresti.
”Hyvä saattohoito ei ole sairauden hoitamista, vaan se on ihmisen saattamista tästä ajasta jumalan aikaan. Turvallisessa ja arvostavassa saattohoidossa jumala käsitetään kunkin potilaan oman hengellisyyden mukaan”, pohtii Eva-Riitta.
Matti pysähtyy muistelemaan omaa varhaista kokemustaan ”jumaluudesta”.
”Olin pikkupoika ja oli kylmä talvipäivä, maa oli jäässä ja aurinko kimmelsi jääurien kohdalla. Leikin puisen auton kanssa kotipihalla ja katselin ylös taivaalle pilven reunaan. Näin ja koin jotain pyhää, mutta en osaa kuvata tunnetta tarkemmin.”
"Vähän ennen kuolemaansa Hanna-Riikka nauhoitti minulle Vielä kerran viimeisen -laulua. Hän toisti sen useampaan kertaan eri korkeuksilla. Kun kuuntelen sitä, voin melkein tuntea hänen läsnäolonsa.”
Matti Siitonen

Vieno piirtää hiekkaan sydämen

Kahdessa vuodessa perheen suru on hieman hellittänyt, mutta Hanna-Riikka on yhä läsnä vanhempiensa elämässä. Varsinkin Eva-Riitta käy usein tyttärensä haudalla.
Siellä käy myös Vieno, joka piirtää hautakummun hiekkaan sydämen. Vieno sanoo, että hänellä on äitinsä kanssa sydänyhteys.
”Minä sivelen joka kerta hautakivessä Hanna-Riikan nimen kohdan sekä elinajan syntymästä kuolemaan. Ajattelen, että hän teki meille nimestään niin kauniin”, Eva-Riitta kertoo.
Hän juttelee haudalla usein tyttärelleen, kertaa arkisia kuulumisia. Myös Matti käy toisinaan haudalla, mutta hän seisoo hiljaa vaimonsa taustalla. Hänellä on oma tapansa surra.
”Säveltelen ja teen musiikkia kotona omassa studiohuoneessani, mutta kuuntelen usein myös Hanna-Riikan lauluja. Digitekniikalla voin laskea äänenkorkeutta, ja silloin tajuan, että meillä on hyvin samanlainen ääni”, Matti kertoo.
”Vähän ennen kuolemaansa Hanna-Riikka nauhoitti minulle Vielä kerran viimeisen -laulua. Hän toisti sen useampaan kertaan eri korkeuksilla. Kun kuuntelen sitä, voin melkein tuntea hänen läsnäolonsa.”
Ovenraosta Eva-Riitta on joskus katsellut miestään ja nähnyt tämän pyyhkivän silmiään.
"Olen onnellinen, että ehdin sinne juuri ja juuri ajoissa. Olimme siinä molemmat, ja sain kokea tyttäreni viimeisen henkäyksen. Se oli minulle hyvin tärkeää.”
Eva-Riitta Siitonen

Viimeinen aamu

Läheisen kuolemaan voi liittyä syyllisyydentunnetta ja pohdintaa, olisiko jotain voinut tehdä toisin tai jäikö jotain sanomatta. Hanna-Riikan kohdalla ei syyllisyyttä jäänyt.
”Olin hänen pitkän sairautensa aikana kuin Raamatun Martta, huolehdin ja touhusin valtavasti, mutta viimeisenä kesänä olin vain läsnä”, Eva-Riitta sanoo.
Ennen kuolemaa hän oli tyttärensä luona Terhokodissa miltei päivittäin. Hanna-Riikan elämän viimeisenä aamuna Eva-Riitta oli kuitenkin tullut käymään kotonaan ja Matti oli tyttärensä luona.
”Pidin häntä kädestä ja tunsin, miten syke sammui. Silloin ymmärsin, että emme ole vain keho, vaan jotain muutakin”, Matti muistelee koskettavaa ja surullista päivää.
Kun lähdön hetki läheni, Matti oli soittanut vaimolleen. Eva-Riitta kiirehti paikalle pikavauhtia.
”Olen onnellinen, että ehdin sinne juuri ja juuri ajoissa. Olimme siinä molemmat, ja sain kokea tyttäreni viimeisen henkäyksen. Se oli minulle hyvin tärkeää.”
Matti kertoo miettineensä sitäkin, että oliko vain sattumaa, että tytär kuoli juuri hänen syntymäpäivänään.
Eva-Riitta sanoo, että heti menetyksen jälkeen hänen surunsa oli hyvin itsekästä. Hetkittäin muiden ihmisten lohdutus tuntui jopa vaikealta ottaa vastaan.
”Ihmiset sanovat ymmärtävänsä, koska ovat itsekin kokeneet jotain samanlaista. Ja sitten he purkavat omaa suruaan. Minusta tuntui, että kukaan ei voi oikeasti ymmärtää eikä kenenkään hätä voi olla yhtä suuri. Kun suru on suuri, ei jaksa olla empaattinen kenenkään toisen puolesta. ”
Nyttemmin Eva-Riitta sanoo jo osaavansa arvostaa ihmisten osanottoa ja välittämistä. Hän tajuaa, että välittämisestä oli apua. Aika on muuttanut surua, ja hän uskoo, että vähitellen kaipaus muuttuu kiitollisuudeksi.
”Hanna-Riikka oli niin upea ja viisas ihminen. Ajattelemme, että hän elää tyttäressään ja hän elää meissä. Elämä jatkuu”, sanoo Matti.
”Säveltelen ja teen musiikkia kotona omassa studiohuoneessani, mutta kuuntelen usein myös Hanna-Riikan lauluja. Meillä on hyvin samanlainen ääni.”
Matti Siitonen

Tiedustelija kävi kylässä

Kuluneena vuonna pariskunnan elämä ei ole jatkunut aivan tavalliseen tapaan. Esimerkiksi perinteinen matka pienelle Kreikan saarelle jäi koronan takia väliin.
”Olemme ystäviemme ja perheittemme kanssa vallanneet aina saman pensionaatin kylästä, jossa herätään kukonlauluun ja eletään toisin kuin viiden tähden hotelleissa.”
Kesällä he viettivät poikkeuksellisen paljon aikaa kesämökillään läntisellä Uudellamaalla. Eva-Riitalle metsä on hänen kirkkonsa. Kävely siellä lohduttaa.
Matti hymyilee ja sanoo kävelevänsä mieluiten tietä pitkin tai nurmikolla. Ja lisää, että hänelle parasta on tavallinen arkielämä, maalla ja kaupungissa.
”Herään aamulla neljän–viiden maissa, keitän kahvit, teen ja kuuntelen musiikkia, otan päiväunet, lueskelen, saan olla vaimoni kanssa. Mökillä nautin, kun ajan nurmikkoa työnnettävällä leikkurilla.”
Eva-Riitta keskeyttää miehensä muistuttaakseen pörriäisistä.
”Tosiaan, viime kesänä jätin ison valkoapila-alueen leikkaamatta, ja pian sen jälkeen luokseni lennähti pullea pörriäinen. Se oli varmaankin tiedustelija, sillä muutaman päivän päästä niitä oli apilankukissa iso joukko. Myöhemmin sama tiedustelija tuli taas luokseni pörräämään. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa, että tattista vaan.”
"Sanoin eräänä aamuna Matille, että onpa outoa, etten ole enää päähenkilö edes omissa unissani.”

Elämä on ihanaa

Eva-Riitta täytti keväällä kahdeksankymmentä, ja naureskelee miehelleen tämän nuoremmuudesta. Matti on 78-vuotias.
”Onkohan se vanhuutta, että olen alkanut ajatella maailman asioita enemmän nuorempien näkövinkkelistä? Sanoin eräänä aamuna Matille, että onpa outoa, etten ole enää päähenkilö edes omissa unissani.”
Molemmat ovat olleet melko perusterveitä, mutta vuosi sitten marraskuussa tuli muistutus elämän rajallisuudesta. Eräänä aamuna Eva-Riitta tunsi vuoteesta noustessaan, että jalat eivät kanna.
”Pökerryin onneksi sängylle enkä lattialle, ja Matti tilasi ambulanssin. Se oli lievä aivoinfarkti. Pääsin kotiin jo muutaman päivän kuluttua, mutta säikähdin kyllä vähän. Onneksi siitä ei jäänyt vaurioita.”
Hyvä niin, sillä Eva-Riitta on luvannut Vienolle, että elää vielä ainakin neljä vuotta, eli niin kauan, kunnes lapsenlapsi on täysi-ikäinen.
”Olen kyllä varoittanut, että hän ei saa olla vihainen, jos satun kuolemaan aiemmin.”
Matilla puolestaan ei ole suunnitelmaa omasta tulevaisuudestaan, ei vieläkään.
”Ajattelen vain, että elämä on ihanaa.” ●
Haastattelu on julkaistu alun perin Eevassa 11/20. Nettiversiota on päivitetty 26.4.2021.
6 kommenttia