Tätä kolumnia lukiessanne Suomi saattaa olla matkalla kohti historiansa toista euroviisuvoittoa. Tai ehkä viisut Malmössä ovat jo ohi ja Kauppatorilla valmistaudutaan villiin voitonjuhliin. Kovin todennäköiseltä se ei tänä vuonna tunnu, mutta mistä sitä koskaan tietää.
Kun valokuvaaja Joonas Brandtin kanssa seitsemän vuotta sitten lensimme Ateenaan, emme tietenkään kuvitelleet lähtevämme tekemään reportaasia sinivalkoisista voitonjuhlista. Ajattelin, että palaamme Kreikasta semifinaalien jälkeen todennäköisesti samalla koneella kuin hirviöiksi pukeutuneet heavymuusikotkin. Luulen, että se oli Lordinkin alkuperäinen suunnitelma: pitää hauskaa, herättää ehkä vähän hämmennystä ja jatkaa sitten uraa yhtä kokemusta rikkaampana.
Ensimmäisen kerran kohtasimme euroviisuedustajamme uima-allasbileissä jonkin hienostohotellin katolla. Kun Lordi kaappasi kainaloonsa kauhistuneen näköisen Carolan, tiesin jo varmasti, että saisimme aikaan hyvän jutun. Ajatus voitosta tuntui sen sijaan edelleen mahdottomalta. Se oli skenaario, johon meidän ei tarvinnut varautua.
Viikko kului, ja viisukuume alkoi kohota. Seurasimme harjoituksia ja tajusimme, että Hard Rock Hallelujah tosiaan oli järjettömän tarttuva kappale. Yhtä komeita pommeja ei ollut kellään. Joka ikisen harjoitusvedon jälkeen ulkomaiset toimittajat puhkesivat spontaaneihin aplodeihin, ja joka ainoa kerta ne kestivät vähän pidempään.
Kun onnistuneen semifinaaliesityksen jälkeen palasimme bändin kanssa hotellille samalla pikkubussilla, tuli ensimmäisen kerran sellainen kummallinen hytinä. Ei hitto soikoon. Ei kai nyt sentään. Ei tietenkään. Finaali-iltana kaikki havaintoni puhuivat jo voiton puolesta, mutta maalaisjärki väitti edelleen vastaan. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Suomi ei voita Euroviisuja. Piste.
Ja sitten Suomi oli voittanut ne. Pisteet oli jaettu ja voittaja julistettu, edes dopingtestiä ei tarvinnut enää pelätä. Ällistyneiltä lehdistökeskuksessa vaikuttivat ainoastaan paikalla olleet suomalaiset, kaikkien muiden mielestä tulos oli odotettu. Heillä ei selvästi ollut aavistustakaan siitä, millaista ihmettä he olivat juuri saaneet todistaa.
Voittoa seuranneesta yöstä minulla on eläviä joskin myös hivenen sekavia muistikuvia. Muistan tekstailleeni toimituspäällikön kanssa seuraavaan lehteen levitettävän spektaakkelin laajuudesta. Muistan ottaneeni vastaan onnitteluja Suomesta aivan kuin olisin voittanut euroviisut itse.
Kun kuuden aikaan aamulla sitten palailimme takaisin hotellille, jalkakäytävällä vastaan käveli huomaamaton rokkijätkä farkkutakissa ja lippiksessä. Emme olisi edes tunnistaneet häntä, ellei hän olisi ryhtynyt juttelemaan seurassamme olleiden levy-yhtiömiesten kanssa. "Voitettiin sitten jumalauta euroviisut", rokkijätkä sanoi. Tässä seisoi naamioistaan viimein vapautunut kitaristi Amen, uunituore sinivalkoinen sankari. Hän näytti hyvin hämmentyneeltä. Hivenen pelokkaalta jopa, mieheltä joka aavisti joutuvansa pian pyörremyrskyn keskelle.
Euroviisuissa ei oikeasti ole juuri mitään järkeä. Niiden musiikillinen anti on kohteliaastikin ilmaistuna vaatimaton. Silti tai juuri siksi historiallinen viisuvoitto tuntui helkkarin hienolta. Se tuli pyytämättä ja yllätyksenä kuin faksi Jäätteenmäelle pari vuotta aikaisemmin. Ateenan yössä muuan syntymähullu rovaniemeläinen apujoukkoineen mursi puolivahingossa yhden kansakuntamme kollektiiviseen tietoisuuteen tatuoidun myytin. Maailmankaikkeudessa ei ollutkaan lakia, joka ehdottomasti estäisi Suomen euroviisuvoiton. Luultavasti monet muutkin mahdottomina pitämämme asiat ovat itse asiassa täysin mahdollisia.
Ihmeitä tapahtuu.
