Apu

Etuajassa elämään

Etuajassa elämään

Rotukissojen kasvattaminen opettaa kärsivällisyyttä.
Teksti Milla Talja
Kuvat Marko Lumikangas
Mainos

Neiti Erkki synnytti pyytämättä ja yllättäen perjantai-iltana 20. tammikuuta. Pyytämättä on oikea sana, koska useimmiten kissaemoni lykkäävät h-hetkeä minkä pystyvät. Päiväkausien päivystys on omiaan uuvuttamaan ihmiskätilön totaalisesti, joten olen useinkin suorastaan anellut kissani ryhtymään tositoimiin.

Mutta nyt oltiin etuajassa. Ei onneksi paljon, mutta kissojen kantoaika on vain 63–66 päivää, joten aikaiset keskoset eivät useinkaan selviä. Kriittisenä pidetty 60. päivän raja oli kuitenkin ylittynyt päivällä. Viinilasi jäi olohuoneen pöydälle, kun kaappasin ponnistelevan emon kainalooni ja pesälaatikkoon. Alle tunnin päästä päästä pesässä vikersi 92-grammainen harmaa pötkylä – toisesta pennusta ei valitettavasti ollut eläjäksi. Aikainen ainokainen vaikutti kuitenkin selviytyjältä ja hamusi tarmokkaasti emon nisää.

Näytti hyvältä, mutta kissavauvan elämän toisena yönä tuli takapakkia. Paino oli laskenut yön aikana alle syntymäpainon – eikä pienten kissanpentujen kehityksessä mikään ole niin tärkeää kuin painonnousu.  Koska emolta selvästi tuli maitoa, päättelin, että vika oli pennun imutekniikassa tai se ei jaksanut imeä tarpeeksi lujaa.

Nyt oli ihmisen vuoro avittaa. Ostin pesään lämpötyynyn.  Valmistin emonmaidon vastiketta – hygienia tarvikkeiden keittämisineen on pikkuvauvatasoa.  Ja ruokin pentua letkulla suoraan mahalaukkuun.  Kyseinen toimenpide vaatii tarkkuutta, muttei ole niin vaikeaa, kuin voisi kuvitella.  Seuraava päivänä paino oli noussut taas normaaliin tapaan. Pentu pääsi jatkamaan kasvamistaan mammanmaidolla.

Varmasti joku voi ihmetellä, miksi nähdä näin paljon – ja joskus paljon enemmänkin – vaivaa yhden hentoisen kissanpennun vuoksi. Mutta mikään muu vaihtoehto ei olisi ollut mahdollinen, sillä kasvattamisessa on kyse sitoutumisesta ja välittämisestä. Elävien olentojen kanssa puuhaaminen opettaa myös nöyryyttä: luonto ei aina tottele ihmisen suunnitelmia, vaan kohtelee joskus rankallakin kädellä. Toisaalta ilo terveistä pennuista kantaa pitkälle ja saa jatkamaan harrastusta.

Nyt Velmaksi ristitty koratrotuinen tyttöpentu on yli kaksiviikkoinen. Sen silmät ovat avautuneet, ja painoa kertyy koko ajan lisää. Vielä se makoilee pesässä lämpötyynyllä ja elää mammanmaidolla, mutta jo parin viikon kuluttua pikku tassut ottavat haparoivia askelia liukkaalla lattialla. Elämän ihmettä sekin.

Julkaistu: 6.2.2012