Apu

Etelän suoerämaa



Etelän suoerämaa

Lounais-Hämeessä sijaitseva Torronsuo on harvinaisen suuri, luonnontilaisena säilynyt keidassuo. Siellä asustaa monia Lapista tuttuja eläinlajeja, ja suon karua kauneutta tullaan ihastelemaan ulkomailta asti.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

On oikeastaan pieni ihme, että Torronsuo on säilynyt niin laajana ja enimmäkseen luonnontilaisena. Se nimittäin sijaitsee maatalousalueiden ympäröimänä keskellä hämäläistä maisemaa, jossa on asuttu ja hyödynnetty luontoa pidempään kuin monessa muussa Suomen paikassa.

Torronsuo on jotenkin mystinen paikka, jota entisaikojen ihmiset ovat varmasti pitäneet luotaantyöntävänä, jopa pelottavana. Vanhat kitukasvuiset käkkärämännyt ja harmaantuneet kelot, kuin noidan silminä kiiluvat lampareet ja aamuisin hallan kurittaman turvepeitteen ylle laskeutuva sankka sumu tekevät vaikutuksen nykypäivänkin retkeilijään.

Yli 25 neliökilometrin suuruinen ja laajennettavaksi suunniteltu Torronsuon kansallispuisto sijaitsee Tammelan kunnassa, kymmenisen kilometriä Forssasta etelään. Komea suo on ollut rauhoitettuna jo ennen kuin siitä vuonna 1990 tuli kansallispuisto. Se on tunnettu nähtävyys, jossa etenkin kesäisin käy paljon myös ulkomaalaisia.

Kansallispuistoon pääsee kätevästi Forssa–Somero-maantien varrella olevalta pysäköintipaikalta. Pitkospuut vievät avaran suon poikki, ja lyhyen matkaa niitä pystyy kulkemaan myös pyörätuolilla. 

Näkötorneja on kaksi, suon molemmilla laidoilla. Nuotiopaikka on tornin juurella vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikalta.

Torronsuo on mainio päiväretkikohde kaikkina vuodenaikoina. Alkukesällä sitä koristavat valkoiset tupasvillat, ja suopursujen tuoksun ympäröimänä mieleen tulvahtavat Aaro Hellaakosken ikimuistoiset säkeet:

”Olen hohto männikön pilarikyljissä tuolla, olen pursujen väkevä huoku aavalla suolla.”

Keväällä ja alkukesällä suon lintumaailma on runsaimmillaan. Kurjet korahtelevat kuuluvasti, teeret pulputtavat hypnoottista soidinääntään ja kuovi kiljuu. Torronsuolla voi tavata myös kapustarinnan. Tätä koristeellista kahlaajalintua näkee yleensä vain Lapissa.

Kaikkiaan suon alueella pesii jopa sata lintulajia. Monet kasvit ja perhoset ovat pohjoisia lajeja, eikä niitä tavata muualla eteläisessä Suomessa.

Myös vaivaiskoivut, karpalot ja lakkamättäät tuovat suolle pohjoisen tuulahduksen. Suo on kautta aikojen ollut tärkeä marjastuspaikka läheisen Torron kylän asukkaille. 

Torronsuo on Suomen syvin suo: sen turvekerroksen paksuudeksi on mitattu enimmillään jopa 13 metriä. Suo on niin sanottu kermikeidas, eli sen keskikohdat ovat korkeammalla kuin reunat.

Kohollaan olevan rakenteen vuoksi keidassuon keskitasanne ja reunaluisu saavat vetensä pelkästään sateena, ja suo on hyvin karu. Suota peittävän rahkasammalen elävä, yhteyttävä osa on vain muutaman senttimetrin paksuinen. Sen alla oleva kuollut osa maatuu hyvin hitaasti, ja näin syntyy turvetta.

Torronsuolla maisemassa vuorottelevat kuivat, suonpinnasta nousevat turvemuodostumat eli kermit ja märät painanteet, kuljut. Suon keskustassa on myös ruoppia eli tummia, lähes kasvittomia pintoja.

Torronsuon merkitystä luonnonsuojelulle lisää se, että Lounais-Suomi on muuten maamme vähäsoisinta aluetta. Alun perin jopa kolmasosa Suomen pinta-alasta eli noin 100 000 neliökilometriä on ollut soiden peitossa, mutta yli puolet siitä on hävitetty metsänkasvun vuoksi tehdyllä ojituksella. Lisäksi yli 8 000 neliökilometriä on otettu turpeennostoon ja viljelykseen tai jäänyt tekoaltaiden alle.

Torronsuonkin reunamilla näkyy vanhoja ojia, mutta ne eivät ole riittäneet kuivattamaan suota laajalta alueelta. Nykyisin ojia on tukittu suon ennallistamiseksi.

Luonto on dynaaminen ja jatkuvassa muutostilassa myös ilman ihmisen vaikutusta. Kansallispuiston itäpuolella riehui vuonna 1997 suuri metsäpalo, jonka jäljet ovat yhä näkyvissä esimerkiksi Porin valtatien varrella. Tuli on osa luonnon luontaista uudistumista, ja alue tarjoaa tutkijoille mahdollisuuden seurata luonnon kehitystä kuloalueella.

Pari vuotta sitten heinäkuussa uutiset kertoivat, kuinka lakkoja poimimassa ollut 67-vuotias nainen eksyi Torronsuon kansallispuistoon. Hän oli kiirehtinyt pois suolta illan koittaessa, juuttunut upottavaan suonsilmäkkeeseen ja uupunut voimattomaksi.

Piinaa kesti neljä vuorokautta ennen kuin etsijät löysivät suuntavaistonsa menettäneen marjastajan. Hän oli sinnitellyt keräämiensä lakkojen ja suolampareen veden avulla.

Vaikka Torronsuo ei näytä kartalla kovin laajalta erämaalta ja vaikka sen ympärillä on varsin paljon asutusta, en yhtään ihmettele, että sinne voi eksyä. 

Viime maaliskuussa lähdin tähtikirkkaana yönä retkelle Torronsuon kansallispuistoon. Vaikka olin käynyt siellä muutaman kerran aikaisemminkin ja tunsin polut, pimeässä harhauduin tutuilta pitkospuilta.

Olin varma, että koukkaamalla suuntavaistoni osoittamaan suuntaan osuisin pitkospuille. Mutta en löytänytkään niitä, vaan harhailin toista tuntia jäätyneellä, osin lumen peittämällä suolla, jonka rapea pinta tämän tästä antoi pahaenteisesti periksi ja tunsin saappaani alla hyllyvän, upottavan silmäkkeen.

Siihen kun olisin jämähtänyt kiinni yksin kymmenen asteen pakkasessa, olisi tullut äitiä ikävä. Taskulampun valossa rämmin pois suolta metsään. Tunsin jo todellisuudentajuni hämärtyvän: pari kertaa ehdin jo ilakoida edessäni häämöttävästä polusta, joka kuitenkin paljastui lumen peittämäksi, maassa makaavaksi puunrungoksi.

Tiesin lintutornin ja nuotiopaikan sijaitsevan mäen huipulla. Pystyin maaston muodon ja taivaalla muita tähtiä kirkkaampana hohtaneen Siriuksen avulla löytämään takaisin nuotiopaikalle, josta otin helpottuneena uuden suunnan. Enää en sinä yönä poikennut polulta!

Torronsuo on siis aito etelän suoerämaa, jossa voi päästä myös seikkailun makuun. ●  

Teksti ja kuva Juho Rahkonen

Julkaistu: 11.8.2015