Kun kertoo Tinder-matchille olevansa liikuntavammainen...

"Mitä sä harrastat?” Voisin olla rehellinen ja kertoa kaiken heti. Voisin kirjoittaa hänelle takaisin esimerkiksi näin: ”No siis, mä käyn tosi paljon kaikissa erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Ja sit mä maalaan, vaikka en oo siinä yhtään hyvä, sellaisia abstrakteja väriläiskiä. Tanssimisen aloitin viime vuoden tammikuussa, ja se on ollut tosi kivaa. Oon monta kertaa miettinyt aloittavani, mut oon aina vähän epäillyt, voiks se olla pyörätuolilla oikeesti niin kivaa, kun miltä se näyttää. Mut on se ollut ja siitä oon ollut tosi iloinen! Mitä sä?” Siinä se tulisi. Luontevasti ja helposti, ei tarvitsisi oikeastaan paljastaa mitään, ei sisällyttää hetkeen tarpeetonta dramatiikkaa tai näyttää, miten paljon tätä hetkeä oikeasti haluaisin viivyttää. Mutta en tee niin. Sen sijaan kerron harrastavani lukemista, maalaamista, kulttuuritapahtumissa käymistä ja satunnaisesti uimista – ja että olen hiljattain aloittanut tanssitunneilla käymisen mutta että taidoissani ei vielä ole kehumista. Vielä hetken voin toistaa tätä illuusion värittämää todellisuutta, jossa näyttäydyn uudelle ihmiselle vain sen kautta, mihin haluan itsessäni kiinnitettävän huomiota. Hetkeen sisältyy vaikeasti määriteltävää euforiaa: tältä siis tuntuisi olla vapaa ulkoisesta määrittelystä, jota en ole keneltäkään pyytänyt mutta jota silti saan jatkuvasti osakseni. Niin käy väistämättä, kun syntyy kehoon, joka poikkeaa näkyvästi yhteiskunnan asettamasta ableistisesta ihanteesta. Se on ihanne, jossa standardien mukaista toimintakykyä – esimerkiksi liikkumista ilman apuvälineitä – pidetään paitsi normina myös itsestäänselvyytenä. Termi ableistinen suomennetaan usein vammaisvihaksi, mutta sen voidaan katsoa edustavan patriarkaatin ja rasismin tavoin laajempaa järjestelmää, jonka kokonaisvaltainen tavoite on luoda hierarkioita ihmisten välille. Tässä tapauksessa kyvykkyyteen vedoten. Ableismi ei kuitenkaan kosketa ainoastaan vammaisia, vaan sitä voivat kohdata myös esimerkiksi keskivertoa lyhyemmät ihmiset, jotka eivät kaupassa asioidessaan yletä kurottamaan sen korkeimmalle hyllylle, tai mielenterveytensä kanssa kamppailevat henkilöt, joille arjesta selviytyminen on jatkuvaa, kuormittavaa taistelua. Minäkään en ole välttynyt ableismilta. Synnyin pikkukeskosena lokakuussa 1991 nelihenkisen perheemme esikoisena. Yhdeksän kuukauden ikäisenä minulla diagnosoitiin cp-vamma. Se on raskausaikana tai varhaislapsuudessa tapahtunut pysyvä aivovaurio, joka vaikeuttaa liikkumista. Askeleeni otan tuettuina. Enimmäkseen liikun kuitenkin sähkökäyttöisen tai manuaalisen pyörätuolin turvin. Sanomattakin on selvää, että minulle kyse on maailman luonnollisimmasta asiasta. Vielä luonnollisemmaksi diagnoosini taisi muuttua perheessämme hieman ennen kaksivuotissyntymäpäiviäni. Pikkusiskoni saapui maailmaan – niin ikään keskosena – eikä kulunut vuottakaan, kun hän sai papereihinsa tismalleen saman merkinnän. Mahdollisuus vastaavaan sattumaan on noin yksi kuudestakymmenestätuhannesta, mutta joidenkin kohdalle nekin osuvat. Uskon, että lopulta tämä sattuma on ollut onnekkainta, mitä meille on tapahtunut. Kotona emme koskaan tulleet verratuiksi kehenkään, emmekä ponnistelleet merkittävästi kompensoidaksemme tottelemattomia kehojamme. Meillä elettiin vain yhtä todellisuutta, jossa kaikki asettui luontevasti paikoilleen. Vanhemmillemme tilanne on epäilemättä ollut alkuun vähintäänkin shokeeraava. Me olemme kuitenkin saaneet tuntea itsemme pääasiassa etuoikeutetuiksi. Etuoikeuksien tuntu katoaa kuitenkin viimeistään siinä kohtaa, kun joutuu kasvokkain sen tosiasian kanssa, että kodin ulkopuolella odottaa yhteiskunta, jonka suhde vammaisuuteen on pahasti vinoutunut. Ensimmäisenä välivuotenani opiskelin hetken aikaa kansanopistossa käsikirjoittamista. Opetussuunnitelmamme sisälsi myös näyttelijäntyön koulutusta, johon suhtauduin suurella uteliaisuudella ja orastavalla intohimolla. Eräänä päivänä tehdessämme roolijakoa vieraileva opettajamme – alallaan varsin tunnettu tv- ja elokuvatuottaja – pistäytyi luonamme ja kumartui minuun päin: ”Anteeksi, mutta mun mielestä ei ole nyt paras idea, että just sä vedät tän roolin. Kato, kun tää hahmo ei ole tän käsikirjoituksen mukaan pyörätuolissa. Pyörätuoli kertoo aina jonkin viestin.” En rohjennut kysyä häneltä tarkemmin, että millaisen viestin tai mitä hän sillä tarkoitti. Joka tapauksessa se oli ensimmäinen kerta, kun ymmärsin selkeämmin kuin koskaan aiemmin: Minä en ehkä näe itseäni vammani kautta mutta kaikki muut kyllä näkevät, sillä vammani kertoo aina jonkin viestin. Ilmiselvästi epämukavan ja omasta identifioitumisestani riippumattoman, mutta kuitenkin. Yhteiskuntamme arvottaa jäsenensä tuottavuuden perusteella ja käyttää kummallisia kiertoilmaisuja meistä, jotka emme istu sen kapeaan normistoon. Peruskoulusta tai viimeistään lukiosta tai ammattikoulusta valmistuttuamme useimmille meistä tarjotaan jatko-opiskelumahdollisuuksien sijaan työkyvyttömyyseläkettä. Ja olettekos koskaan panneet merkille tätä? Sana ”invalidi” juontaa juurensa englannin kielen sanasta ”invalid” (suomeksi: epäkelpo), mutta termi on niin vakiintunut, että eipä kukaan sen etymologiaa tule enää sen kummemmin ajatelleeksi. Vielä vaikeammiksi tilanteet muuttuvat, kun aletaan puhua aiheista, jotka ovat jo valmiiksi tabuja. Vammaisuuden ja seksuaalisuuden yhteen nivoutumat ovat tästä erinomainen esimerkki. Aiheesta on alettu viime vuosina keskustella yhä lisääntyvissä määrin. Esimerkiksi Ylen Perjantai-sarja julkaisi vuonna 2019 Roosa Maskosen ohjaaman minidokumentin Tarvitsemme apua seksissä, joka esitteli liikuntavammaisen pariskunnan avustettua seksiä – tai tarkemmin sanottuna heidän avustajansa työnkuvaa seksin mahdollistajana. Avusteisen seksin tuominen osaksi mediakuvastoa on tietenkin sinällään hienoa. Silti keskustelu vammaisuuden ja seksuaalisuuden yhteenliittymistä on monilta osin vielä lapsenkengissä. Paras todiste tästä on mediassa tiuhaan vilahteleva termi ”vammaisten seksuaalisuus”. Ikään kuin vammaisten seksuaalisuus olisi jotenkin muista erillinen mutta oman viiteryhmänsä sisällä täysin homogeeninen ilmiö, josta puuttuisivat kaikenlaiset seksuaalisuuteen yleensä hyvinkin itsestään selvästi tunnustettavat variaatiot. Ymmärrän, että asian käsitteellistäminen on sinällään tärkeää. ”Vammaisten seksuaalisuus” tuntuu kuitenkin aivan turhan yleistävältä ja hahmottomalta termiltä, mutta jostakin se on kai tämäkin keskustelu aloitettava. Vammaiset nähdään yhä pääasiassa epäseksuaalisina olentoina, joiden oikeuksista omaan kehoonsa puhutaan lähinnä kahdessa, lähinnä hoivan tai suojelun yhteydessä – molemmat varsin epäeroottisia konteksteja. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään ”vammaisten seksuaalisuutta”, josta voitaisiin puhua yhtenä valtavana kattokäsitteenä. Me olemme kaikki uniikkeja, ja mikäli ainoa viesti, jonka yhteiskunta kykenee vaivoin saamaan itsestään ulos, on sen myöntäminen, että jep, vammaisillakin on seksuaalisuus, niin kiitos vain. Tieto on toki tyhjää parempi muttei itselleni mitenkään uusi. Yhteiskunnallinen keskustelu ei mene aidosti edistykselliseen suuntaan, mikäli dialogi perustuu pelkästään tämänkaltaisille toteaville latteuksille. Lisäksi on jokseenkin väsyttävä ajatus, että jopa seksuaalisuudestani on tehtävä jokin poliittinen kannanotto ennen kuin sen olemassaolo on todellista ja näkyvää. Joskus tuntuu, että helpointa tälle yhteiskunnalle olisi leikkiä, ettei meitä ole olemassakaan, mutta ikävikseni minun on todettava sille: Meitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Me emme katoa täältä sillä, että olemassaolomme lakaistaan marginaaliin ja siten näkymättömiin. Mutta tällaisen elinympäristön kyllästäminä me kuitenkin kasvamme, joka ikinen. Tällaisen elinympäristön kyllästämänä en varsinaisesti ihmettele niitä reaktioita, joita liikuntavammani siihen tottumattomissa ihmisissä aiheuttaa. Enkä varsinkaan ihmettele niitä deittisovelluksessa, jossa ihmisten välinen kanssakäyminen typistyy nopeaan arvioon ja nykyaikaisten seuranhakumarkkinoiden luomaan illuusioon, jossa seuraava, vielä vähän edellistäkin parempi ja minulle sopivampi kumppaniehdokas odottaa aivan nurkan takana. Aloitin Tinderin käytön vuonna 2014. Tuolloin sovellus oli vielä Suomen mittakaavassa melko uusi ilmiö. Ystäväni varoittelivat sen pinnallisuudesta ja lohduttivat etukäteen, ettei sitä kannattaisi ottaa liian vakavasti. En kuitenkaan osannut ottaa varoitteluja kovinkaan tosissani. Miksi kaltaiseni nainen edes viehättyisi kovin pinnallisista ihmisistä? Mutta niin siinä vain käy, että kun tekee nopeita päätöksiä ja arvioita siitä, kenet kokee tutustumisen arvoiseksi, muuttuu itsekin pinnalliseksi. Samaan tapaan kuin kaikki muutkin Tinderin käyttäjät, minäkin teen valintani vain nopean yleisvaikutelmaan perustuen: ”Ahaa, jaa vai niin. Töissä finanssialalla. Siis varmaan pitää minua huuhaa-humanistina ja ajattelee, että teknologia pelastaa meidät ilmastonmuutokselta, jotta voi itse nostaa kätensä pystyyn ja hekumoida loputtomiin ikuisen talouskasvun ideaa. Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Onpa tosi hyvä, että ihmisestä näkee tällä tavalla heti, että kuka se oikein on.” Prosessi on alitajuinen ja mielikuviin perustuva. Ja kaikessa karuudessaan hyvin inhimillinen. En tiedä, ketkä Tinderissä parhaiten menestyvät. Ehkä kevyttä deittailua suosivat ihmiset, jotka eivät odota ensitapaamisiltaan liikoja. Ehkä ihmiset, joilla on varaa mistä valita: ulkonäöllistä ja sosiaalista pääomaa sekä etuoikeus poimia tarjolla olevista ehdokkaista vain kiinnostavimmat. Tinderin maailmasta katsoen liikuntavammani ei olekaan enää pelkkä ominaisuus, jollaisena sen itse näen. Se on epäkohta, joka halutaan karsia pois, muiden täydellisemmillä lähtökohdilla varustettujen ehdokkaiden tieltä. Hyvinä päivinäni, kuten nyt, en syytä hyllyttäjiäni mistään. Tinderin maailma on raaka ja uuvuttava. Jos olen aivan rehellinen, en itsekään juuri nauti siitä. Enkä oikeastaan ole varma, nautinko deittailusta ylipäätään. Olen luonteeltani introvertti, ja vaikka olen äärimmäisen kiinnostunut muista ihmisistä, uusien ja tuntemattomien ihmisten tapaaminen vie minulta valtavasti aikaa ja energiaa. Minulle luontevinta olisi vain kohdata joku, tutustua, ihastua ja rakastua – antaa suhteen kehittyä omalla painollaan ilman minkäänlaisia odotuksia, joita Tinderin kaltaiset deittisovellukset väistämättä luovat. Siitä huolimatta päädyn sinne tasaisin väliajoin, enkä aina tiedä itsekään, miksi. Ehkä siksi, että romanssin mahdollisuus – vaikka sitten edes häviävän pieni – on itsessään kutkuttava ja innostava. Ehkä siksi, että deittisovellukseen kirjautuminen on helpompaa kuin yhdenkään ihmisen aito kohtaaminen. Kohtaamiset vaativat aina läsnäoloa, vaivaa ja jonkinasteista sitoutumista, eikä niistä poistuminen onnistu läheskään niin helposti kuin epäonnistuneen matchin poistaminen. Tai ehkä siksi, että alkuun tämä on aina vain ihanaa leikkiä, jonka toivoisi jatkuvan loputtomiin, kunnes ei enää toivoisi, sillä minkä tahansa peitteleminen ja väisteleminen käy ennen pitkää uuvuttavaksi. Varsinaisia romansseja minulle on kertynyt Tinderin myötä vain kourallinen. On tosin mainittava, että kaikki orastavat romanssinalut, jotka ovat edenneet treffeihin asti, ovat olleet pääsääntöisesti hyviä ja ainakin jonkin aikaa merkittäviä kokemuksia. Yhdet ikimuistoisimmista ensitreffeistäni kestivät yhdeksän tuntia ja säteilivät yhdessäolon vaivattomuutta. Muistelen niitä edelleen lämmöllä, ja tapailimme melko pitkään – useita kuukausia. Hyvästä alusta huolimatta meistä ei lopulta tullut mitään. Satumaiset ensi hetket ovat niin hauraita ja täynnä fantasiaa, etteivät ne kestä kovin hyvin todellisen elämän painoa. Arkisuutta, epävarmuutta ja erilaisia odotuksia. Aloitan leikin joka kerta näin: Matchaan kiinnostavan oloisen ihmisen kanssa ja esitän hänelle viisi kysymystä. Jos kysymyksiin vastataan hyvin tai edes etäisesti ajatuksella, mielenkiintoni syvenee nopeasti. Jos nyt voittaisit kolmekymmentämiljoonaa euroa, mikä olisi sun itsekkäin sijoitukseksi? Entä epäitsekkäin? Kerro joku biisi sun Spotifyn On Repeat -listalta? Mikä on sun paras turha taito? Milloin oot viimeks ollu tosi iloinen ja miks? Ketkä neljä fiktiivistä hahmoa kutsuisit luoksesi illalliselle? Perustele. Tässä leikissä minun osani on alkuun olla vain nainen Helsingistä, ja siksi alku on helppo, kevyt ja herättää riemua kuin kangas, jolle voi maalata mitä vain. Niinpä minä maalaan itseni niin kuin kuka vain ja miten vain, sillä vielä hetken aikaa minä olen heistä jokaiselle mitä vain – en yhdenkään ulkoisen tekijäni ilmentymä, jonka kohdatessaan ihmiset toisinaan menevät paniikkiin eivätkä tiedä, miten heidän tulisi olla. Kotona en kenties ole tottunut kompensoimaan mitään, mutta täällä teen sitä kuin huomaamattani. Vastaukseni matchieni kysymyksiin ovat pitkiä ja huoliteltuja. Pidän huolen siitä, että kuulostan samaan aikaan sekä fiksulta että hauskalta ja osoitan olevani heistä tarpeeksi kiinnostunut. Joka ikinen kerta toivon vähintäänkin alitajuisesti, että myös he olisivat ehtineet kiinnostua minusta siinä määrin, että kun tieto vammastani tulee ilmi, olisin jo osoittanut olevani vähintään tutustumisen arvoinen. Ja toisaalta: aina kun huomaan ajattelevani itsestäni näin, samaan aikaan minut valtaa omanarvontuntoinen inho. Minä en ole kenellekään hyveitäni velkaa vain siksi, että kehoni ja sen toimintakyky sattuvat jäämään standardien ulkopuolelle. Ihan totta, tämä se vasta on ableistista sontaa tämä jatkuva kompensointi. En minä halua tällaista edistää! Minun ei tarvitse olla enempää kuin olen siksi, että vammani nähdään jonakin puutteena. Eihän? Mutta en minäkään ole näistä ajatusmalleista vapaa, sillä ableismin lonkerot ulottuvat kaikkialle yhteiskuntaamme – ne elävät sisäänrakennettuina jopa meissä, jotka niistä eniten kärsimme. Myöhäiseen teini-ikään asti ajattelin itsekin, etten missään nimessä deittailisi muita vammaisia. Se olisi tuntunut karmealta epäonnistumiselta. Sellaiseen muottiin valahtamiselta, johon minut yritetään muutenkin toistuvasti vasten tahtoani sovittaa: tästä maailmanjärjestyksestä eristäytyneeseen, omaan karsinaani, jossa kaikki tekemiseni liittyvät jollain tapaa toimintakykyyni tai paremminkin sanottuna sen puutteeseen. Pelkäsin ja häpesin kuollakseni näkymätöntä katsetta, joka erottaisi minut muista. Kertoisi, että hyvä on, totta kai, sinäkin voit deittailla ihan niin paljon kuin haluat – kunhan muistat, että sen on tapahduttava niin kutsuttujen omiesi joukossa, sillä et sinä meidänkään joukkoomme kuulu. Pyrkimys normiin sopivuuden tärkeydestä iskostetaan meihin varhain ja siitä irti pyristeleminen on usein vuosien, joskus jopa elämänmittainen prosessi. Nyt nuorena 30-vuotiaana aikuisena olen saavuttanut pisteen, jossa itse olen vammaisuuteni kanssa sinut mutta jossa havahdun jatkuvasti tilanteisiin, joissa minun pitäisi auttaa muita ihmisiä pääsemään sen yli – esimerkiksi potentiaalisia Tinder-deittejäni. Muiden vammaisten tapailuun suhtaudun nykyään huomattavasti avoimemmin kuin aiemmin. Muutamaa olen deittaillutkin. Kahden vammaisenkaan suhde ei silti välttämättä ole vammaisuuden osalta täysin ongelmaton: vammaisuuden suhteen olisi hyvä jakaa pitkälti sama kokemusmaailma ja käsitys siitä, mihin itse positioi itsensä. Ongelma, jonka kohtaan toistuvasti muita vammaisia deittaillessani, liittyy usein siihen, että olen kasvanut ympäristössä, jossa minua on pidetty ensi hetkestä lähtien normaalina. Minun on esimerkiksi hyvin vaikeaa heittää itsestäni vitsiä ”invana”, jolla monet liikuntavammaiset ystäväni viittaavat itseensä pilke silmäkulmassaan. Kyse on tietenkin termin omistamisesta. Vähemmistöt ottavat haltuun heitä halveeraavat nimitykset ja alkavat käyttää niitä itse itsestään voimaantumistarkoituksessa. Tämä on hurjan hienoa, mutta en silti tunne omakseni sellaisia käsitteitä kuin ”rampa”, ”cepari” tai ”inva”. Älkää ymmärtäkö väärin. Tietenkin asemoin itseni vammaiseksi. Se on päivänselvää, enkä missään nimessä tarkoita tällä itseni kieltämistä. Kuitenkin, kun joku katsoo minuun toverillisesti ja heittää tuttavallisesti hyvää tarkoittavan lauseen ”Mitäs me invat!” ja ”Tää on tätä ceparin elämää!”, minussa herää pelkkä kumiseva tyhjyys. Ei raivo, ei häpeä. Pelkkä tyhjyys. Tunnen kyllä syvää solidaarisuutta, sympatiaa ja yhteenkuuluvuuttakin monia muita vammaisia ja vähemmistöstressistä kärsiviä, vammaisia ystäviäni kohtaan. Suurimmaksi osaksi luulen myös ymmärtäväni, mitä he käyvät läpi. Samojen asioiden kanssa olen paininut itsekin ja tulen painimaan vastaisuudessakin. En vain pysty katsomaan itseäni positiosta, johon asemoituminen tuntuu vielä kolmenkymmenenkin elinvuoden jälkeen jokseenkin hätkähdyttävältä. Aina siltä kuin tipahtaisi ensi kertaa viileään, talven jäädyttämään järveen, kun on ensin pulikoinut koko kesän ihanassa, linnunmaidon lämpöisessä vedessä. Miten tämä maailma ei ollutkaan sellainen, jollaisena olin sen oppinut tuntemaan, ja täytyykö minunkin nyt opetella näkemään itseni siten kuin nuo muut ovat nähneet jo kauan? Itseni identifioiminen puhtaasti normaaliksi tuntuu muiden ja itseni huijaamiselta, mutta niin tuntuu korostettu vammaiseksi identifioituminenkin. Kummassakaan määritelmässä en ole täysin kotonani. Vasta viime vuosina olen opetellut hyväksymään näiden kahden hybridiyden ja sen, että niiden luontevuus ja dominoivuus vaihtelee kulloisenkin elämäntilanteeni mukaan. Minä, vammainen. Täysin totta ja oikein. Ja minä, Tiina, aivan normaali ja siten kokonainen. Myös yhtä totta ja oikein – niin kuin sen kuuluisikin olla. Vammaisuuttani ei voi päätellä Tinder-profiilistani. Se sisältää kaksi kuvaa, joissa molemmissa istun. Jos tarkkaan katsoo, toisessa niistä voi nähdä manuaalisen pyörätuolini työntökahvan. Useimmat eivät katso tai sitten he erehtyvät luulemaan sitä joksikin muuksi. Esittelytekstissäni kerron olevani muun muassa taiteidentutkimuksen kandiopiskelija, feministi, vegaani ja ihmisistä kiinnostunut introvertti. Loppuun olen kirjoittanut kryptisen sivuhuomautuksen: ”Saattaa sisältää pieniä määriä pähkinää.” Halutessaan sen voi tulkita tarkoittavan juuri vammaani – joko siten, että ihmiset ovat sille niin yliherkkiä, että jo pelkkä tieto siitä riittää karkottamaan heidät pois, tai siten, että treffipaikat esimerkiksi portailla varustetuissa rakennuksissa saattavat vaatia jonkin verran luovia ongelmanratkaisukeinoja. Joskus mietin, pääsisinkö helpommalla, mikäli tieto vammaisuudestani kävisi välittömästi ilmi. Olisinko kohdannut vähemmän mikrosydänsuruja? Nöyryytyksiä? Pettymyksiä? Mutta samalla tavalla kuin ajattelen, etten ole kenellekään hyveitäni velkaa, ajattelen, etten ole kenellekään velkaa esittämään itseäni siten kuin minut monesti tahdottaisiin esittää: nimenomaan vammani kautta. Sekään ei haittaisi, jos vammaisuus ei merkitsisi kantajalleen pääasiassa kahta, omalla tavallaan yhtä tuhoisaa roolia: Objektia, jonka arvo määritellään siten, kuinka vähän hänestä on vaivaa kanssaihmiselle. Tai vielä pahempaa: positiivisena ja elämänmyönteistenä tsempparina, joka jaksaa pysyä optimistisena ”jokapäiväisistä haasteistaan huolimatta”. Määritelmässä ei kai sinänsä ole muuta perustavanlaatuista vikaa kuin se, että se esittää vammaisuuden automaattisesti tragediana, jonka kourissa elämänmyönteisyyden säilyttäminen on pienimuotoinen ihme. Toisinaan tavallaan onkin. Ei kuitenkaan itse vammaisuuden takia vaan siksi, millä tavalla vammaisuuteen suhtaudutaan. Niinpä yritän pitää ihmisarvostani ja identiteetistäni kiinni esittämällä itseni siten kuin olen tottunut itseäni esittämään. Monisävyisenä, inhimillisenä, haavoittuvaisena, vahvana, herkkänä, uneksijana ja tekijänä. Vammaisena, mutten pelkästään vammaisena. Muutin vastikään uuteen asuntoon. Kaksiossani on tilaa hieman päälle neljänkymmenen neliön verran. Ikkunoita on joka puolella. Toisinaan tuntuu kuin ne päästäisivät sisään kaiken maailman valon. Työtuolini takana nököttää kävelytelineeni, jolla pääsen tarvittaessa liikkumaan huoneesta toiseen. Pyörätuolini majailevat tällä hetkellä taloyhtiöni välinevarastossa. Niistä käyn tarpeesta riippuen hakemassa jommankumman ennen kuin lähden ulos. Kylpyhuoneen nurkassa kököttää pienehkö jakkara, suihkutuoli, johon istun peseytyessäni. Muuten huoneistoni luultavasti näyttää aivan samalta kuin muidenkin ikäisteni kolmekymppisten sinkkujen. Jos vammani olisi huomaamattomampi, olisi kovin helppoa ja houkuttelevaa kätkeytyä ensitreffien lähestyessä vammakaapin turvalliseen suojaan. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa lievästi vammainen tai ”näkymättömän” vamman kanssa elävä henkilö ei kerro vammaisen identiteetistään. Tai sitten ounastelen aivan väärin. Kenties se voisi tehdä kertomisesta vieläkin hankalampaa. En tiedä, koska jompikumpi pyörätuoleistani kulkee aina mukanani, kävellessäni tarvitsen tukea tai muuten en yksinkertaisesti pysy pystyssä. Vammani on näkymätön korkeintaan niin kauan kuin istun paikoillani täysin liikkumatta, mielellään hyvää ergonomiaa edistävässä tuolissa. Muunlaisissa kehoni virheasennot tulevat nopeasti näkyviksi. Nuorempana ajattelin, että treffeille voisi hyvin mennä kertomatta vammastaan mitään etukäteen. Tavallaan kaipaan tuota asennetta, ja olen viime aikoina tullut hieman vastaan noin viidentoista vuoden takaista itseäni. Jos todellakin menisin vain kahville jonkun kanssa ja oletettaisiin, että tila olisi esteetön, olisiko vamma todella niin merkityksellinen seikka, että siitä olisi pakko ilmoittaa ennakkoon? Toisaalta en välttämättä kestäisi hämmennystä, joka siitä saattaisi seurata. Aina en kestä niitäkään hämmennyksiä, joita en joudu kohtaamaan kasvotusten. Kun kerron vammastani potentiaaliselle deittikumppanilleni, voidaan torjujani jaotella karkeasti kahteen ryhmään: heihin, jotka kieltäytyvät suoraan – yleensä vetoamalla siihen, etteivät juuri nyt etsi ”mitään vakavaa” –, ja heihin, jotka vetäytyvät pahimmillaan päiväkausiksi miettimään, olisiko liikuntavammani jonkinlainen este tapailullemme. Ihme kyllä yksikään näistä seremoniallisen pitkistä pohdinnoista ei ole vielä edennyt johtopäätökseen, jossa pyörätuoliani ei olisi luokiteltu ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Nyt, hyvät torjujani, minulla on teille kerrottavaa. Joka kerta, kun olen coolisti sulkenut keskustelun ja sanonut reippaasti, että okei, kiitos rehellisyydestä ja eipä tässä sen kummempia varmaan sitten, olen suoltanut hirvittävän valheen. Esittänyt, ettei minulla muka olisi asiasta sen enempää sanottavaa. Tosiasiassa minulla on teille niin paljon sanottavaa, että toisinaan tunnen halkeavani sen painosta. Te tulette ja kerrotte minulle, että ette etsi mitään vakavaa. Mitä te sillä tarkoitatte? Kertokaa, koska olen pohtinut lauseen merkityksiä huomattavan osan elämästäni, mutten vieläkään ole ymmärtänyt, mitä te sillä oikein yritätte sanoa. Tietenkin olen käynyt päässäni läpi lukuisia vaihtoehtoja. Pohtinut jokaista sanaa yksi kerrallaan ja antanut niille lukuisia tulkinnallisia variaarioita. Se, ettei etsi ”mitään vakavaa”, on merkillinen syy olla deittailematta vammaista. Ensinnäkin se sisältää oletuksen, että vammainen etsisi aina ensisijaisesti vakavaa suhdetta. Vakavien suhteiden herättämistä konnotaatioista liu’utaan rakkauteen, missä ei sinällään ole mitään väärää. Itsekin uskon rakkauden olevan koko universumia kannatteleva alkuvoima, jota jokaisen tulisi vaalia parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan. Rakkaudesta päästään kuitenkin erään toisen sitkeän myytin äärelle, jonka pureskeleminen tekee paljon kipeämpää kuin uskallan useimmiten myöntää: rakkaus on pitkämielinen, lempeä, mitä ikinä ja mikä tärkeintä, hyväksyy kaikki viat. Kun ihminen ruudun toisella puolen kertoo vammani olevan väistämätön dealbreaker, koska juuri nyt etsinnässä on jotain minua harmittomampaa, hän toisin sanoen viestittää, ettei juuri nyt ole valmis mihinkään sellaiseen, missä pitäisi hyväksyä toisen viallisuus, keskeneräisyys ja ihmisen automaattisesti ihmissuhteesta toiseen mukanaan kuljettama kuona. Toteamalla näin juuri, kun olen saanut kerrottua vammastani, hän luokittelee puolestani kuonakseni sen, mihin en voi pienimissäkään määrin vaikuttaa: synnynnäisen, normeihin sopimattoman liikkumisen tapani. Mutta minun kuonani on jossain aivan muualla: se on kyvyttömyydessäni kertoa kumppanilleni, kun minua on loukattu, ja toisaalta silloin tällöin aivan liian dramaattisissa tunnekuohuissani, jotka puran kanssaihmisiini epäreilusti ja hallitsemattomasti. Se on taipumuksessani käpertyä päiväkausiksi omiin oloihini, esittää, että kuuntelen, vaikka todellisuudessa mietin jotain aivan muuta, ja tavassani antaa loputtomasti uusia mahdollisuuksia sellaisillekin ihmisille, jotka eivät niitä ansaitsisi. Siinä on minun aito ja todellinen mätäni – ei pyörätuolissani tai selvästi keskivertoa jäykemmissä alaraajoissani. Ehkäpä te torjujani ajattelitte jotain muuta? Ehkäpä kuvittelitte, että tarvitsisin jatkuvaa huolenpitoa, hoivaa tai että olisin taakka, jonka tapailu muuttuisi jossain kohtaa huvista velvollisuudeksi? Kenties olisi ollut tarpeen mainita, että minulla on jo töissä neljä aivan erinomaista avustajaa ja etten kyllä missään vaiheessa olettanut teidän liittyvän heidän joukkoonsa. Niinkin voi olla, että asiaa hetken mietittyään nämä ihmiset tulivat siihen tulokseen, että olisi moraalisesti väärin harrastaa kanssani tunneyhteydellistä mutta muutoin merkityksetöntä seksiä, kyseenalaista käyttää minua heikomman sosioekonomisen asemani vuoksi, mutta unohtivat yhden asian: ehkä minäkin olisin halunnut käyttää heitä. Tai käyttää ja käyttää. Ehkä siinä on turhan ikävä kaiku. Perun puheeni. En halua sittenkään missään ihmissuhteessa käyttää yhtään ketään. Mutta tarkoitan, että ehkä minäkin joskus haluaisin vain kevyesti tapailla ihmisiä ilman sen suurempia odotuksia ja katsoa, mihin nämä kohtaamiset johtavat – jos ylipäätään johtavat. En usko kohtaloon, mutta uskon, että ihminen itse rakentaa kohtalokkaita dramaturgioita arkisten sattumien välille. On vaikea kuvitella, että kaikki vuosikymmeniä yhdessä olleet parit olisivat ajatelleet ennen ensitapaamistaan tai edes sen aikana, että kyllä, juuri tässä on se ihminen, johon nyt aion loppuelämäkseni sitoutua. Paljon useammin alut ovat pieniä ja rakentuvat varkain. Kaikkein mieluiten haluaisin tapailuvaiheessa odotuksista vapaan tilan, mutta se on hankalaa, mikäli kohtaamiseni edellyttävät joidenkin deittieni mielestä aina sitä, että juuri minä olen se ihminen, jonka tapaaminen vaatii vakaita ja sitoutuneita aikeita. Aivan oma lukunsa ovat sitten ne ihmiset, jotka vetäytyvät pahimmillaan päiväkausiksi miettimään tapailuni hyviä ja huonoja puolia ennen kuin ilmoittavat pahoitellen useimmiten kieltävän vastauksensa. Teille haluaisin sanoa: Ymmärrän, että asia vaatii ehkä pienimuotoista sulattelua. Sekin tuntuu hetkellisesti ärsyttävältä etenkin, kun olette vielä hetkeä aiemmin vaikuttaneet äärimmäisen kiinnostuneilta, mutta ymmärrän silti. Olisi ehkä hieman kohtuutonta olettaa, että kaikki olisivat kohdanneet elämänsä aikana saman verran erilaisuutta kuin itse olen ja että omista ennakkoluuloista irrottautuminen olisi kaikille yhtä mutkatonta. Tietenkin haluaisin ehkä mieluummin tapailla jo ihan perusarvojeni puolesta sellaista ihmistä, jonka suhtautuminen elämään olisi kaikkinensa uteliasta ja avarakatseista, mutta annan kuitenkin anteeksi hetken tuumaustauot. Itsekin olen tässä elämässä joutunut ottamaan selvää muun muassa transsukupuolisuudesta, monisuhteisuudesta ja vegaaniruokavaliosta. En väitä, että kukaan meistä syntyisi tänne niin valmiina, etteikö joskus joistain asioista täytyisi ottaa selvää. Ihan jos tarkkoja ollaan, niin nämä ihmisethän eivät sinällään ota selvää vaan ehkä enemminkin juuri päinvastoin, pakenevat, mutta ei nyt takerruta liiaksi yksityiskohtiin. Kuitenkin väistämättä tapahtumaketjun aiheuttama tunnereaktio muotoutuu päässäni muotoon: ”Sillä ei ole mitään väliä, kuinka kaunis, hauska, fiksu tai empaattinen olen. Ei vaikka kertoisin kymmeniä riemastuttavia anekdootteja tai osoittaisin uteliaisuutta tai hohkaavani inhimillistä, pehmeää lämpöä. Edes tämä kaikki ei koskaan ole tarpeeksi, sillä minussa on liikaa esteitä ylitettäväksi.” En tiedä, mitä nämä esteet ovat, sillä useinkaan en halua jäädä kuuntelemaan. Kerran eräs Tinder-matchini mainitsi esteeksi portaat. (Tämän jälkeen ehdotin liudan portaattomia treffipaikkoja, mutta vastaus oli edelleen kieltävä). Toinen ilmaisi kohteliaasti kierrellen, että vammani on hänelle asiana valitettavasti ”aivan liian uusi”. En jäänyt kyselemään, mitä hän sillä tarkoitti. Kiitin rehellisyydestä, toivotin kaikkea hyvää, ja ehkä hän on sittemmin löytänyt jostain tottumuksiaan paremmin vastaavaa seuraa, mitä ne ikinä ovatkaan. Jokaisella on toki oikeus tutkia preferenssejään ja valita sellaisia kumppaneita, jotka itselleen sopivimmaksi katsoo. On kuitenkin eri asia, liittyvätkö preferenssit minuun, ympäristöön vai joutuuko ihminen tekemisiin jonkin sellaisen kanssa, mikä aiheuttaa epämukavia tuntemuksia vain siksi, että asia on hänelle entuudestaan vieras. En myöskään tarkoita, että kenelläkään olisi velvollisuutta suhtautua vammaani luontevasti. Sellaista velvoitetta ei ole kenelläkään muulla kuin minulla, sillä en pääse tästä kehosta irti ennen kuolemaani. Joskus mietin, että olisipa ihanaa valita, jaksanko tällä hetkellä käsitellä kehoni poikkeavuuksia aivan niin kuin treffikumppaniehdokkaanikin valitsevat, ovatko ne heille liikaa juuri nyt. Minulle usein ovat, mutta silti ne kulkevat mukanani ja muistuttavat olemassaolostaan sellaisissakin tilanteissa, jotka eivät suoraan ole yhteydessä liikkumiseen: elokuvissa- ja tv-sarjoissa, joissa ei näy ainuttakaan vammaista, johon oikeasti voisin samaistua, muistutuksina rohkeudestani, kun teen jotain aivan arkipäiväistä – tai selaan Tinderiä, joissa oletus vammattomista kumppaneista elää niin vahvana, että pelkkä maininta pyörätuolista riittää karkottamaan potentiaalisen uuden ihastukseni. Näiden mikrosydänsurujen jälkeen en jaksa selata Tinderiä viikkoihin. Uuden keskustelun aloittaminen tuntuu hirvittävältä ponnistukselta ja saman ahdistavan ajatusketjun läpikäyminen niin uuvuttavalta, että haluan vain käpertyä viltin alle katsomaan kymmenettä kertaa Aikuisia. On toisenlaisiakin ihmisiä. Kun sitten toisinaan joskus kohdalleni osuu match, jonka mielestä vammani ei ole juttu eikä mikään, alan epäreilusti kyseenalaistaa hänen motiivejaan. Onko mahdollista, että hän ei tajunnut, ettei liikuntavammani ole lievimmästä päästä ja haluaa siksi edelleen tavata minut? Tai jos hän yrittää vain päästä leuhkimaan feministikavereilleen, että kävi muuten treffeillä liikuntavammaisen naisen kanssa, sehän olisi intersektionaalisesti trendikästä? Voiko olla, että hän on psykopaatti ja ajattelee, että minua olisi helpompi satuttaa, sillä en pääse pinkomaan pakoon senkään vertaa, mitä vammattomat treffikumppanit pääsisivät? En itsekään ole täysin varma, mistä nämä ajatukset pohjimmiltaan kumpuavat. Luultavasti olen kokenut liian monia pettymyksiä. Tai suojelen itseäni jo valmiiksi mahdollisilta tulevilta. Ehkä se on sisäänrakennettu perusluonteeseeni, joka lämpenee hitaasti uusille, syvemmille ihmissuhteille ja pitää siksi muureja yllä, kunnes voi olla täysin varma siitä, että toinen ihminen haluaa minulle pelkkää hyvää. Joka tapauksessa niiden läpikäyminen on siinä mielessä kuluttavaa ja surullistakin, että koen rakastavani itseäni enemmän kuin mietteeni antavat ymmärtää. On vain hieman raskasta yrittää kertoa rakkautensa itselleen uudestaan ja uudestaan, mikäli elää maailmassa, joka toistuvasti viestii muuta. Omaa arvoaan ei voi perustaa muiden ihmisten näkemyksille, mutta vapaa niistä ei silti ole kukaan. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että romanttinen rakkaus arvotetaan yhteiskunnassamme aivan liian korkealle, ja esimerkiksi representaatioita ystävien välisestä rakkaudesta kaivattaisiin vielä paljon nykyistä enemmän. Silti romanttinen rakkaus ei ole merkityksetöntä ja tuskin koskaan sellaiseksi muuttuukaan. Näistä kaikista takaiskuista huolimatta minä en ole merkityksetön mutten myöskään niin lujaa tekoa, että kestäisin jatkuvia sydänsuruja. Muisto nöyryytyksien jatkuvuudesta kuitenkin laimenee, mitä enemmän aikaa kuluu. Nyt olen jälleen Tinderissä ja ilmeisesti päättänyt uskoa maailmaan, jossa ihmiset ovat suurimmaksi osaksi kesken ja erehtyväisiä mutta myös lempeitä ja uteliaita. Kuka tahansa voi epäonnistua ihmissuhteessa aivan koska tahansa. Itse asiassa todennäköisyys epäonnistumiseen on moninkertaisesti suurempi kuin todennäköisyys onnistua. (Näkemykseni perustuvat lähinnä omakohtaisiin kokemuksiin ja nopealla vilkaisulla laskettujen onnettomien rakkauslaulujen määrään). En ole aivan varma, mikä saa ihmiset kerta toisensa jälkeen uskomaan mahdollisuuksiinsa onnistua. Ehkä rakkaus on läsnä jossakin muodossa koko ajan. Ei pelkästään romanttisessa mielessä vaan universaalina voimana, joka valaa uskoa ja tahtoa yrittää. Jokaisessa suhteessa tehdään valinta olla ihmisen kanssa, joka elää omassa todellisuudessaan. Tämä on minun, eikä sen muuttaminen ole itsestäni kiinni. Voin rypeä tässä pelon tunteessa ja olla yrittämättä. Tai sitten on mahdollista pelätä ja yrittää silti. Puhelimeni haastaa minut tuijotuskilpailuun. Se odottaa mykkänä ja vaativana – ja on jo voittanut minut. Sormeilen reunaa varoen ennen kuin otan sen käteeni. Selaan ennen Tinderiä Instagramin, Twitterin, Facebookin ja vastaan roikkumaan jääneisiin WhatsApp-viesteihin. ”Ihan kohta”, lupaan itselleni ja päätän, että puoleenyöhön mennessä olen kertonut hänelle vammastani. Käyn kävelyllä, lämmitän eilisen ruoan, syön levottomana ja menen sitten pesulle. Jos laitan ihonpuhdistuksen jälkeen vielä naamionkin, voin viivyttää kertomista vielä hetken. Sen pitäisi vaikuttaa 20 minuuttia, ja kello on vasta vähän vaille yksitoista. Käyn makuulle ja kirjoitan: ”Hei, sori kun en oo vähään aikaan vastannut yhtään mitään. On ollut kiirettä yhden esseen kanssa, joka käsittelee vammaisuuden representaatioita. Sinänsä tosi kuumottavaa, kun on niin omakohtainen aihe. Mä olen siis itse liikuntavammainen. Mutta oli tosiaan tossa aiemmin puhetta, että nähtäis! Haluaisitsä edelleen tavata?” Laitan puhelimen äänettömälle ja lasken sen yöpöydälle, nappaan purkista melatoniinin, otan kirjan käteen ja antaudun hetki hetkeltä lähestyvälle unelle. Herään ikkunoista tunkevaan kirkkauteen. Puhelin ilmoittaa uudesta viestistä: ”Totta kai! Katsotaan vaan sit sellanen paikka, johon sä pääset pyörätuolilla.”