Apu

Esko Valtaoja Avaruustähtitieteen professori. 60 vuotta, Turku.

Esko Valtaoja Avaruustähtitieteen professori. 60 vuotta, Turku.

Luovuudesta puhuminen nostaa niskakarvani pystyyn.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Olin aika outo lintu jo pienenä. Luin eri kirjoja kuin ikäiseni, en hengaillut kaupungilla, en käynyt tansseissa enkä seurustellut tyttöjen kanssa. Onneksi silloin ei ollut koulupsykiatreja, niin minua ei passitettu hoitoon.

Jo kymmenen vuoden ikäisenä oli selvää, että minusta tulee tähtitieteilijä. Opin katsomaan kaukoputkella maailmankaikkeuden ihmeitä, Kuun kraatereita ja Jupiterin kuita. Kaukoputkella näki hämmästyttävän hyvin myös vastakkaisen talon valaistuun ikkunaan, jossa tapahtui jännittäviä asioita.

Kyllä se niin on kuin Veikko Huovinen totesi: ihmisellä on maailmankaikkeudessa kusiaisen oikeudet. Kovin pieniä me ollaan. Se kannattaa muistaa aina, kun joku tulee saarnaamaan varmoja ja ikuisia totuuksia, olipa kyse sitten uskonnosta, ideologiasta tai karppaamisesta.

Usein unohdetaan, että ihminen ei ole pelkästään homo sapiens, viisas ihminen, vaan ennen kaikkea homo errarum, erehtyväinen ihminen. Me mokaamme ja mokaamme, ja lopulta erehdysten ja epäonnistumisten kautta tulee jokin onnistuminen. Sellaista on tämä elämä siitä saakka, kun opettelee kakkimaan itse pottaan.

En ole jäänyt hautomaan epäonnistumisia. Ne ovat välttämätön ja väistämätön osa elämää kuin reiät emmentaljuustossa – ei niitä syödessä huomaa.

Ennakkoluuloisuus on yksi ihmisen syvällä oleva ominaispiirre, jota ei pysty muuttamaan mihinkään. Se on hyvä muistaa, kun väittelee jostain asiasta. Ihmiset päättävät ensin mielipiteensä ja rupeavat sitten keräämään faktoja, jotka tukevat sitä mielipidettä. Voin vain toivoa, että tutkijan koulutus auttaa olemaan vähän tasapuolisempi ja objektiivisempi tavallisenkin elämän asioissa ja suurissa päätöksissä. Kunhan nyt ensin edes tunnistaisi omat ennakkoluulonsa.

Luovuudesta puhuminen nostaa helposti niskakarvani pystyyn. Se on kulunut muotisana, vähän kuin henkinen kasvu. Tärkeintä on mielestäni arjen pieni luovuus, jolla elämästään voi tehdä jotain, mitä se ei muuten ole.

Myös onnellisuus on epäilyttävä sana. Olisi sietämätöntä olla jatkuvasti onnellinen. Sehän olisi sama kuin olisi aina maha täynnä hyvää ruokaa. Puhun mieluummin ilon puolesta. Ilo tulee ja menee, välähtää vain muutamaksi sekunniksi tai vähän pidemmäksi aikaa.

Eniten iloa minulle tuottavat maailman ihmettely ja yksinkertaiset nautinnot: se, kun levitän aamulla sanomalehden pöydälle tai nappaan uuden kirjan käsiini, laitan itselleni oikein törkeän kinkkuvoileivän ja otan lasillisen punaviiniä tai mallasviskiä.

Mistään nautinnosta ei kannata kieltäytyä, jos pysyy kohtuuden rajoissa eikä aiheuta haittaa itselle eikä toisille. Kaikenlainen asketismi ja itsensä rääkkääminen ovat useimmille ihmisille ihan tyhjää ja turhaa puuhaa. Kultainen keskitie kuulostaa tylsältä, mutta se on kuitenkin paras elämän neuvo.

Nuorena olin mielipiteissäni paljon jyrkempi ja mustavalkoisempi. Tässä iässä olen ymmärtänyt, että maailmassa ei ole kuin erilaisia harmaan vivahteita.

teksti Ilkka Karisto

kuva Anna Huovinen

Julkaistu: 14.6.2012