Eeva

Esa Latva-Äijö: "Tunnen voimakasta hoivaviettiä vaimoani kohtaan"

Esa Latva-Äijö: "Tunnen voimakasta hoivaviettiä vaimoani kohtaan"

Rakkaus on opettanut näyttelijä Esa Latva-Äijölle, millainen mies ja isä hän haluaa olla. Hän on oppinut ottamaan vastuuta toisista. Tunne-elämän ylilyönnit harmittavat silti.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Kun Esa Latva-Äijö oli kuuden vanha, hän herätti isosiskonsa kouluun. Veli saattoi siskon aamuhämärissä bussipysäkille ja jäi odottamaan. Kun lastenhoitaja saapui, he menivät yhdessä kotiin.

”Nykyään pidettäisiin kai sopimattomana, että lapsi hoitaisi tuollaisen kakun. Minusta se tuntui vain tavalliselta”, Esa miettii.

Tampereen Teatterista ja television Korpelan kujanjuoksu -sarjasta tutun näyttelijä Esa Latva-Äijön, 52, juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla. Hänen vanhempansa olivat leipureita ja tekivät paljon töitä.

Esan varhaislapsuudessa perhe asui pisimmän aikaa Kokkolassa. Pihapiirissä oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka pelmahtivat syömään milloin kenenkin ruokapöytään.

Kaikki muuttui, kun äiti ja isä toteuttivat haaveensa ja perustivat oman leipomon. Perhe muutti Orivedelle, Pirkanmaalle.

Se oli ekaluokkalaiselle mullistus. Kokkolan idyllinen koulu vaihtui keskusvankilaa muistuttavaan tiilirakennukseen. Hämäläinen ilmapiirikin tuntui pienestä pojasta vieraalta.

”Kaipasin takaisin Etelä-Pohjanmaalle. Tuntui, että lapsuuteni loppui siihen.”

Vanhemmat olivat entistä enemmän töissä. Esa ihmetteli, kun kavereiden vanhemmat olivat iltaisin kotona ruokaa laittamassa. Sellaistako perhe-elämä on?

”En minä varsinaisesti asiasta kärsinyt, mutta on selvää, että äiti ja isä keskittyivät työhön enemmän kuin perheeseen. Molemmat pyysivät sitä myöhemmin anteeksi.”

Luonto on tullut uudelleen tärkeäksi Esa Latva-Äijön elämässä.

Leipurin pojasta kameleontiksi

Lapsena Esa pesi leipomolla peltejä ja voiteli vuokia. Hänen ensimmäiset verotietonsa kirjattiin jo yhdeksänvuotiaana. Leipuri oli Esan ensimmäinen ammatti.

”Työ oli mieluisaa, koska sitä kautta sain olla vanhempieni kanssa.”

Kun Esa oli hieman yli parikymppinen, vanhemmat ehdottivat yrityksen siirtämistä pojalleen.

”Sanoin, että ei kiitos, lähtisin näyttelijäksi. Siihen kaikki päättyi, yritys lopetettiin ja vanhempani erosivat. Leipomo oli ollut viimeinen lanka, joka piti heitä yhdessä.”

Kiinnostus näyttelemiseen syntyi Esalla elokuvien kautta. Kun hän 23-vuotiaana pääsi Tampereen yliopistoon opiskelemaan näyttelijäksi, hän oli nähnyt vain yhden teatteriesityksen.

”Se oli yhtä piinaa, jokin kamala musikaali. Mietin koko ajan sitä katsellessani, miten tekisin kaiken paremmin. Näyttämisen uho oli kova”, hän muistelee.

Kesä ennen opiskelun alkua oli Esalle ikimuistoinen.

”Olin todella onnellinen, että pääsin kouluun. Tuntui kuin henkinen ikkuna olisi auennut. Tiesin, että nyt voin antaa itsestäni kaiken.”

Ja niin Esa teki. Hän oli avoin ja antoi opiskellessaan kaikkien tunteiden tulla esiin.

”Minun ei tarvinnut pinnistellä, pystyin heittäytymään mihin tahansa. Olin kuin kameleontti.”

“Minut käytettiin loppuun”

Jälkeenpäin Esa on pohtinut, että äärimmäinen avoimuus oli vastareaktio. Lapsena hän oli aina ollut reipas ja itsenäinen ja tehnyt niin kuin vanhemmat olivat toivoneet. Nyt hän sai vihdoin keskittyä itseensä.

”Olin pirun hyvä ja nautin.”

Valmistuttuaan Esa aloitti työt Helsingin kaupunginteatterissa. Yhä vain hän antoi kaikkensa, päivästä toiseen, nuori ja innokas kun oli.

”Minut käytettiin loppuun. Esityksiä oli vuoden aikana yli kolmesataa.”

Esa alkoi masentua. Hän pettyi itseensä, kun ei osannutkaan muuntautua loputtomiin. Kameleontin värit haalistuivat.

”Tilannetta ei auttanut se, että syytin kaikesta itseäni. Vaatimukset olivat kovat, ja tahdoin tietysti onnistua. En missään nimessä halunnut olla heikoin lenkki, vaan paras.”

Esa ei kuitenkaan kertonut tunnoistaan kenellekään. Seitsemän vuoden jälkeen hän sanoi itsensä irti ja palasi Tampereelle.

”Opin vähitellen, että minun ei tarvitse olla sielu auki ja vereslihalla koko ajan. Jos työtä tekee sillä tavalla kuutena päivänä viikossa, se vaikuttaa väistämättä mielenterveyteen. Tajusin, että voisin sen sijaan yksinkertaisesti näytellä.”

Hyppy teatterin lavalta puusepäksi

Vuonna 2000 Esa Latva-Äijö aloitti työskentelyn Tampereen Teatterissa. Kuuden vuoden kuluttua hän huomasi jälleen tutun, epämiellyttävän tunteen.

”En nauttinut enää työstäni. Minun oli vaikeaa hahmottaa, missä onnistuin ja missä tein virheen. Tunsin oloni vainoharhaiseksi.”

Esa oli taas ammatillisessa umpikujassa. Hän sanoi itsensä irti toisen kerran – ja ryhtyi puusepäksi.

Irtiottoihin liittyvä epävarmuus ei pelota Esaa lainkaan. Jämähtäminen sijoilleen pelottaa enemmän. Puusepän opinnoissa näki konkreettisesti, miten puuta kannatti käsitellä ja mitä siitä syntyi.

”Näyttelijän itsetarkkailu ja tulkintojen vatvominen loppuivat siihen.”

Hän vertaa puusepän ja näyttelijän ammatteja toisiinsa. Puulajeja on käsiteltävä eri tavoin: höyläämisen ja hiomisen tavat riippuvat puun ominaisuuksista. Sama pätee teksteihin.

”Yritän olla se hiomapaperi tekstin pinnalla, tuoda siihen loppusilauksen. Se, että työni kumpuaa tekstistä, ei omasta itsestäni, on ollut minulle elintärkeä oivallus.”

“En mieti, mitä muut minusta ajattelevat”

Esa muistaa, kuinka oudolta ja kiihottavalta tuntui, kun teatterikoulussa arvosteltiin ja analysoitiin opiskelijoiden persoonaa.

”Mietin, että ahaa, tuollainenko minä olen. Sitten tulee halu kuulla lisää ja alkaa muovata itseään toisten näkemysten perusteella. Asetelma ei ole terve. Syntyy valehtelijan ja miellyttäjän sielu.”

Esa arvelee, että ihmisillä, jotka ajautuvat näyttelijäksi, on jokin haava tai nälkä, jonka vuoksi he haluavat tyydyttää, kasvattaa tai parantaa egoaan.

”Luojan kiitos, en enää peilaa itseäni sen kautta, mitä muut minusta ajattelevat.”

Nyt, 51-vuotiaana, Esa tietää ensimmäistä kertaa, mitä rakkaus tarkoittaa. Näin hän sanoo silläkin uhalla, että se kuulostaa kliseeltä. Esa tapasi nykyisen puolisonsa, radiotoimittaja Pauliina Puurilan, ensimmäisen kerran vuosia sitten.

”Rakastuimme silmittömästi. Minä olin sinkku ja hän naimisissa, ja tilanne oli mahdoton.”

He eivät tavanneet toisiaan kymmeneen vuoteen. Esa mietti silloin tällöin, mitä Pauliinalle kuului. Kun he taas tapasivat, Pauliina oli sinkku ja Esa avoliitossa. Kulunut vuosikymmen tuntui silmänräpäykseltä.

”Päätin, etten voi enää päästää häntä menemään.”

Esa erosi puolisostaan. Hänen mukaansa kyse ei ollut siitä, että kukaan olisi rikkonut liiton tahallaan.

”Me olimme sen jo itse rikkoneet.”

Esalla on viisi lasta. Isänä hän on potenut usein keskeneräisyyden tunnetta.

“Olen uhrautuva rakastaja”

Rakastuessaan Esa heittäytyy tunteen vietäväksi täysillä.

”Rakastuneena olen ehdoton. En osaa hillitä tunnetta ollenkaan.”

Hän on romanttinen ja hoivaava puoliso. He viestittelevät Pauliinan kanssa pitkin päivää ja huomioivat muutenkin toisiaan arjessa.

Kun Pauliina uupui viime keväänä, Esa otti ohjat. Hän hoivasi vaimoaan ja huolehti arjesta. Hän myös vei Pauliinan saaristoon, meren äärelle hemmoteltavaksi.

”Olen uhrautuva rakastaja ja tunnen voimakasta hoivaviettiä Pauliinaa kohtaan.”

Hän myöntää, että osaa olla ehdottomuudessaan mustavalkoinen.

”Tunne-elämän ylilyönnit harmittavat. Saatan olla raivostuttava ääliö, kun luulen olevani oikeassa. Olen joskus tolkuttoman jääräpäinen.”

Hän on ollut myös voimakkaan mustasukkainen. Se ei ole mukava tunne.

”Reagoin kohtuuttomasti. Kun tilanne on ohi, yritän ajatella järkevästi. Minua vaivaa se, etten osaa hallita negatiivisia tunteitani.”

Mieluummin kipeä totuus kuin valhe

Lapsuudenperheessään Esa oli aina viestiketjun viimeinen. Häntä haluttiin nuorimpana säästää ikäviltä asioilta.

”Kun koiramme kuoli, minulle valehdeltiin, että se oli viety mummolaan. Kun asia lopulta selvisi, luottamukseni romahti.”

Esa saattaa olla hieman vainoharhainen, jos hänestä tuntuu, että häneltä pimitetään jotain.

Häntä loukkaa, jos asioista ei kerrota suoraan. Samaan aikaan hän häpeää epäilyään, koska tietää voivansa luottaa läheisiinsä.

Mustasukkaisuuden välähdykset liittyvät siihen, että Esa kaipaa avoimuutta.

”Olen itse nykyään rehellinen ja arvostan sitä toisissakin. Vaikka jokin asia loukkaisi, mieluummin kärsin kuin jään pimentoon.”

Esa on kuitenkin todennut, että pinttyneistä tavoista pääsee eroon. Tai ainakin hän on oppinut vähitellen hallitsemaan niitä.

Esa ja Pauliina ovatkin puhuneet siitä, millaisia ihmisiä he ovat parisuhteissaan olleet. Yhdessä he ovat opetelleet tunnistamaan aiemmissa suhteissaan toistamiaan toimintamalleja.

”Halusimme putsata vanhat, kuluneet kaavat, jotta emme polta itseämme tai suhdettamme loppuun.”

“Tulin isäksi liian aikaisin”

Esalla on viisi lasta. Ensimmäinen, Eetu, syntyi, kun Esa näytteli Helsingin kaupunginteatterissa ja Eetun äiti asui Tampereella. Esa oli isyydestä hämmentynyt, ja liitto päättyi pian.

Kun Esalta kysyy, miten hän osasi yhdistää perhe- ja työelämän, hän vastaa suoraan.

”Huonosti, koska en ymmärtänyt kummastakaan yhtään mitään. En osannut ottaa vastuuta toisista. Tulin isäksi liian aikaisin. En ikäni puolesta vaan siksi, että painin oman identiteettini kanssa.”

Isyydessä hapuilu ei ollut tietoista vastuuttomuutta.

”Se oli vain tietämättömyyttä ja avuttomuuttani asian edessä. Minusta ei ollut silloin isäksi.”

Esan perhe kasvoi, kun hän löysi uuden kumppanin Tampereelta. Vuonna 2000 syntyi Elmeri, pari vuotta myöhemmin Tiitu ja seuraavana vuonna Elias. Kolmesta pienestä lapsesta huolehtiminen oli vaativa tehtävä.

”Se liitto päättyi samoihin ongelmiin kuin aiempi. Mietin silloin, miksen taaskaan osannut yhdistää työtä ja parisuhdetta ja isänä olemista.”

Isänä Esa on viettänyt lasten kanssa runsaasti aikaa, vaikka töitä on ollut paljon. Hän on vienyt lapsia metsään, pulkkamäkeen ja pelaamaan jalkapalloa. Yhteiset hetket ovat yhä Esalle tärkeitä muistoja.

”En aiemmin osannut yhdistää parisuhdetta tähän yhtälöön. Ehkä se johtuu siitä, että pusken joskus itseni niin ahtaaseen rakoon, että identiteettini on hukassa. Sen vuoksi ammatilliset irtiotot ja erot ovat tainneet osua samoihin elämänvaiheisiin.”

Esa sai vielä yhdestä liitosta Siirin, joka syntyi vuonna 2012. Parisuhde päättyi puolitoista vuotta sitten.

Ylöjärvellä, Esan ja Pauliinan yhteisessä kodissa, asuu heidän lisäkseen Pauliinan tytär ja vuoroviikoin molempien pojat.

Rooli Korpelana on tehnyt Esa Latva-Äijön kasvoista tutut. “Minusta on mukavaa, kun ihmiset tulevat juttelemaan.”

“Vaatii uskallusta olla heikko”

Jos uusi suhde on muuttanut Esan käsitystä rakkaudesta ja kumppanuudesta, on se vaikuttanut myös hänen vanhemmuuteensa.

”En ole enää lasteni paras kaveri vaan valmentaja. Minun ei tarvitse miellyttää heitä, jotta heille ei tulisi paha mieli. Olen aikuisena vastuussa siitä, mitä tehdään.”

Esa lisää, että kaikki on Pauliinan ansiota. Tämä katseli miehensä touhuja ja auttoi sitten näkemään, missä voisi olla kohennettavaa.

”Oli helpottavaa, että joku kertoi minulle, mitä vanhemmuus voisi olla ja miten isänä ollaan. Hyvä, että tässäkin iässä voi oppia uutta, vaikka lapset ovat jo isoja.”

Esa toivoo, että hänen lapsensa oppisivat pyytämään apua ja näyttämään heikkoutensa. Itse hän ei ole osannut.

”Vaatii uskallusta ja rohkeutta olla heikko.”

Esa katseli kerran 19-vuotiaana, kun isä kaivoi pihalla kiveä maasta. Poika ajatteli, että on se kova äijä. Yhtäkkiä isä jämähti paikoilleen. Selkä oli rikkoutunut.

”Jouduin kantamaan isäni sisälle. Silloin näin hänet ensimmäisen kerran heikkona. Toivoisin osaavani itse näyttää lapsilleni, jos en pärjää, jotta minua ei tarvitsisi kantaa.”

Viisi vuotta sitten Esa Latva-Äijön äiti kuoli. Esa ja hänen isosiskonsa joutuivat hankalaan tilanteeseen äidin uuden puolison kanssa. Kiistaan kului kaksi vuotta.

”Vasta kun tilanne oli vihdoin ohi, purskahdin itkuun. Olen aina se vastuuntuntoinen veturi, joka hoitaa hommat. Tarvitsen surunkin hetkellä jonkun vastavoiman, jota vastaan taistella, sen sijaan että vain surisin.”

Esalle nuo kaksi vuotta olivat raskaita.

”Tuntuu haikealta, etten antanut itselleni lupaa surra äitiäni aiemmin.”

“Pauliina on paras ystäväni”

Esa on huomannut liikuttuvansa herkemmin kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, että ikää on tullut lisää tai siitä, että hän on päästänyt irti itsensä tarkkailusta.

Esaa liikuttavat lempeät hetket arjen keskellä.

”Saatan alkaa itkeä, kun katsomme televisiosta Ensitreffejä alttarilla. Tai jos Pauliina ottaa kädestä kiinni tai sanoo jotain kaunista.”

Viime ajat hänet on pitänyt kiireisenä Ylen Kotikatsomon Korpelan kujanjuoksu -sarja. Lisäksi hän on ottanut virkavapaata kirjoittaakseen näytelmän. Nyt hän on taas palannut Tampereen Teatteriin. Työtilanteen vilkastuminen ei huolestuta, vaan tuntuu mukavalta. Elämän tärkeysjärjestys on kuitenkin muuttunut.

”Identiteettini ei ole enää töissä vaan kotona. Olen onnellinen tästä siirtymästä, eikä se tunnu haikealta. Koti ja perhe ovat nyt tärkeintä ja merkityksellisintä.”

Esa iloitsee yhteisistä hetkistä puolisonsa kanssa.

”Pauliina on paras ystäväni. Olen aiemmin vierastanut sitä ajatusta, että puolisot voisivat olla parhaat kaverit. Olen pitänyt miestä ja naista jotenkin erillisinä.”

Esa ja Pauliina retkeilevät paljon luonnossa. Siitä Esa on nauttinut lapsesta asti, vaikka se välillä unohtui mielestä. Viime kesänä he pyöräilivät yhdessä ympäri Ylöjärveä tutustuen uuteen kotipaikkakuntaansa.

”Oli kaunis ilta ja ajelimme hiekkatietä yhdessä. Yhtäkkiä keskellä hämäläistä maisemaa minulle valkeni, etten ollut ollut niin onnellinen pitkään aikaan. Kerroin siitä Pauliinalle ja hämmästyin, kun hän kertoi tunteneensa samoin juuri samalla hetkellä.”

Enää Esan ei tarvitse esittää mitään. Nyt hän voi nauttia siitä, mitä elämä tuo eteen.

”Onni on pienissä asioissa. Tämä saattaa kuulostaa vanhan ihmisen puheelta, mutta näköjään se menee niin. Koetan oppia tunnistamaan asiat, joita tahdon ja joihin tähtään. Yhtä tärkeää on tunnistaa, mikä minulle riittää.”

Teksti: Ninni Sandelius

Kuvat: Marjaana Malkamäki

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2017.

Julkaistu: 23.1.2018