Image

Esa aurinkoinen



Esa aurinkoinen

Demareiden on näytettävä, ettei puolue elä vain vanhoista maineteoistaan, vaan sillä on ratkaisu myös tämän päivän ongelmiin. Tärkeä työ tässä on Antti Rinteen valtiosihteerillä, kulisseissa naruja vetelevällä Esa Suomisella.
Teksti Janne Toivonen
Kuvat Outi Törmälä

Demareiden on näytettävä, ettei puolue elä vain vanhoista maineteoistaan, vaan sillä on ratkaisu myös tämän päivän ongelmiin. Tärkeä työ tässä on Antti Rinteen valtiosihteerillä, kulisseissa naruja vetelevällä Esa Suomisella.

”Huomenna on se Hjalliksen haastattelu.”

”Onko meillä tietoa, mitä se aikoo kysyä?”

”Kaikki mahdollisimman vaikeat ja kipeät kysymykset. Eilen mietittiin niitä porukalla.”

”Kittilät ja laittomat lakot ja kaikki. Se nappaa julkisuudesta niitä aiheita ja heittää niitä sulle.”

”Siinä voi olla vaikea saada mitään omaa agendaa päälle. Hjallis keskeyttää ja puhuu päälle.”

Valtiovarainministeri Antti Rinteen työhuoneessa valtioneuvoston linnassa on neuvonpidossa hänen kabinettinsa: Rinteen lisäksi hänen sihteerinsä, viisi avustajaansa ja valtiosihteeri.

Hallituksella on puoli vuotta elinaikaa. Ministerien jokaista risahdusta peilataan nyt suoraan puolueiden kannatuslukuihin. Siksi yhtä Hjallis-jaksoakin mietitään huolella etukäteen.

”Mä puhun takaisin päälle”, Rinne keskeyttää eteenpäin kumartuneena ja katsoo avustajiaan kulmien alta nenällään olevien silmälasien yli.

Avustajat nauravat.

”Mikä sen Kiinan-matkan tilanne on?” Rinne vaihtaa aihetta.

”Sen tiedon mukaan mitä eilen sain, niin ei mitenkään hyvä.”

”Kuka sitä valmistelee?” kysyy Rinnettä vastapäätä istuva mies, joka on tähänkin mennessä kysynyt lähinnä lyhyitä, tarkentavia kysymyksiä.

Miehellä on ikää runsaat kolmekymmentä, hän on kalju ja lupsakannäköinen, yllä on istuva puku ja jalassa ruskeat pikkukengät.

Hän on Esa Suominen, Antti Rinteen tuore valtiosihteeri eli oikea käsi.

Ja yksi heistä, joiden varaan lasketaan suomalaisen sosiaalidemokratian tulevaisuus.

Jos suomalaisen julkisen vallan ydin on tikkataulun kymppi, on valtiovarainministerin valtiosihteerin työhuone kasin tai ysin kehällä. Kardinaalit jäävät vielä hiomaan paavin viikkoa Hjalliksesta eteenpäin, mutta sihteeri Mia Laine avaa oven Suomisen huoneeseen. Hallitus on ollut niin tuulinen, että Suominen on Laineelle jo vuoden kolmas valtiosihteeri.

Skandinaavisen pelkistetyn huoneen ikkunasta näkyy tietenkin Senaatintori. Kokouspöydällä on miesten lätsä kokoa 60, pari pulloa vissyä ja post-it-lappu, johon on piirrelty puhelinkeskustelutuhruja. Naulassa on  musta villakangastakki, hallintokortteleiden jokasään yleisasuste.

Työpöytä taas pursuaa lukemista: on Suomen Pankin talouskasvuennusteita, raportti yksinasuvien hyvinvoinnista, toinen veronkierrosta ja hypetetty saksalainen talouskirja Die Deutschland-Blase. Se kertoo ylistetystä saksalaisesta dieseltaloudesta ja sen varjopuolista, pienituloisen prekariaatin synnystä Euroopan mahtimaahan.

Tanskalaissarja Vallan linnake vyörytti politiikan kulisseissa käytävät strategiapelit ja valtataistot pari vuotta sitten suomalaisiinkin vastaanottimiin. Valtioneuvoston vaaleita käytäviä ja huoneita on helppo pitää Suomen Borgenina ja Helsingin Christiansborgina. Täällä junaillaan meitä koskevat talouspäätökset ja niiden läpimeno – tai kirotaan niiden törmäämistä konsensukseen ja monipuoluejärjestelmään ja haaveillaan valistuneesta itsevaltiudesta.

Tässä katsannossa Esa Suominen on demareille kuin Vallan Linnakkeen pääministerin spin doctor Kasper Juul, ilman tämän kompleksisuutta tosin. Strategi, joka liikuttaa poliittisia divisioonia taktisilla kartoilla, hallitsee ilmatilan ja irrottaa pommit oikeaan aikaan suhteessa muihin puolueisiin, kansaan ja mediaan...

Ajatusleikki keskeytyy, kun käytävältä alkaa kuulua askeleita. Suominen pyyhältää sisään ja tervehtii ystävällisesti.

”No onhan tämä vähän kuin Borgen”, Suominen nauraa, istuu työtuoliinsa ja nojaa taaksepäin kädet niskan takana.

”Mutta lähinnä täällä käyneet vanhat tutut ovat pilkanneet mua siitä, että ensin mennään alhaalla metallinpaljastimen läpi, sitten oikein sihteeri noutaa ja sitten täällä huoneessa on... jumalauta vain minä!”

Sitten se lähtee ensimmäisen kerran: Suomisen usein toistuva rehevä nauru. Hehhehhehheheh! Nauru lähtee sähäkästi ja kurtistaa valtiosihteerin silmät sikkuralleen.

Ennen kuin annetaan Suomisen nauraa yhtään enempää, lienee paikallaan tehdä selväksi, mitä valtiosihteerin toimenkuvaan oikein kuuluu. Tiivistettynä valtiosihteeri on ministerin lähin poliittinen avustaja. Pesti on melko tuntematon, eikä ihme: valtiosihteerit toimivat ministerinsä taustalla eikä meillä ole ollut valtiosihteereitä kuin vasta vuodesta 2005. Ja sitten on vielä sekin syy, että on valtiosihteereitä ja valtiosihteereitä.

Valtiovarainministeriössä on toinenkin valtiosihteeri, Martti Hetemäki, mutta hän on virkamieskunnan johtaja. Suominen taas on poliittinen valtiosihteeri: hän ei käskytä virkamiehiä vaan toimii Rinteen apuna tämän henkilökohtaisen luottamuksen varassa. Se, onko poliittinen valtiosihteeri juoksupoika vai vallankäyttäjä, riippuu täysin ministeristä ja hänen luottamuksesta apuriinsa. Mitään tarkkaa työnkuvaa ei lue missään.

Ministerien yhdestätoista valtiosihteeristä alle 40-vuotiaita on vain kolme. 35-vuotias Suominen on heistä nuorin. Useimmat ovat kokeneita kehäkettuja: pääministerin valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen on esimerkiksi itse ollut ministerinä melkein tuplasti kauemmin kuin päämiehensä.

Silti ministeri on aina Batman ja valtiosihteeri aina Robin.

”Tämä on siitä kiitollista hommaa, että on paljon mahdollisuuksia ohjata päätöksentekoa. Ja jos on luottamusta, voi saada itselleen delegoitua valtaa. Tässä pystyy saamaan paljon aikaan”, Suominen sanoo.

Suominen toteuttaa Rinteen tahtoa mutta myös luo sitä. Hän ei omista valtaa, mutta saa sitä lainaksi. Suominen taas lainaa Rinteelle poliittista pelisilmäänsä.

”Mä olen aina toisen hommissa, eikä mulla ole edes työsopimusta. Milloin tahansa mulle voidaan potkaista kengänkuva perseeseen. Hehhehhehheh!"

Jos valtiosihteerin työ on tasapainoilua ministerinjatkeena, niin koko ministeriön ekosysteemi perustuu likipitäen kauhun tasapainoon. Poliitikkojen ja virkamieskunnan välillä kuplii jatkuvasti sekoitus tiimipeliä ja köydenvetoa, luottamusta ja epäluuloa.

Valtiovarainministeriössä on 400 virkamiestä, monet heistä kapeiden erityisalojensa kovia asiantuntijoita. Heitä johtaa tiheästi vaihtuva ja avoimesti puolueensa väriä sekä arvomaailmaa liputtava ministeri avustajakuntineen – vain kymmenen henkeä.

Tätä kabinettia nimitetään neuvostoarmeijan poliittisten upseerien mukaan politrukeiksi.

”Virkakoneistolla on aina halutessaan mahdollisuus jarruttaa kaikkea. Mutta samalla ministeriö on päällikkövirasto, eli halutessaan ministeri saa aina tahtonsa läpi”, Suominen kuvaa.

Ministeri ei voi olla tyranni, ja virkamiehet pitää kurissa heidän roolinsa työmuurahaisina. Mutta koneistossa ylimmäs kiipineillä muurahaisilla on huomattavaa valtaa vuodesta toiseen, kun poliitikot taas tulevat ja menevät.

Valtion ja virkamiesten haukkuminen on Suomessa kroonista. Mutta kun katsoo maata valtioneuvoston linnasta käsin, näkökulma on toinen. Kunnat ovat kuin pikkulapsia, jotka testailevat koko ajan heruisiko rahaa siihen ja tuohon. Jos johdonmukaisuus pettää, ovella on joukko kinujia.

Niin kävi esimerkiksi uuden lastensairaalan kanssa. Vaikka virkamiehet vastustivat, poliitikot heltyivät lupaamaan hankkeelle 40 miljoonaa euroa valtion tukea. Rikottiin pelisääntöjä. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin olisi kuulunut rahoittaa sairaalansa omin päin. Seuraavaksi kimpussa olivat Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirit, jotka rakentavat parhaillaan omia suurinvestointejaan ilman valtion tukea. Miks toi sai ja me ei?

Suominen ymmärtää virkamieskuntaa.

”Virkamiehet haluavat, että asiat menevät taiteen sääntöjen mukaan. Aina kun poliitikko keulii ja julistaa uuden ajan alkaneen, niin täällä ollaan että voihan vittu.”

Sana yhteisvastuu painettiin isoin kirjaimin  Suomisen kaaliin jo nuorena Turun kupeessa Kaarinassa. Isä oli 45 vuotta teurastamossa lihanleikkaajana ja lopuksi työnjohtajana, äiti puolestaan oli  varastotyöntekijä ja kehitysvammaisen tyttärensä omaishoitaja.

”Ei oltu rikkaita, mutta ei mitään puuttunutkaan. Ja siskon elämä oli niin ihmisarvoista kuin voi olla”, Suominen kertoo yhä vahvalla kaarinalaisella nuotilla.

”Systeemeissä, joissa ei ole yhteisvastuuta, meidän perhe olisi voinut olla ihan basket case. Eikä mulla olisi ollut mahdollisuuksia kouluttautua.”

Esa oppi ajattelemaan, että yhteiskunnan on huolehdittava heikommista ja tarjottava ihmisille toivoa ja mahdollisuuksia. Ja niin hän ajattelee edelleen. Politiikkaan Suominen lähti 2000-luvun taitteessa 22-vuotiaana Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijana. Koska puoluevalinta ei tullut suoraan perhetaustasta, puolue piti valita. Vasemmistoliitto tuntui enemmän painostusryhmältä kuin puolueelta, vihreät taas hiukan liian akateemiselta. Suominen halusi vaikuttaa, ei teoretisoida.

Sdp sopi arvojensa ja imagonsa tavallisuuden vuoksi lihanleikkaajan pojalle. Suominen liittyi demariopiskelijoiden sähköpostilistalle, ja pian pirahti puhelin: tuletko kokoukseen?

”Menin työväentalolle, jossa pimeällä käytävällä näkyi yksi koppi, josta tuli vähän valoa. Siellä ne olivat, niitä oli viisi tai kuusi. En puhunut ekassa kokouksessa mitään, mutta porukka tuntui kivalta. Mentiin kaljalle.”

Kolmessa vuodessa Suominen nousi demarien opiskelijajärjestö SONK:n valtakunnalliseksi puheenjohtajaksi. Samalla hän aloitti nykytyötään eli taustapirun hommia.

Saara Karhun eduskunta-avustajaksi häntä ei otettu, mutta pian tie aukesi ensin Susanna Rahkosen ja sitten Erkki Tuomiojan avustajaksi. Libanonissa taisteltiin kesällä 2006 ja ulkoministeri Tuomioja kiiti ulkomailla.

”Ekin avustaminen oli mulle tärkeää aikaa. Äijää ei silloin paljon maassa näkynyt, mikä toi mulle paljon vastuuta ja avasi monia ovia eduskunnassa. Oli mahdollisuus tavata paljon ihmisiä”, Suominen sanoo.

Suomisen sosiaaliset ja analyyttiset kyvyt huomattiin puolueessa. Loppuvuonna 2009 hänet noukittiin SDP:n puoluetoimistoon poliittisen osaston johtoon. Hän trimmasi puolueohjelmaa vaalikuntoon kevättä 2011 varten – tuloksena näkökulmasta riippuen vaalitappio tai torjuntavoitto, mutta joka tapauksessa perussuomalaisten jytky.

Hallitusneuvottelujen jälkeen Suominen lähti ensimmäiseen vakituiseen työpaikkaansa Palvelualojen ammattiliitto PAM:in hallintopäälliköksi.

Mutta politiikka veti äkkiä takaisin, ensin opetus- ja viestintäministeri Krista Kiurun erityisavustajaksi ja syyskuussa 2014 tehdyllä päätöksellä Rinteen valtiosihteeriksi.

Kop kop!

Sihteeri Mia Laine koputtaa ja muistuttaa, että on aika lähteä Teollisuuden palkansaajien seminaariin Ruoholahteen. Ilman sihteeriä kalenterispagetti kuristaisi Suomisen tunneissa.

Kello on 12.30, ja aamupalasta on kulunut viisi tuntia. Suominen nappaa pöydältä dominokeksin, kiiruhtaa ministeriön autoon ja kaivaa taskustaan puhelimen.

”No Esa terve, mitä ukko! Hehhehhehheh, ai perkele, ai perkele.”

die Industri und die Maschinenbau müssen wir...

Saksankielinen puhe täyttää Ammattiliitto Pron atriumin Ruoholahdessa. Äänessä on teollisuustyöntekijöiden eurooppalaisen kattojärjestön IndustriAll Europen pääsihteeri Ulrich Eckelmann.

Puhe on täsmällistä ja innotonta DDR-nukkumatin unihiekkaa. Suominen ottaa tulkkauskuulokkeet ja skannaa yleisön. Tuttua demaripitoista väkeä, pääosin ay-pamppuja, joukossa yksi kokoomuksen puoluetoimiston työntekijä ja toinenkin valtiosihteeri, työministeri Lauri Ihalaisen valtiosihteeri Tuire Santamäki-Vuori.

Suominen nyökkäilee tervehdyksiä ja istuu salin takaosaan. Seminaari käsittelee teollisten työpaikkojen säilyttämistä. Suominen on paikalla kuunteluoppilaana, ministerinjatkeena.

…Europäische Industri vier punkt null...

Suominen kättelee vieruskaverinsa, STTK:n yhteiskuntapoliittisen johtajan Jukka Ihanuksen. Miehet ovat tuttuja jo nuorisopolitiikasta, Ihanus keskustan riveistä. He kuiskailevat hetken ja Suominen alkaa hytkyä.

”Puhuttiin, että olisiko liian julmaa viitata ja kysyä että anteeksi, mikä teillä on täällä hashtag”, Suominen nauraa kämmeneensä.

Vitsi osuu. Samaan aikaan Pasilan Messukeskuksessa on käynnissä kasvuyrittäjien Slush. Sen rinnalla tämä ay-Slush on kuin toisesta ajasta: on puhujanpönttöä, yli 50-vuotiaita miehiä ja pulisonkeja ilman ironian häivää. Kahvitaukoa varten saliin tuodaan kärryllinen marjaviinereitä.

Siinä missä Messukeskuksessa myydään vasta ideoita, täällä pohditaan teollisten työpaikkojen pitämistä Suomessa.

Suominen on syönyt kaksi tuntia sitten dominokeksin, mutta ei kehtaa ottaa viineriä ennen kahvitaukoa. Sen sijaan hän ottaa kuvan Twitteriä varten. Hän laittaa päivityksen lähes jokaisesta tilaisuudesta, vähintään osoittamaan että ministerinjatke on paikalla.

Ja miksei Suominen täällä olisi. Seminaaripaperissa, joka on Eckelmannin IndustriAllin poliittinen ohjelma, lukee julistus: Globaalin finanssikapitalismin pelikenttä on palautettava olennaiseen ytimeensä: kansalaisten säästöjen muuttamiseen investoinneiksi, jotka täyttävät kansalaisten tarpeita.

Suominen sanoo olevansa pitkälti samoilla linjoilla.

”Keinottelukapitalismi on korostunut. Esimerkiksi transaktiovero voisi olla hyvä keino suitsia sitä. Perusteollisuus on yhä se kivijalka, jonka pitää toimia. Se työllistää ja antaa ostovoimaa, joka pyörittää pyöriä. Sen päälle voidaan sitten rakennella uusia juttuja, Supercelliä ja muuta”, Suominen sanoo.

”Supercellin jätkäthän ovat ihania. Sitä esimerkkiä veronmaksuvalmiudesta ei voi kuin arvostaa.”

Onhan kapitalismi myös nostanut työläisiä ahdingosta, jakanut vaurautta?

”Siinä on onnistuttu, että varsinaisia työtätekeviä köyhiä ei juuri enää ole. Tavallisenkin kaverin mahdollisuudet hankkia itselleen kulutushyödykkeitä on parempi, kiitos tämän kaiken. Mutta kansalaisina on hävitty ihan saatanasti. Kansallisen politiikan toimintatila on vähentynyt ja kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat kaventuneet. Kansalaisen rooli on lähinnä kuluttajan rooli.”

Mutta eikö duunarilla mene hyvin, jos kerran vasemmistopolitiikka ei kiinnosta?

”Mä vierastan sitä ajatusta. Pääoma lähtee ulkomaille sekunneissa, mutta et sä vaikka Valkeakosken perältä mihinkään lähde, korkeintaan Tampereelle. Epävarmuutta kokevat ovat sidottuja. Siitä on pieni askel tarttua kansallisiin symboleihin ja ottaa syntipukiksi vaikka monikulttuurisuus. Meidän demarien pitäisi pystyä näyttämään toivon näköala. Jos demarit eivät saa itseään nostettua, niin onko Puolan tie meidänkin tiemme? Siellä vallassa on liberaali kokoomus, ja sen perässä katoliset peruspuolalaiset. Tai Unkarissa fasismi on ihan relevantti aate, ja vaikka demarit ovat Romaniassa vallassa, ne ovat melkein yhtä arveluttavia.”

Pari kysymystä pitäisi vielä kysyä, esimerkiksi siitä, millaisin reseptein Suominen kiskoisi maansa ja puolueensa nousuun, mutta niiden aika ei ole vielä. Eihän mies ole saanut syödäkseen koko päivänä!

Muhkeat kasslerpalat uivat höyryastiassa paksun, ruskean kastikkeen seassa. Vieressä lepää toinen höyryastia, jossa on tukevaa perunamuusia. Sitten on raastepöytä ja leipää.

Kuppilan pöydissä on pääosin äijäporukoita, ja niistä repeää tasaisin väliajoin naurunremakka. Osa äijistä kyylää ohi kulkevien naisten takamuksia.

Tämä ei ole Esson baari. Tämä on Suomen eduskunnan kahvila, ja valtiosihteeri on tullut tänne ministeriryhmän kokoukseen.

”Vihdoinkin”, Suomiselta pääsee kasslerin äärellä.

Aamiaisesta on kahdeksan tuntia ja dominokeksistä kolme.

Moni tärkeässä asemassa oleva joustaa ensimmäisenä itsestään. Suomisenkin liikuntaharrastukset ovat nollissa ja ruokailu työpäivinä sitä sun tätä. Ei ihme, että vatsanseutu hiukan kumpuilee.

Verensokerit ylhäällä on helpompaa pohtia puolueen tulevaisuutta. Suominen kertoo, miten hän oli 2008 kuntavaaleissa tekemässä Varsinais-Suomen puolueosastoille yhdenmukaisia vaaliläpysköitä. Osastojen piti vain lähettää kuvat ehdokkaistaan sähköpostitse.

”Toimistolle tuli yksi kirjekuori, josta varistettiin pöydälle 12 passikuvaa. Puolet niistä oli mustavalkoisia. Minä sitten soitin sinne osastolle että mitä helvettiä mä näillä teen.”

”Kyllä me ne kuvat skannattiin, mutta ei niistä mitään selvää saanut. Ja se porukka voitti vaalit siinä kunnassa. Hehhehhehheh!”

Suomisen esimerkki on kuuden vuoden takaa, mutta samasta aiheesta on tuoreempiakin. Esimerkiksi SDP:n tuore mainosvideo kevään eduskuntavaaleja varten. Video kestää kolme ja puoli minuuttia: ensimmäiset kolme minuuttia ollaan väkevästi menneessä ja viimeiset puoli minuuttia sekavasti tulevaisuudessa. Kun taistoon käydään torpparilait ja yleinen sairausvakuutus edellä, ei ihme että kannatus seilaa marjaviinin prosenttiluvuissa. Kevään eurovaaleissa SDP sai vaivaisen 12,3 prosentin tuen. Marraskuussa 2014 gallupit näyttivät 16:ta prosenttia.

Suominen pelkää, että nyky-SDP ei herätä tunteita.

”Jos laitan pikkutakin liepeeseen kokoomuksen ruiskukan, niin ihmiset ajattelevat että siinä on ahne, kylmä ja itsekäs ihminen. Tai sitten, että menestyvä, dynaaminen ja päämäärätietoinen. Jos panen tilalle vihreän maapallon, katotaan että joku hitihati, eläimet on sille tärkeämpiä kuin ihmiset. Tai sitten että onpa solidaarinen ja ajatteleva ihminen. Mutta kun panen siihen meidän punaisen lehden, niin ihmiset katsovat että toi jätkä tykkää ay-liikkeestä ja kolmikannasta. Tulee mielikuva instituutioista, mutta ei ihmisestä.”

Mikä on ratkaisu?

”Ne adjektiivit, mitä meidän puolueesta pitäisi tulla mieleen, ovat reilu, rehti, aito ja teeskentelemätön. Pitäisi puhua työstä ja tulonjaosta.”

Suominen uskoo yhä joukkovoimaan ja ideologiaan. Monelle Suomessa ne ovat melkein kirosanoja. Hänen mukaansa työntekijät tarvitsevat yhä työehtoja, eivätkä kaikki voi liittyä Loimaan kassaan.

”Rikkailla ja vahvoilla on riittävästi sanavaltaa. Jos mun pitää hakea itselleni jokin antiteesi, niin wahlroosilaista ajatusmaailmaa ja markkinajihadismia mä vastustan kovasti.”

”Ay-liikkeessä on paljon porukkaa, mutta voimat on hajautettu. Lähdetään vaikka siitä että vasemmistolainen lehdistö on aivan hajallaan ja voimaton.”

Suomisella on mielipiteitä, mutta mihin hän aikoo niitä käyttää? Ministerin selän takana ei ryvety, muttei pääse vastuuseenkaan. Eduskuntavaaleissa Suominen on ollut ehdolla kerran, vuonna 2007 Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Hän sai kohtuulliset 739 ääntä, mutta jäi 4 400 äänen päähän läpimenosta. Seurakuntavaaleissa tämän vuoden lokakuussakaan ei tullut paikkaa.

”Muija pääsi. Perheestä löytyi ääniharava ja äänihanko. Hehhehhehheheh!”

Vaimo on SDP:n Uudenmaan piirin toiminnanjohtaja, mutta hoitaa parhaillaan kotona pariskunnan pientä lasta. Lisäksi Suomisella on poika edellisestä avioliitostaan.

Koska Suominen astuu ministerien selän takaa eturiviin?

”Kyllä mä haluan vielä koettaa, kuinka vaaleissa käy. Kunnioitan niitä, jotka pistävät itsensä likoon. Helsingin asiat ovat alkaneet kiinnostaa, joten ehkä kuntavaaleista olisi hyvä aloittaa ja kattoa, miten niissä käy.”

Kuntavaaliehdokkaita aletaan haravoida ensi vuonna. Ainakin kevääseen asti Suominen jatkaa taustapirun elämää. Vapaa-ajallaan hän vetää Pilvi Torstin eduskuntavaalikampanjaa. On myös ilmiselvää, että hänet on otettu puoluejohtaja Rinteen kabinettiin vaalien vuoksi. Suomisella ei ole eikä valtiosihteerinä voikaan olla virallista roolia vaaliorganisaatiossa, mutta taustarooli näkyy kauas.

Iltapimeä Myllypuro ei ole mikään pikkupaikka vaan 11 000 asukkaan itähelsinkiläinen kaupunginosa. Sisällä asukastila Myllärissä on keinovaloa, marjapiirakkaa ja alkamaisillaan oleva SDP:n Myllypuron-osaston syyskokous.

Juuri täältäkin demarien nousun täytyisi alkaa. Paikalla on kolmetoista eläkepainotteista kansalaista, mikä on edustava kuva puolueiden asemasta suomalaisten arjessa.

”Hitsi kun mulla jäi kuulolaite kotiin, menee vähän arvailuksi”, yksi osallistujista harmittelee.

Tämä väki on nähnyt SDP:n muutoksen: puolueen 1.0-version ajan Forssan ohjelmasta hyvinvointivaltioprojektin loppuun 1980-luvulle. Tätä seuranneen 2.0-ajan brittiesimerkin mukaista ”kolmatta tietä”, joka kypsyi kasinoajan sinipunahallituksessa ja huipentui lipposlaisuuteen 2000-luvun taitteessa.

”Ystävät, toverit, ottakaa kahvia ja marjapiirakkaa”, puheenjohtaja Ville Wallin kehottaa.

Valitaan kokouksen puheenjohtaja, kops, sihteeri, kops, ja ääntenlaskijat, kops. Siirrytään kohtaan kolme, Poliittinen tilannekatsaus, valtiosihteeri Esa Suominen, Wallin johtaa tottuneesti.

Pikkutakkinsa riisunut Suominen nousee ylös ja esittäytyy: nimi, valtiosihteeri, vaimo, kaksi lasta.

”Niin, kiitoksia kaikille kutsusta. Me muutetaan kohta perheen kanssa tänne Myllypuroon tuohon muutaman sadan metrin päähän, joten tästä tulee nyt sitten minunkin paikallisosastoni.”

Kun demareiden versio 3.0 joskus keksitään, Suomista on helppo pitää jatkopalana toisen ja kolmannen vaiheen demareille. Suomisessa on lajinsa viimeistä, reippaasti kiroilevaa ja remakasti nauravaa patukkaa, jonka kelpaamista puolueen ay-siivelle ei tarvitse epäillä. Samaan aikaan hän on analyyttinen tasa-arvomies, joka puhuu kansainvälisyydestä, lukee paljon ja käyttää sosiaalista mediaa runsaasti.

Väki kauhoo marjapiirakkaa ja mittailee Suomista katseellaan.

”Osan kanssa ollaankin jo tuttuja, ja loppujen kanssa tullaan tutuiksi. Tervetuloa kaikille sitten käymään kylässä, kunhan on saatu soffat ja hyllyt kannettua sisään.”

Kuten Paavo Lipposen raamatullisesti sanoi: kädet ovat politrukin kädet, mutta ääni poliitikon. ■

Julkaistu: 17.1.2015